Juuri ennen maaottelutaukoa allekirjoittanut oli katsomassa, kun Ilves ja TPS nuhjasivat sangen väsyneen oloisen peliesityksen jälkeen 1-1 -tasapelin. Kun ottelun jälkeen sitten valmentajilla oli sanottavanaan omat sanansa sarjaohjelmasta, ja lyhyen ajan sisään samanlaista puhetta oli kuulunut aiemminkin, syntyi ajatus tehdä tästä ikuisuusaiheesta yksi juttu lisää. Tämä ei varmasti ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun aiheesta pimeän syksyn aikaan kirjoitellaan - mutta taitaa olla syytäkin.
Kannattajan näkökulma: ennen oli toisin
Kannattajan näkökulma asiaan on useimmiten selvä: ennen oli kaikki paremmin. Kritiikki kulminoituu ottelumäärään, joka on selvästi nostettu yleisön sietorajalle. Liigassa pelataan paljon sellaisia synkkien syksyisten tiistai-iltojen otteluja, jotka eivät tunnu kovin paljon kiinnostavan sen paremmin pelaajia, valmentajia kuin yleisöäkään. Tietty määrä tosifaneja tietysti aina raahautuu paikalle kun joukkue pelaa, mutta esimerkiksi kahdesta saman viikon kotipelistä suuri osa ihmisistä valitsee sen mielenkiintoisemman. Kun sitten siinä toisessa on jo valmiiksi pakkopullan makua, niin paikalle vaivautunut yleisö ei jaksa innostua. Kun yleisön tuki puuttuu, eivät pelaajatkaan syty. Tietynlainen noidankehä ottelun tunnelman ja tason suhteen on tosiasia.
Toki sama lumipalloilmiö useimmiten toimii myös toiseen suuntaan niissä parhaissa otteluissa. Aivan erityisesti niiden joukkueiden kannattajia, joita asia koskee, onkin ottanut päähän perinteisesti parhaiden matsien eli paikallisotteluiden kärsimä inflaatio. Tampereella, Helsingissä ja länsirannikolla muistellaan kaiholla aikoja, jolloin paikallisottelu oli Iso Tapahtuma, josta puhuttiin pitkään etu- ja jälkikäteen. Nyt revanssi saattaa olla viikon päästä, jolloin kyllä Suuren Urheilujuhlan Tunnusta putoaa osa väistämättä pois. Oma lukunsa ovat sitten vielä paikalliskierroksella pelattavat tekemällä tehdyt paikallisotteluparit - välisarjoista noin yleisemmin puhumattakaan. Kiinnostuneimmat laskeskelevat (tai kiistelevät siitä, mikä olisi oikea laskutapa asialle), kuka olisikaan päässyt pudotuspeleihin tai voittanut runkosarjan, jos välisarjoja ei olisi ollut.
Näyttää selvästi olevan niin, että ottelumäärien kasvaessa erityisesti erot otteluiden välillä kasvavat. Yleisöstä on tullut valikoivampaa, ja sen sijaan että tietyn joukkueen otteluilla olisi aina vakiomäärä katsojia, on nykyään huippuvastustajia vastaan selvästi enemmän väkeä kuin ennen - ja vastaavasti vähemmän kiinnostavissa otteluissa katsomot kumisevat tyhjyyttään. Tämän taustalla taitaa olla seurapomojen kylmä matematiikka: esimerkiksi kahdeksan paikallispeliä tuottaa enemmän kuin neljä tai kuusi - vaikka neljässä tai kuudessa olisikin ollut enemmän yleisöä ja tunnelmaa. Monilla paikkakunnilla on selvästi otettu sellainen strategia, että suurta yleisöä vähemmän kiinnostavissa otteluissa panostetaan yritystilaisuuksiin ja sen sellaisiin, joissa tuotto per katsoja on paljon suurempi kuin tavallisen tallaajan kohdalla.
Seurat siis nettoavat ja katsojahan voi toki valita mitä katsoo. Kaikki siis hyvin, vai? Kausikorttilaisten lisäksi napinaa kuuluu kuitenkin myös valmentajien suunnalta.
