Suomen nuorten maajoukkueen pelillisiin vahvuuksiin lukeutuu aggressiivinen riistopeli vastustajan päädyssä. Myös oman alueen puolustuspelin peruskonsepti on toimiva. Akilleen kantapäät ovat organisoimaton hyökkäyspeli ja alivoimaneliön liiallinen passiivisuus.
Hyökkäys
Suomen puolustajat avaavat - Petri Matikaisen ja Juha Vuoren oppien mukaisesti - pelin nopeasti omasta päästä pois. Se on hyvä lähtökohta, mutta kiekko pelataan kuitenkin liian usein seisovalle laitahyökkääjälle, jonka ainoaksi tehtäväksi jää kiekon toimittaminen keskialueen puolelle.
Keskushyökkääjät hakevat syöttöpaikkaa joko syöttövarjoon tai laitaan - aivan laitahyökkääjän tuntumaan. Pikkuleijonien hyökkäyspelisuunnitelmasta puuttuu siis täysin viisikkotasapaino.
Hyökkäysalueella suomalaiset pyrkivät vahvaan kiekkokontrolliin, jossa isokokoisten laitureiden merkitys korostuu. Esimerkiksi Oskar Osala suojaa kiekkoa todella rauhallisesti ja voimakkaasti, mutta ketjutoverit voisivat tarjota hänellekin avun aikaisemmin.
Kulmapeli perustuu pitkälti pelaajien henkilökohtaiseen luovuuteen ja taitoon. Systemaattinen blokkipeli antaisi taitaville keskushyökkääjille kuitenkin tilaa operointiin kiekollisena. Maalia kohti pelaamiseen pitää kiinnittää kisojen alettua paljon enemmän huomiota - kulmissa pyörimiseen ja näennäiseen hallintaan ei saa tyytyä.
Lyhytsyöttöpeliin pikkuleijonat eivät pysty, sillä viisikkotasapaino heittelee pelin sisällä paikoin rajustikin. Suomalaiset antavat kiekon liian helposti pois; omalla alueella laidan kautta keskialueelle tai punaviivan ylityttyä vastustajan päätyyn.
Suurimpana syynä tähän on, että keskushyökkääjät eivät tarjoa itseään käytettäväksi kentän keskustaan. Esimerkiksi Suomen ykköshyökkääjä Perttu Lindgren oli harjoituspelissä Kanadaa vastaan täysin näkymätön, koska hän haki syöttöpaikkaa liiaksi laitahyökkääjän reviirille.
Ylivoimapeli
Suomen ylivoimapelin haku kangertelee kautta linjan. Hitaasti oman maalin takaa käynnistetty haku pyritään pelaamaan kentän vasemmalle kaistalle syöttötaskuun.
Ajoituksessa on kuitenkin vielä paljon tarkennuksen varaa ja sen takia kiekonmenetykset keskialueella ovat paikoin jopa yleisiä. Kyseessä on kuitenkin vain pieni viilaus, ja MM-kisoissa Suomen ylivoimahaku on varmasti paremmin organisoitu.
Alueella - viidellä neljää vastaan pelattaessa - pikkuleijonat pelaavat periaatteessa hyvin. Maalinedustan ylimiehitys nostaisi kuitenkin viivalaukausten tehokkuutta. Kiekkoa pyritään selkeästi pelaamaan viivaan, josta lähtee laukaus, mutta ilman maskia laukaukset jäävät liian helpoiksi.
5-3-ylivoimalla suomalaisten peli on älykästä. Kuviona on selkeä noppaviitonen, ja kiekko liikkuu varmoilla syötöillä puolustuskolmikon lävitse. Laukaisupaikat pelataan viivaan, josta Teemu Laakso ja kumppanit ampuvat poikkeuksetta suoraan syötöstä. Maalineduspelaaja tekee tunnollisesti maskia aivan maalivahdin nenän alla.
Karvauspeli ja puolustus
Suomi karvaa melkein vain ja ainoastaan aggressiivisesti. Ensimmäinen hyökkääjä taklaa ja toinen menee irtokiekolle apuun. Kolmas hyökkääjä tasapainottaa kentän painottomalla puolella ja on valmis iskemään vastustajaan kiinni mahdollisen puolenvaihdon jälkeen. Jos kolmas hyökkääjä iskee syvälle, jompikumpi ensin paineen antaneista hyökkääjistä ottaa tasapainottavan roolin vähän alempaa.
Kolmannen hyökkääjän rooli on myös pelin kääntämisessä maalia kohti merkittävä: jos kaksi ensimmäistä hyökkääjää voittavat irtokiekon, he yrittävät usein vain heittää kiekon maalin taakse, johon kolmannella hyökkääjällä on lyhyt matka. Tällöin hänellä on usein tilaa ja aikaa etsiä maalin edestä vapaa mies tai nousta jopa itse tekopaikkaan.
Pikkuleijonien aggressiivinen karvaus on todella tehokasta, kun siihen syntyy oikeanlainen sykli ja rytmi. Jos Suomi karvaa passiivisesti, se tapahtuu muodossa 1-2-2. Passiivisemmassa vaihtoehdossa etäisyyksissä ja kärkihyökkääjän pelaamisessa on vielä selkeästi parannettavaa.
Omalla alueellaan suomalaiset pelaavat mies miestä vastaan maalinedustan kautta. Kulmassa omaa miestä pelataan aivan iholla, mutta maalineduspuolustaja jättää omaan mieheensä pienen etäisyyden ja pelaa täten passiivista aluetta.
Myös oman alueen puolustamista leimaa tietty aggressiivisuus, mutta ylipelaamista ei kuitenkaan esiinny liiaksi.
Alivoimapeli
Suomen alivoimaa voi helposti kuvata yhdellä adjektiivilla: passiivinen. Karvaus pelataan 1-3-muodossa, jossa kolmikon keskimmäinen mies ottaa selkeästi alempaa. Ongelmana on liian suuri karvauksen pudottaminen, kun vastustaja lähtee nousemaan kiekon kanssa omasta päädystään. Selkeää ohjausta ei synny, ja tämän takia suomalaiset eivät pysty kiekonriistoihin keskialueella.
Omalla alueella sama passiivisuus vain pahenee. Neliö menee liian pieneksi kerta toisensa jälkeen, eikä vastustajan kiekolliseen isketä edes selkeissä riistopaikoissa. Suomen pitäisi pystyä alivoimapelissään vastaavanlaiseen aggressiivisuuteen kuin tasakentällisinkin - tietenkin järkevissä rajoissa.
