Viime päivinä liigapelaajien NHL-sopimuksia on putkahdellut julkisuuteen niin tiiviillä tahdilla, että tavallisella kiekkojännärillä on varmasti ollut vaikeuksia pysyä laskuissaan. Sormista on siirrytty jo ajat sitten eteenpäin ja varpaatkin uhkaavat loppua kesken. Rapakon taakse lähtevien määrä nimittäin lähestyy jo paria kymmentä - eikä läheskään kaikkia kortteja ole vielä edes käännetty.
Miettinen, Santala, Pitkänen... Kohti kapeita ammattilaiskaukaloita suuntaa tiensä enimmäkseen pelaajia, joiden lähtöä ei voi kukaan pitää kovinkaan odottamattomana. Tänä päivänä pelaajat kuitenkin matkaavat kokeilemaan siipiään entistä nuorempina; voisipa monen kohdalla puhua vielä rapakon taakse kehittymään lähtevistä raakileistakin. Normaalille suomalaiselle penkkiurheilijalle läheskään kaikkien Suomesta kohti maailman kovinta liigaa ryntäävien pelaajien nimet eivät soita mitään kelloa. Se ei luonnollisestikaan vaikuta nuorukaisten mahdollisuuksiin, mutta...
Päämäärä on varmasti kaikilla tulokkailla hyvinkin erilaisista lähtökohdista sama: päästä näyttämään taidot ja pelata maailman parasta lätkää mukavalla tuntipalkalla. Samalla kuitenkin kaikkialla tiedetään, että helppoa paikan valtaaminen ylhäältä ei ole aina edes ykkösvarauksille.
On turha kuvitella, että NHL:stä vapautuisi yht’äkkiä parikymmentä vapaata paikkaa suomalaistulokkaille – ainakaan kaukalon laitojen sisäpuolelta. Päivien pidetessä ja farmin kutsuessa voi monelle tulla erään lappeenrantalaisfilosofin ajatuksia lainaten "äitiä ikävä ja isän opit mieleen". Kummoisia meedion lahjoja ei vaadita, jotta uskaltaa ennustaa surullisen kuuluisan maitojunan tekevän tulevan syksyn aikana vielä monta matkaa vanhalle mantereelle.
Tusinatshekki vai Pentti Perusjunnu?
Liigaseurojen päättäjien palleilla istuu kokeneita miehiä, ja joukkueen parhaiden pelurien menettäminen on tuttua kauraa aiemmilta keväiltä. Myös mahdollisesti tulevan NHL-lakon kiihdyttävästä vaikutuksesta uusiin sopimuksiin on osattu varautua. Mutta silti. Kato on ollut poikkeuksellisen kova. Kun tuoreimpien taalamiestemme kavereiksi ynnätään myös muihin sarjoihin, Sveitsiin, Ruotsiin, Saksaan ja kaiken maailman turskanpurijoiden kalottiliigoihin, Suomesta siirtyneet kiekkoilijat, on lista pitkä. Todella pitkä.
Kun liiga menettää rahakaukaloihin viime kaudesta pelaajia parin joukkueellisen verran, täytyy sen väistämättä tuntua jossain. Varsinkin kun lähtijät harvemmin ovat neloskentän yks-plus-yks-miehiä tai kolmosmolareita. Bussimatkoille Suomen talvisilla teillä sanovat hyvästejä lähinnä tilastojen kärkipäistä löytyvät kiekkoilijat. Pientä lohtua tilanteessa seuroille tosin tuo se tosiasia, että samat kaverit ovat useimmiten myös palkkatilastossa kovimmasta päästä. Joten rahaa säästyy ja siten kassaan jää pelivaraa.
Mitkä sitten ovat seuran vaihtoehdot joukkueen lopulliseen kokoamiseen ja lähtijöiden paikkaamiseen helteisessä heinäkuussa? Kotimaisia huippunimiä kun ei enää markkinoilla liiku. Tyypillisin ratkaisu on tietystikin hankkia tilalle vahvistus ulkomailta.
Agenteillahan on tarjolla vielä kauden startatessakin rutkasti maailmanluokan ratkaisijoita, jotka "jostain käsittämättömästä syystä jäivät vaille NHL-sopimusta". Vaan kovin usein nuo viime hetken hankinnat kuuluvat kovista puheista ja odotuksista huolimatta toivotaantoivotaan-osastoon. Osa onnistuu ja ilahduttaa hyvillä otteillaan suomalaisfaneja aina ensi kevääseen asti, osa ehtii näkemään lunta vain Zambonien tyhjentäessä säiliöitään.