"Ei huippupelaajia tule, jos ei koskaan ehdi harjoitella"
Kovinta tekstiä latasi Ilves-tasapelin jälkeen TPS:n Jukka Koivu. Maajoukkuetauosta puhuttaessa puhe kääntyi harjoitteluun yleensä, ja muun ohessa sarjaohjelma sai kuulla kunniansa.
- Kun tätä sarjajärjestelmää ajatellaan, niin herää kyllä kysymyksiä. Jos joku vielä ihmettelee, miksei nuoria pelaajia tule kansainväliselle huipulle, niin jos eivät pelaajat koskaan pääse harjoittelemaan, niin miten sinne huipulle oikein silloin päästään. Ne viisaat, jotka näitä sarjasysteemejä miettivät, voisivat mielestäni hiukan yrittää kysyä niiltä, jotka täällä arkena tätä asiaa tekevät, Koivu lataa.
- Tauon aikana panostetaan perusasioihin: juostaan ja otetaan voimaa. Harjoituspelejä meillä ei ole, ja se on hyväkin. Meillä ainakin joukkue on ollut niin rikki kun kuusi pelaajaa on koko ajan ollut poissa, että täytyy päästä yksinkertaisesti harjoittelemaan, Koivu toteaa.
Paria päivää aikaisemmin - joukkueen voitettua juuri IFK:n 7-2 - Tapparan päävalmentaja Mika Saarinen valitteli myös harjoittelun vaikeutta nykysysteemissä, vaikka joukkue saikin hieman pidemmän maaottelutauon kuin muut:
- Palautumiseen se aika lähinnä menee, ehkä saamme tästä yhden ylimääräisen harjoituspäivän. Hyvä että päästään harjoittelemaan, sillä kunnollisia harjoituksia ei ole juuri pystynyt liigan alettua vetämään. Tiistaiottelut murhaavat harjoittelurytmin todella pahasti, Saarinen totesi.
Jälkimmäisestä väittämästä Koivu on täsmälleen samaa mieltä - juuri tiistaiottelut vievät mahdollisuuden harjoitella kunnolla sarjan kestäessä:
- Olen samaa mieltä, ehdottomasti, eikä sarjan alettua tosiaan ole kunnon harjoituksia juuri vedetty. Jos nyt edes kerran viikossa urheilija pääsisi harjoittelemaan ihan normaalisti, aamun vaikka teknisesti ja illan muuten, niin se auttaisi jo paljon, saisi hiukan happea, Koivu jatkaa.
Samaan aikaan käytävän toisesta päästä löytyi tsekkiläistä asiantuntemusta, ja niinpä kysyimme myös Ilveksen päävalmentajan Vaclav Sykoran mielipidettä sarjaohjelmasta:
- Aikataulu on hyvin rankka. En toki ole muiden ohjelmiin niin paljon tutustunut, mutta kaikilla joukkueilla ilmeisesti on jaksoja, joissa on monta peliä lyhyessä ajassa ja sitten liiankin pitkä tauko. Vastakkain olevilla joukkueilla voi olla täysin erilainen ohjelma ja siten täysin erilaiset lähtökohdat otteluun.
- Esimerkiksi tauon jälkeen meillä on viisi peliä kahdeksaan päivään, sitten lähes viikko ilman peliä, ja sen jälkeen taas viisi peliä kahdeksaan päivään, jolloin on myös pelejä peräkkäisinä päivinä. Totta kai tuollaiset jaksot ovat todella rankkoja.
- Kun siinä kovien jaksojen välissä on tuo pidempi tauko, niin mahdollisuudet harjoitteluun eivät kuitenkaan ole kovin hyvät, koska suuri osa tauosta menee palautumiseen - se vie hurjan ohjelman jälkeen paljon aikaa. Usein kunnollinen harjoitteleminen pelien välillä on todella vaikeaa, kun pelirytmi on niin epäsäännöllinen, Sykora päättää.
Ei mitään uutta auringon alla - vai onko sittenkin?
Fanien kyllästyneisyys tuntuisi olevan valmentajien valituksia selvästi uudempi ilmiö. Valmentajien tyytymättömyys harjoittelumahdollisuuksiin ja ottelutahtiin kun ei todellakaan ole mitään uutta - edes suhteellisen pitkällä tähtäimellä. Vai miten on, kuinka tutulta oheisen lehtileikkeen teksti kuulostaa verrattuna yllä oleviin liigavalmentajien kommentteihin? Teksti on Rauno Korven haastattelusta syksyltä 1987 - Tapparan triplasta kaksi mestaruutta oli siis voitettu, kolmas vasta tulossa.
