Paras tapa turhauttaa Tšekki ja fanaattinen kotiyleisö on kiekon pitäminen omalla joukkueella. Jos Leijonat pystyy pitämään kiekkoa menettämättä sitä ratkaisevissa paikoissa, on Suomi vahvoilla. Viivelähdöt ja pitkät hyökkäysalueen pyöritykset ovat avainasemassa.

Venäjää vastaan Suomen pelisuunnitelma epäonnistui täysin. Tavoitteena oli pitää kiekkoa Venäjää enemmän, mutta asetelma kääntyi täysin päälaelleen.

Jos kerran haluttiin pitää vastustajaa enemmän kiekkoa, miksi sitten peli näytti juuri päinvastaiselta eli kiekosta luovuttiin mahdollisimman nopeasti ja sitä toimitettiin maalille vaikka väkisin?

Vai oliko tämä kiekkokontrollin painottaminen pelkkää mediapeliä?

Suurin uhka puolivälieräottelussa Suomen näkökulmasta on ylihyökkääminen. Suomi hyökkäsi liian yltiöpäisesti Venäjää vastaan. Puolustajat nousivat mukaan hyökkäyksiin, ja huolimaton kiekollinen pelaaminen johti Venäjän vastahyökkäyksiin.

Tšekki on ehkä maailman paras vastahyökkäysjoukkue. Tšekki elää tilanteista, joissa se pääsee katkaisemaan vastustajan hyökkäyksen omalla siniviivallaan ja iskemään vastaan. Liialliseen höntyilyyn Suomella ei ole varaa.

Tšekkiä vastaan Suomi tarvitsee selkeän pelisuunnitelman, jota toteutetaan joukkueena. Pelin virtauksen hallitseminen kiekkokontrollin kautta voisi olla tehokkaampi tapa turhauttaa Tšekki. Kari Jalosen työjärjestys, ensin puolustetaan sitten hyökätään, taitaa kuitenkin kääntää Leijonien pelisuunnitelman puolustavammaksi.

Viime peleissä Leijonien pelisuunnitelmasta on ollut vaikea löytää tiettyä punaista lankaa. Tšekkiä vastaan se tarvitaan.