BOS - NYR 2.00
MTL - PHI 2.00
TBL - SJS 2.00
STL - OTT 2.00
DAL - WPG 2.00
NSH - FLA 3.00
MIN - CBJ 4.00
EDM - CGY 5.00
VGK - PIT 5.00
CHI - WSH 19.30
NYI - ANA 22.00
VAN - DET 23.00
Mielipide

Miksi Vancouver hävisi?

NHL / Kolumni
17 vuoden odotukseen Vancouverissa odotettiin uutta Stanley Cup –finaalia vesi kielellä. Joukkue oli ennakkosuosikki, mutta joutui pettymään. Koko kauden tukipilarit pettivät ratkaisuhetkillä.

Pudotuspeleihin lähdettäessä Vancouver oli ennakkosuosikki Stanley Cup –mestariksi. Joukkue voitti luoteisen divisioonan, läntisen konferenssin ja NHL:n runkosarjan. Joukkue oli yksi Canucks-historian potentiaalisimmista ja taitavimmista.

Vancouverin haavoittuvuus alkoi kuitenkin paistaa läpi jo pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella. Playoff-kevät alkoi vahvasti voitoilla Chicagosta, mutta sarjan myöhempi vaihe osoitti, että vanhat haamut vainoavat edelleen.

Chicago kaatui seitsemässä ottelussa ja sen jälkeen Canucks pudotti sekä Nashvillen että San Josen häviämällä vain kolme ottelua. Finaalissa sillä oli kaksi ottelupalloa, mutta Boston voitti molemmat katkaisupelit ja mestaruuden.

Vancouverin aseet katosivat

Canucksin menestys perustui materiaalin syvyyteen. Pienempien roolien pelaajat astuivat esiin oikeilla hetkillä. Kun yhdellä kärkipelaajalla oli vaikeaa, nosti joku muu tasoaan ja kantoi joukkuetta.

Sedinin kaksoset Henrik ja Daniel ovat jo perinteenomaisesti alisuorittaneet pudotuspeleissä ja epätasaisuudesta oli viitteitä myös tänä vuonna. Chicagoa vastaan peli oli tahmeaa ja Nashvillea vastaan Canucks oli Ryan Keslerin varassa ennen kuin ruotsalaiset heräsivät konferenssifinaalissa.

Yhteensä 18 pistettä viidessä San Jose –ottelussa nostivat Sedinit takaisin kartalle ja Henrikin pudotuspelien pistepörssin kärkeen. Vire ei kuitenkaan säilynyt, vaan finaaleissa Dennis Seidenbergin ja Zdeno Charan kovat otteet riittivät pysäyttämään Sedinit.

Kolmas ikuisen alisuorittajan leiman otsaansa saanut pelaaja on maalivahti Roberto Luongo. Luongo torjui Kanadan olympiakultaan vuoden 2010 talviolympialaisten ikimuistoisessa jääkiekkoturnauksessa, mutta NHL-jäillä lopullinen taidonnäyte on jäänyt puuttumaan. Myös vuosi 2011 näytti jatkuvan samalla kaavalla.


Roberto Luongo, ikuinen syntipukki.

Ajoittain Luongo oli ilmiömäinen ja osoitti ansaitsevansa NHL-maalivahdeista suurimman, tasan kymmenen miljoonan dollarin palkkansa. Toisinaan Luongo kuitenkin romahti, esimerkiksi parissa vierasottelussa Chicagoa ja Bostonia vastaan. Ennen seitsemättä ottelua Luongo päästi pudotuspelien kotiotteluissa keskimäärin 1,70 maalia ottelua kohden torjuntaprosentilla 94,3%. Vieraissa samat tilastot olivat 3,49 ja 88,5%.

Nashville-sarjassa Luongo ja Predators-veskari Pekka Rinne järjestivät maalivahtien kaksintaistelun ja maalivahdit nousivat konferenssivälierien suurimmaksi taistelupariksi. Finaalissa sama toistui, kun pudotuspelien paras pelaaja ja ykköshahmo Tim Thomas kävi jättiläisten taistoa Luongoa vastaan. Thomas päästi seitsemässä ottelussa vain kahdeksan maalia ja ansaitsi mestaruutensa. Amerikkalaisen torjuntaprosentti finaaleissa oli uskomaton 96,7% ja koko pudotuspeleissä 94%.

Tutut ongelmat

Vancouver pelasi erinomaisen runkosarjan, mutta pudotuspeleissä oli ajoittain vaikeaa ja tuskaista. Suoritustaso ailahteli ja välillä jopa Suomi-sarjasta olisi löytynyt Vancouveria vahvempi joukkue. Kauteen mahtui monta ottelua, joissa vastustaja oli Vancouveria edellä ja monta ottelua, joissa vastustajan maalivahti oli selkeästi haparoivaa Luongoa parempi.

Canucksin menestys matkalla finaaliin perustui oikeiden asioiden tekemiseen oikeaan aikaan. Kun peli oli 0-0 kolmannessa erässä, löytyi Vancouverin riveistä Maxim Lapierren tai Raffi Torresin kaltainen ratkaisija, jolta ei yleensä voisi odottaa kovin montaa luovaa ratkaisua hyökkäyspäädyssä.

Luongon takana verkot soivat välillä tiuhaan tahtiin, Boston-sarjassa peräti 12 kertaa alle kahdessa ottelussa, mutta vähemmälle huomiolle jääneessä puolessa Luongo jäi yhden nollapelin päähän NHL-finaalien historian ennätyksestä.

Seitsemännessä ottelussa Vancouverilla oli vielä mahdollisuus unohtaa kaikki. Vaikeudet Chicagoa ja Bostonia vastaan, Tim Thomasin hurja vire ja Canucksin omien pelaajien tehottomuus olisivat olleet sivuseikkoja, jos Stanley Cup olisi jäänyt Vancouveriin. Näin ei käynyt, vaan sama kaava toistui.

Thomas torjui kaiken, Canucks ei saanut kovin montaa varteenotettavaa maalipaikkaa ja tuhlasi ne harvat, mitkä onnistui luomaan. Kärkipelaajat nukkuivat, loukkaantumisten vuoksi muokatuista alemmista ketjuista ei löytynyt paikkaajia. Leveys petti ja Canucks oli aseeton.

Ironista ja samalla surullista on, että tappio tullaan silti kääntämään Luongon syyksi. Luongon, joka oli finaalisarjassa Vancouverin 5. paras maalintekijä.

» Lähetä palautetta toimitukselle