Kun tuota haastattelua nyt 16 vuotta myöhemmin lukee ja vertailee nykyvalmentajien kommentteihin, tulee väkisin mieleen, onko valitus täysin turhaa. Kaudella 1986-87 pelattiin runkosarjassa 44 ottelua - nyt 56. Ottelumäärä on siis Korven kritisoimasta selvästi noussut, mutta niin on suomalaisen kiekon tasokin, ja kansainvälisiä tähtiäkin on tänä aikana kehittynyt. Ruikuttavatko valmentajat siis vain viran puolesta?
Täytyy kuitenkin muistaa, että tuolloin ratkaisu oli ilmeinen: suurin osa pelaajista oli täysamatöörejä, ja puhuttiin siitä, miten "puoliammattilaisuus on tulevaisuutta" meikäläisessäkin kiekossa. Korven haastattelun päivistähän harjoittelumahdollisuudet itse asiassa paranivat ensin huomattavasti: ammattilaisuus lisääntyi, mutta ottelumäärät eivät juuri muuttuneet. Olosuhteet pelaajien kehittämiselle sarjan ohessa olivatkin 90-luvulla jonkin aikaa varmaankin kaikkien aikojen parhaat, joten ei ole ihme että suomalaisen kiekkoilun kansainvälinen läpimurto tapahtui juuri silloin.
Merkittävimmät muutokset tulivat vasta 90-luvun loppupuolelta alkaen. Avainpelaajien kuormaa lisättiin jokavuotisilla MM-kisoilla ja useilla maajoukkueturnauksilla, ja SM-liigan ottelumäärää on kaudesta 98-99 alkaen jatkuvasti nostettu - ensin runkosarjan ja sen jälkeen pudotuspelien osalta.
Tällä hetkellä lähes kaikki liigakiekkoilijat ovat täysammattilaisia, joten enää ei ongelmia voida ratkaista kokopäivätoimisuutta lisäämällä. Mikäli ollaan sitä mieltä, että ottelutahdin rajat ovat nyt tulleet vastaan, täytyy löytää muita ratkaisuja.
Tyytymättömiä siis riittää. Mutta kuka sitten on vastuussa siitä, että sarjaohjelma on sellainen kuin on, ja miksei se ole parempi? Tuskinpa siitä nyt ilkeyttään sentään kukaan on tuollaista tehnyt.
SM-liigan näkökulma
Sarjaohjelman laadinnasta vastaa SM-liiga. Keskustelimme liigan toimitusjohtajan Urpo Helkovaaran kanssa edellä esitetystä kritiikistä sekä sarjaohjelmasta ja sen tulevaisuudesta yleisemminkin. Hän toteaa, että ohjelmaa laadittaessa kädet ovat pikälti sidotut: liigaseurat ja tekniset seikat asettavat puitteet, joissa toimitaan, ja sen jälkeen liikkumavara on pieni. Ottelumäärien kritiikki tulisikin suunnata liigaseurojen suuntaan. Lisäksi hän muistuttaa, että sarjaohjelma ei tule kenellekään yllätyksenä kesken kauden.
Paljosta päättävät viime kädessä seurat itse
Helkovaara painottaa ensinnäkin sitä, että ottelumäärään ei sarjaohjelman laatijalla ole mahdollisuutta vaikuttaa. Mikäli siitä halutaan keskustella, tulisi puhua sen tahon kanssa joka asiasta päättää - tässä tapauksessa SM-liigan hallituksen eli käytännössä kunkin seuran johdon kanssa. Hän toteaakin, että tavallaan valmentajien esittämän kritiikin oikea osoite monessa suhteessa olisi valmentajan oma työnantaja.
- Täytyy muistaa, että sarjaohjelman laatijan liikkumavara on lopulta erittäin pieni. Seurat itse ovat halunneet, että Suomessa pelataan tämän verran otteluita. Mitä tulee sarjan ajalliseen kestoon, niin tänä vuonna vielä siitäkin jouduttiin ottamaan viikko pois, kun tuli tämä uusi pudotuspelien karsintakierros. Sarjan mahduttaminen tähän aikaraamiin ottaen huomioon sen, miten jäätä on käytettävissä, onkin sitten todella kimuranttia.