Perinteikkäämmässä ja kestävämpää kehitystä edustavassa mallissa tyhjiä paikkoja täytetään pienemmästä roolista nostetuilla miehillä, joiden toivotaan ottavan askel ylöspäin. Mutta ei sekään aivan yksinkertaista ole. NHL kun saattoi viedä (ja veikin) mukanaan juuri niitä pelaajia, joille ensi kaudeksi olisi kaavailtu isompaa roolia ja lopullista harppausta huippujen joukkoon.
Entäs sitten Mestis, löytyykö sieltä apua? Tuskinpa vain. Ensimmäinen värväyskierros käytiin jo hyvissä ajoin keväällä, jolloin hereillä olleet joukkueet nappasivat ne kaikkein potentiaalisimmat divaripelurit. Muillakin mahdollisilla nimillä alkaa jo olla sopimukset ensi kaudeksi – ja tuskinpa esimerkiksi vahvasti ensi kauteen panostava Vaasan Sport haluaa päästää juuri kauden kynnyksellä muualle niitä avainmiehiä, joiden varaan joukkue on rakennettu.
Sitten jäljelle jää vielä omat juniorit. Jokaiselta liigaseuralta löytyy nuoria kavereita joilla riittää nälkää ja näyttöhaluja liigaan. Varsinkin isoimmilla liigaseuroilla paineet menestymiseen ovat kuitenkin kovat, ja nuoriin pelaajiin luottaminen vaatii valmentajalta paljon. Pelkkinä penkintäytteinä ei junnuja kannata kuitenkaan mukana roikottaa. Muutama minuutti neloskentässä silloin tällöin ei hyödytä ketään. Ilman vastuuta tulee harvoin tuloksia tai kehitystä. Ja jos nykyisellä ottelutahdilla joku joukkue meinaa vetää kauden läpi vain kolmea kenttää rasittaen, voi meno jo ennen joulua olla melkoisen tahmeaa.
Mahdollisia hyötyjiä pelaajien joukkopaon seurauksena ovatkin juuri nuoremman polven pelurit, joista osa saa pakostakin kaipaamansa näyttöpaikan. Ja koska virta ulkomaille vie lähinnä parhaita pelaajia parhaista joukkueista, ei tilannetta niinkään surra esimerkiksi Porissa ja Lappeenrannassa, jossa joukkue on ollut kasassa jo kauan ja kokoonpano on nyt ainkain väliaikaisesti astetta lähempänä verrattuna aiemmin aivan eri kastiin kuuluneita kärkiseuroja.
Kasvattisarja
SM-liigan nykyrooliksi mainitaan usein kasvattisarja. Onkin aivan järkeenkäypää, että parhaimmat pelaajat suuntaavat lihavamman tilipussin perässä ulkomaille. Suomi on yksi maailman suurista jääkiekkomaista, mutta markkina-alueeltaan kuitenkin varsin pieni. NHL:n, tai edes Keski-Euroopan palkkashekkien kanssa kilpailevaan täysammattilaissarjaan ei Suomessa yksinkertaisesti riitä rahkeet. Tällä hetkellä Ruotsikin on huippujen osalta kaukana edellä.
Tosiasioiden tunnustaminen ei kuitenkaan merkitse SM-liigan tuhoa. Jos tilannetta verrataan eurooppalaiseen jalkapallon, voi vertailukohdaksi ottaa vaikkapa Saksan Bundesliigan. Se ei muutamaa suurseuraa lukuunottamatta pysty, eikä edes pyri, kilpailemaan huippupelaajista rahakkaampien italialais-, espanjalais- ja brittiläisseurojen kanssa. Silti sarjassa ovat sekä urheilullinen että viihteellinen puoli kunnossa.
Jostain pelaajien täytyy aina oppinsa ammentaa. Pelkäksi kasvattisarjaksi kukaan silti tuskin haluaa tunnustautua, eikä työ välttämättä ole useinkaan edes hedelmällistä. Kannattaa kuitenkin muistaa, että terävin ammattilaisurakin päättyy joskus. Paluumuuttajista kilpailtaessa hyvät muistot ja suhteet ovat olosuhteiden ohella oiva kilpailuetu.