Helkovaara myös muistuttaa, että seuroilla on ollut monta mahdollisuutta vaikuttaa sarjaohjelmaan:
- Vaikka ohjelma saattaa näyttää hätäisesti tehdyltä, on se pitkän prosessin tulos. Ennen kuin se on valmis, niin se on käynyt aika monella lausuntokierroksella. Lisäksi jokaisella joukkueella on viime kädessä ollut oikeus siirtää kotiotteluitaan, Helkovaara toteaa.
Entäpä sitten välisarjat, paikallisotteluiden huima määrä ja esimerkiksi fanien viime aikojen kivityksen kohde, "paikallisottelupari" Blues-TPS, joka pelaa vastakkain peräti kahdeksan kertaa kauden aikana? Myös näistä asioista on Helkovaaran mukaan yhdessä päätetty. Seurat yksinkertaisesti haluavat paljon paikallispelejä, joissa kuitenkin käy katsojia normaaliotteluita enemmän. SM-liigan toimitusjohtajan mukaan asian voi kääntää myös niin, että juuri näitä otteluita yleisö keskimääräistä enemmän haluaa nähdä. Bluesin ja Palloseurankin kohdalla selitys on olemassa:
- Tässä tapauksessa näillä seuroilla on ollut tähän selvä halu - kun välisarjassa nämä joukkueet kohtaavat paljon yleisöä vetävät Jokerit ja IFK:n kotonaan yhden ylimääräisen kerran, on tämän "hintana" sitten tuo hieman outo paikallispelipari. Tämän hinnan nämä seurat ovat kuitenkin olleet halukkaita maksamaan.
"Tilanteet tasoittuvat pitkällä aikavälillä"
Mitä tulee epätasaiseen ottelurytmiin ja siihen, että joukkueilla on usein erilaiset lähtökohdat peliin, toteaa Helkovaara ensinnäkin, että tällaiset asiat tasoittuvat pitkällä tähtäimellä. Joku joukkue hyötyy nyt, joku toinen parin viikon kuluttua.
Lisäksi se, että miten jokin otteluruuhka tai tauko sopii joukkueelle, on hyvin pitkälti sattumaa ja riippuu siitä, miten joukkue sillä hetkellä menestyy. Tämähän on jokaiselle tuttua: tauko tulee "hyvään paikkaan" tai sitten ei. Lisäksi pitää Helkovaaran mukaan muistaa, että sarjaohjelman kummajaisten takana voi olla myös joukkueiden omia toiveita.
Otteluohjelman laatimisen sietämätön vaikeus
Mitä sitten ovat ne "tekniset seikat", jotka ottelumäärän ohella aiheuttavat niitä fanien ja valmentajien inhoamia otteluruuhkia ja muita kummallisuuksia?
- Teknisesti asiaa vaikeuttavat ehkä eniten kolmentoista joukkueen sarja ja pääkaupunkiseudun sekä Turun hallitilanne. Pariton joukkuemäärä aiheuttaa sen, että jos jollekin viikolle on ajateltu pelejä torstaiksi ja lauantaiksi, niin kahdelle joukkueelle tulee väistämättä yhden ottelun viikko, koska paria ei löydy. Pääkaupunkiseudulla taas on yleensä lähdetty siitä periaatteesta, että Jokerit, IFK ja Blues eivät pelaa kotiottelua samaan aikaan. Tämä on jo sinänsä hankalaa, ja kun lisäksi saman välisarjan kaikilla halleilla - Turku-halli mukaan luettuna - on paljon muutakin käyttöä, niin korvaavien ottelupäivien löytäminen menee hankalaksi.
- Lisäksi meillä on vielä sunnuntaipäivien TV-ottelut, joissa olemme sitoutuneet järjestämään jokaiselle joukkueelle ainakin yhden kotiottelun. Näihin pitää vielä pyrkiä löytämään eri yhteistyökumppaneiden kannalta kiinnostavat vastustajat. Tälle kaudelle oman mausteensa soppaan tuovat vielä nuorten MM-kisat, jotka pelataan vuodenvaihteen tienoilla.
- Kaikki nämä periaatteet ovat seurojen yhteisesti hyväksymiä järkisyitä. Kun ne yhdistetään näihin mainittuihin teknisiin syihin, niin valitettavasti esimerkiksi se juniorityö tai harjoittelun järjestämisen helppous ei tässä listassa tule kärkipäässä.
- Tilanteessa, jossa mitään otteluiden siirtoja ei tarvitsisi tehdä, voitaisiin 13 joukkueen sarja nykyisellä ottelumäärällä viedä läpi 62 pelipäivän aikana. Sekin on jo paljon, mutta näistä syistä jotka edellä mainitsin, meillä on nyt kaikkiaan 118 pelipäivää, Helkovaara toteaa.
"Harjoittelun sovittaminen ohjelmaan osa valmentajan ammattitaitoa"
Helkovaara kääntää kritiikkiä myös takaisinpäin. Vaikka joukkueen ohjelma voi olla erikoinen, ja välillä tulla kova otteluruuhka, ei tämä varmasti tule kenellekään yllätyksenä:
- En ole valmennuksen ekspertti, mutta kuvittelisin että tämä on osa valmentajien työtä. Sarjaohjelma on selvillä jo todella hyvissä ajoin, joten valmentajien pitäisi kyllä tietää, milloin on härkäviikko tulossa ja milloin taas hiljaisempi jakso. Ajattelisin, että osa valmentajan asiantuntemusta on siinä, että harjoittelu pystytään rytmittämään ohjelman mukaisesti.
- Lisäksi täytyy muistaa, että olosuhteet eli ottelumäärät ja kauden kesto ovat hyvin jokaisen valmentajan tiedossa, kun hän siihen hommaan ryhtyy - ja muutoksista näissä päättävät, kuten sanottua, valmentajien työnantajat. Eli jokainen valmentaja on kyllä hyvin tiennyt, minkälaiseen rulettiin lähtee mukaan, Helkovaara muistuttaa.
Neljästoista joukkue avuksi?
Kuten kaikki tietävät, on SM-liigalla tavoitteena laajentua yhdellä joukkueella lähivuosina. Toiveissa on, että tulokas saataisiin mukaan kaudelle 2005-2006. Parillinen joukkuemäärä helpottaisi luonnollisesti sarjaohjelman laadintaa monin tavoin, vaikka toki on joukko teknisiä ongelmia, joita sekään ei poista. Moni kannattaja toivoo, että uuden joukkueen myötä välisarjajärjestelmä joko poistuu tai järkeistyy, ja paikallispelien määrä palaa lähemmäksi takavuosia. Tämä olisi tavallaan luonteva ajatus, koska ottelumäärä tavallisessa sarjassa tietysti lisääntyy, kun yksi joukkue lisää tulee mukaan. Onko sarjajärjestelmän uusimisesta tulokkaan myötä sitten ehditty keskustella?
- Onhan siitä jonkin verran puhuttu. Mitään ei ole tietenkään lyöty vielä lukkoon, koska se neljästoista joukkuekin on vasta toiveissa, eli täysin varmaa liigan laajeneminen ei tokikaan ole. Todennäköistä on, että välisarjojen otteluja siinä vähennetään, mutta millä tavalla se tapahtuu, on vaikea sanoa. Se on ainakin tällä hetkellä varmaa, että seurat haluavat jatkaa vähintään nykyisellä ottelumäärällä.
Playoff-karsinta
Tälle kaudelle on sarjajärjestelmään otettu uusi elementti: pudotuspelien karsintakierros, jossa kohtaavat runkosarjassa sijoille 7-10 sijoittuneet joukkueet. Kyseessä on yritys ehkäistä pelaajaliikennettä pois heikommin menestyvistä joukkueista:
- Jokainenhan sen on nähnyt, että meillä on ollut tällainen ongelma - jos joku joukkue on jo ennen siirtoaikaa menettänyt mahdollisuutensa jatkoon, tulee houkutus kaupata pelaajia pois. Tämä uusi järjestelmä on nyt yritys etsiä lääkettä tähän, eli kun kymmenen joukkuetta pääsee jatkoon, ei siirtorajan kohdalla toivonsa menettäneitä sitten olisi. Tämäkin järjestelmä kuuluu asioihin, jotka on yhteisymmärryksessä seurojen kanssa päätetty.