Kun vielä kymmenkunta vuottakin sitten nuori lupaava pelaaja oli seuralle kultamuna, ei asetelma enää ole välttämättä yhtä selvä. Silloin valmentaja teki kaikkensa pelaajan kehittymisen hyväksi – olihan odotettavissa, että "valmistuttuaan" hänestä tulee olemaan iloa joukkueelle vielä monen vuoden ajan. Tämän päivän kiekkomaailmassa pelaajia viedään paljon useammin ja paljon nuorempina, joten joukkueen tulevaisuutta on usein mahdotonta, tai ainakin paljon vaikeampaa suunnitella edes paria kautta pidemmälle.
Joukkueissa on kuitenkin vain rajoitettu määrä vapaita pelipaikkoja ja ennenkaikkea jääaikaa. Jos vaakakupissa ovat nuorten maajoukkueessa loistanut ja todennäköisesti pian kotimaan pölyt jaloistaan karistava, mutta miesten sarjaan vielä kokematon lupaus sekä useamman farmikauden kokemuksella varustettu kolmekymppinen oman roolinsa täyttävä ulkomaalainen perusjyrä, ei valmentajalla ole välttämättä mitään syytä kohdistaa valintaansa potentiaaliseen junnuun. Tai jos on, niin korkeintaan moraalinen.
Peluuttamalla rohkeammin nuoria ja lupaavia junioreitaan liigaseurat tekisivät suuren palveluksen sekä itselleen, kuten myös koko liigalle ja suomalaiselle kiekkoilulle. Uusia tähtiä voi syttyä vain jos niille annetaan mahdollisuus. Kilpailun koventuessa pienimmät seurat ovat jo joutuneet heittämään hanskansa tiskiin painissa isojen kanssa, ja panostamaan juuri nuorempaan kaartin. Ehkä nyt olisi sopiva hetki myös ylemmän kastin porukalle toteuttaa järkevää rakennemuutosta?
Välivuoden makua
Tuleva kausi haiskahtaa laimealta, haluttiin sitä tai ei. Syksyllä 2004 odotetaan Pohjois-Amerikassa alkavan pitkän ja tuskaisen työtaistelun, joka tulee näkymään osaltaan myös täällä pohjolassa. Kansa odottaa kieli pitkällä supertähtien invaasiota kotoisaan liigaamme. Voi hyvinkin olla mahdollista, että seurojen rahakirstuistakin pyritään jemmaamaan rahaa sukan varteen tulevaa mässäilyä varten. Ensi kauden pelejä seuratessa kannattaa kuitenkin muistaa, että jonkun täytyy tehdä sitten NHL-avuille tilaa. Osalle pelaajista ensi talvi on todellinen "nyt tai ei koskaan" –mahdollisuus SM-liigan suhteen.
SM-liigalta toivotaan yleisesti ainakin kolmea asiaa. Sen toivotaan olevan huippu-urheilua, huippuviihdettä sekä huippubisnestä. Huippu-urheilua se tulee olemaan ensi talvenakin – lähteneistä tähdistä huolimatta. Yleisö tulee näkemään lahjakkaita kavereita pelaamassa vauhdikasta ja kovatasoista kiekkoa siitä huolimatta mikä nimi poikain selissä lukeekaan. Ja ainakin kärjessä kausi pelataan tosissaan loppuun asti. Ehkä keinotekoinen pudotuspelijärjestelmän uudistaminen estää viime vuosien häntäpään läskiksi lyönnit ja farssit. Ehkä - ja toivottavasti.
Viihteen tasosta ja määrästä voi olla montaa mieltä. Sitä tuskin kuitenkaan moni kieltää, etteikö peli olisi vielä muutama vuosi sitten ollut yleisöystävällisempää. Mahtuuko sitten huippubisnes ja liigakiekko samaan lauseeseen? Varmasti ainakin Harkimon suussa. Mutta rimpautus vaikkapa JYP:n tai Pelicansin toimistolle voisi tuottaa hyvinkin kitkeränsävyisen vastauksen.
Liigan, eli ennenkaikkea liigaseurojen, olisi nyt päätettävä pyrkiikö se korjaamaan nykyisiä epäkohtiaan, vai vahvistaako se vielä sitä, missä se jo ennestään on hyvä. Mahtaisikohan urheilullisuuden aikaan olla palaamista?