Onko playoff-karsinta sitten tullut jäädäkseen?
- No, kuten sanoin, niin tämä on yksi mahdollinen ratkaisu tähän ongelmaan, ja nyt katsomme toimiiko se. En käyttäisi tästä sanaa "kokeilu", kyllä tämä on nyt osa meidän sarjajärjestelmäämme. Mutta totta kai meillä on olemassa valmius jatkuvasti arvioida toimintaamme ja tehdä muutoksia, jos esimerkiksi tämä ratkaisu ongelmaan osoittautuisi jollakin tavalla epäonnistuneeksi, päättää Helkovaara.
Erikoinen "riita," kun kaikki ovat oikeassa
Kaiken kaikkiaan koko asia on sangen hankala, sillä kaikki osapuolet tuntuvat olevan omalla tavallaan oikeassa. Tästä muodostuu vaikea yhtälö, jonka ratkaisua olisi hyvä tosissaan miettiä - mieluummin ilman, että keksitään yksi syyllinen asioiden heikkoon tilaan ja mollataan sitä.
Asiakas eli yleisö on oikeassa: väsyneitä vääntöjä on liikaa, paikallisotteluiden tunnelma on kärsinyt inflaation ja niin edelleen.
Valmentajat ovat oikeassa: harjoitusten järjestäminen tällä ottelutahdilla on varmasti äärimmäisen vaikeaa, ja pitkät pätkät mennään todennäköisesti vain pelaten ja palautellen. Pelitavan ja erityisesti yksittäisten pelaajien systemaattinen kehittäminen on hankalaa.
SM-liiga ja Helkovaara ovat oikeassa: näissä raameissa (ottelumäärä, sarjan ajallinen kesto ja hallien varaustilanne) sarjaohjelman laatiminen on todella hankalaa, ja tuskinpa se ihannetapauksessakaan voisi mitenkään oleellisesti parempi olla kuin nyt. Ellei siis lähtökohtia muuteta.
Jopa lähtökohtien määrittäjät, eli suomalaisten liigaseurojen pomot, ovat omalla tavallaan oikeassa. Pelaajapalkkiot ja muut kulut ovat nousseet pilviin, hyvin harvan seuran taustayhtiö toimii voitollisesti - jostain ne rahat on revittävä. Ja vaikka yleisömäärä per ottelu varmasti nousisikin, jos ottelumääriä tiputettaisiin, niin tuskinpa se niin paljon nousisi että se korvaisi kaikki menetetyt tulot.
Ampuuko suomalainen kiekkoilu itseään jalkaan?
Kaikesta huolimatta tuntuu siltä, että jokin tässä yhtälössä mättää. On melko vaikea tulla muuhun loppupäätelmään kuin siihen, että fanien ja valmentajien mieltä kaihertavat ongelmat aiheuttaa ennen muuta suuri ottelumäärä, jossa ruuvia on viime vuosina jatkuvasti kiristetty. Sarjaohjelman sekavuuteen on varmastikin tulossa jonkinlaista helpotusta jos ja kun neljästoista joukkue liigaan nostetaan, mutta mikäli ottelumäärät säilyvät entisellään, eivät ongelmat poistu. Pelejä on yksinkertaisesti liikaa, jotta yleisö jaksaisi innostua kaikista ja että joukkueet voisivat harjoitella optimaalisesti.
Kylmässä talousmatematiikassa fanin ajatukset tunnelmasta ja koutsin ajatukset valmennuksesta tuppaavat häviämään liigaseurojen tulopuolen laskelmille. Näin on luultavasti asia jatkossakin, mutta kannattaisikohan tulevaisuuden kannalta kuitenkin vakavasti miettiä sekä tunnelmaa katsomossa että pelaajien kehittämistä. Nämä asiat eivät ensisilmäyksellä ole samalla viivalla eurojen kanssa, mutta entäpä jos käytettäisiin taloustieteestä tuttua temppua ja muutettaisiin ajatuskokeena kaikki käsiteltävät asiat rahaksi - miltähän laskelma mahtaisi silloin näyttää? Itse uskoisin, että pienemmälle ottelumäärälle alkaisi siinä tapauksessa löytyä perusteita:
Laji elää katsojista, ja suurin osa katsojista tulee otteluun hakemaan elämyksiä. Moni meistä kannattajista muistaa historiastaan joitakin huikeita otteluita, joissa repeämispisteeseen asti täynnä ollut halli on tihkunut tunnelmaa ja jännitystä. Juuri tällaisten kokemusten takia suurin osa katsojista kiikuttaa rahansa lippuluukulle, ja erityisesti tämä koskee niitä jotka yhtä hyvin saattavat jäädä kotiin. Hardcore-fanille kelpaa kyllä se, että neloskenttä oli tänään pirteä, ja toisen erän jälkimmäisellä puoliskolla nähtiin jonkin aikaa ihan kivaa kiekkoa. Tavallinen katsoja ei moisia asioita seuraa, vaan peli vaikuttaa hänestä tylsältä. Jos tylsää tarjotaan liikaa, saattaa jääkiekon seuraaminen tyystin jäädä.
Jos näin sitten käy, niin mistä ammennetaan ne tulevaisuuden uskolliset fanit, jotka tuovat itsensä ja rahansa myös siihen väsähtäneeseen pimeän tiistai-illan kamppailuun? Jos ensimmäiset jääkiekkokokemukset ovat näitä puolivaloilla pelattuja ja katsottuja pelejä, niin mikä on todennäköisyys sille, että harrastus jatkuu?
Sama logiikka pätee myös joukkueiden ja yksilöiden harjoitteluun. Jos hurjan ottelutahdin vuoksi pelaajat eivät kehity, miten käy Suomen jääkiekon tason? Yhä useampi kiekkoilija on ajettu saman juniorimyllyn läpi ja jalostettu hurjalla ottelutahdilla pelaajaksi, joka osaa karttaa virheitä, mutta pelkää niiden tekemistä enemmän kuin uskaltaa hakea onnistumisia. Viime aikoina on mietitty sitä, mistä tulevaisuuden Jannet ja Raipet tulevat, ja ottelutahti on varmaankin yksi syy siihen että moinen kysymys ylipäätään nousee esille.
Kun aiheeseen on päästy, niin pitää toki mainita, että lumipalloilmiö toimii tässäkin asiassa: tähdet vetävät ihmisiä katsomoon ja toimivat esikuvina nuorille. Suuret katsojamäärät taas vetävät nuoria lajin pariin, ja tekevät todennäköisemmäksi uusien tähtien synnyn. Mikäli katsojamäärät ja pelin taso alkavat laskea, on äkkiä käsissä itseään ruokkiva kierre.
Toivottavasti pysyitte perässä, sillä tässä kohtaa se talousmatematiikka astuu kuvaan: kannattaisiko luopua tietystä määrästä euroja nyt, jotta turvataan niiden saanti vielä kymmenenkin vuoden päästä? Sillä kun puhutaan lajin tasosta ja yleisöpohjasta, on ilman muuta kysymys myös rahasta. Ongelmana asiassa saattaa vain olla aikaperspektiivi: isoilla ottelumäärillä on mahdollista ratsastaa ja kääriä rahaa kassaan nyt, ottelumäärän vähentämisen positiivinen vaikutus taas näkyy pitkällä tulevaisuudessa.
Riittääkö maltti ja viisaus kun asioista päätetään, on mielenkiintoinen kysymys. Allekirjoittaneen villi veikkaus on, että ei riitä. Mutta niin veikkaus kuin tämän otsikon alla esitetyt ajatusrakennelmakin ovat yhden henkilön mielipiteitä, jotka aivan hyvin voivat mennä täydellisesti metsään. Siitä rohkenisin kuitenkin olla aika vakuuttunut, että niin kannattajien kuin valmentajienkin äänenpainot ovat sellaisia, että asioita olisi syytä vakavissaan pohtia. Ja mieluusti pitäisi päästä irti kuviosta, jossa keväällä päätetään hurjasta ottelutahdista ja valitetaan siitä sitten syksyllä. Keskustelu aiheesta on tervetullutta, ja sitä voi ensi hätään käydä vaikka täällä.