Lähtökohdat kisoihin näyttävät lupaavilta. Hannu Aravirta sai käyttöönsä
lähes parhaan mahdollisen miehistön NHL-pelaajia myöten. Mukana ovat
kirkkaimmat tähdet Saku Koivu ja Teemu Selänne sekä myös hienot NHL-kaudet
pelanneet Olli Jokinen, Janne Niinimaa, Kimmo Timonen ja Toni Lydman. Nämä
miehet höystettynä Euroopan kaukaloiden huippunimillä (mm. Petteri
Nummelin, Antti Miettinen, Ville Peltonen ja Tommi Santala) takaavat sen,
että Suomi pystyy takuuvarmasti kaatamaan joukkueen kuin joukkueen.
Pienten marginaalien turnauksessa kuitenkin myös onni ja pienet asiat
ratkaisevat paljon.
Maalivahtipelin onnistuttava vihdoin sataprosenttisesti
Usein toistettava klisee on se, että Suomella riittää yllin kyllin
loistavia maalivahteja eikä menestys voi jäädä kiinni ainakaan tästä
osa-alueesta. Asiaa tarkemmin tutkimalla voi kuitenkin havaita tämän
väitteen olevan ainakin viime vuosien perusteella pelkkää sanahelinää.
Tasaisen loistokas maalivahtipeli on puuttunut Suomelta oikeastaan koko
Aravirran päävalmentajakauden ajan. Maalivahdit ovat pelanneet yksittäisiä
loistopelejä eivätkä ole suoranaisesti pettäneet, mutta
liian usein ratkaisevissa otteluissa ei kuitenkaan ole nähty sellaista
maailmanluokan maalivahtipeliä, jollaista esim. Tsekin veräjänvartijat
ovat esittäneet vuodesta toiseen. Tämä on ollut yksi syy siihen, että
mestaruus on kiertänyt viime vuodet Suomea. Ykkösmaalivahdin paikka on
useissa kisoissa ollut aika tuulinen eikä epävarma maalivahtitilanne ole
ollut omiaan luomaan rauhallista ja vakaata ilmapiiriä joukkueeseen.
On myös huomattava, että NHL:ssä, jossa kaikki maailman parhaat kassarit
pelaavat, Suomi on ollut maalivahtien osalta kääpiön asemassa lähes
kaikkiin muihin kiekkoilun suurmaihin verrattuna. Ruotsilla, Tsekillä ja
Venäjällä on kaikilla rapakon takana useampia kokeneita NHL:n
ykköskassareita USA:sta ja Kanadasta puhumattakaan. Suomella ei tällaiset
kriteerit täyttävää miestä ole ensimmäistäkään. Toisin kuin klisee
väittää, Suomen voi siis faktojen perusteella sanoa olevan
maalivahtipuolella perässä kaikkia pahimpia vastustajiaan.
Onneksi parempia merkkejä on jo vahvasti ilmassa. Suomalaiset maalivahdit
saivat tällä kaudella NHL:ssä enemmän pelattuja otteluja tililleen kuin
koskaan aikaisemmin ja Pasi Nurmisen voi hyvällä syyllä sanoa olleen
Atlanta Thrashersin ykkösmaalivahti. Ainakaan 10 vuoteen ei
suomalaismaalivahti ole koko kausi huomioonottaen ollut minkään joukkueen
ykköstorjuja. Nurmisen lisäksi myös ainakin Jani Hurme, Mika Noronen ja
Jussi Markkanen alkavat olla valmiita ottamaan sen viimeisen askeleen
kohti ykkösmaalivahdin paikkaa. Kun vielä lisäksi Suomen ehkä kaikkien
aikojen lahjakkain maalivahti Kari Lehtonen on kypsymässä täyteen
loistoonsa niin tulevaisuuden maalivahtinäkymät näyttävät lupaavilta.
Näissä kisoissa Suomen maalin koskemattomuudesta huolehtii kolmikko Pasi
Nurminen, Jani Hurme ja Kari Lehtonen. Kyseessä on erittäin tasaiselta
vaikuttava kolmikko ja on lähinnä henkimaailman hommia asettaa miehet
paremmuusjärjestykseen. Hannu Aravirran haastava tehtävä on löytää kisojen
aikana se kolmikon kuumin molari, joka pitää Suomea vaikeilla hetkillä
pystyssä ja kestää ratkaisuottelujen kovat paineet.
Pasi Nurminen on minun papereissani niukka suosikki ykkösmaalivahdiksi.
Nurmisen kausi Atlantassa oli loukkaantumisongelmia lukuunottamatta
loistava, sillä Lahden pieni suuri mies nousi ensin alkukaudesta
nokkimisjärjestyksessä ohi Milan Hnilickan ja kukisti myöhemmin vielä
suurella rahalla hankitun Byron Dafoen taistelussa Thrashersin
luottovahdin paikasta. Nurminen voitti materiaaliltaan heikossa Atlantan
joukkueessa enemmän otteluita kuin hävisi, mitä voidaan pitää kovana
meriittinä.
Nurminen on kylmäpäinen tsempparitorjuja, jonka paineensietokyky on
huippuluokkaa. Aggressiivinen ja aktiivinen pelityyli on kuitenkin ehkä
pieni kysymysmerkki. Nurmisen pelityyli saattaa sopia paremmin
suoraviivaista peliä pelattavaan NHL-kaukaloon kuin enemmän kiemuroita,
malttia ja harhautuksia sisältävään eurooppalaiseen kiekkoiluun.
Jani Hurme jäi tällä kaudella Florida Panthersissa Roberto Luongon
varjoon, vaikka pelasikin varsinkin syksyllä loistavia pelejä. Hurme on
Nurmisesta poiketen rauhallinen perustorjuja, joka malttaa odottaa
vastustajan ensimmäistä liikettä ennen reagoimista. Hurme on lähes yhtä
vahva vaihtoehto joukkueen ykköskassariksi kuin Nurminen.
Kari Lehtosen kohtalona lienee kolmosmaalivahdin rooli. Lehtonen on
nuoresta iästään huolimatta tarpeeksi kypsä mies vaikka Leijonien
luottovahdiksi, mutta NHL-vahdit ajanevat arvoasteikossa vielä tässä
vaiheessa superlupauksen ohi. Lehtonen on Jokereiden paidassa tottunut
pelaamaan otteluita, joissa omaan päähän tulee varsin vähän vaarallisia
tilanteita ja tämä voisi olla yksi argumentti Lehtoseen luottamisen
puolesta. Suomi kun tulee todennäköisesti kotikisoissaan kontrolloimaan
paljon kiekkoa, jolloin vastustajan hyökkäykset ovat pääosin
vastahyökkäyksiä eikä Leijonien kassarin voi täten odottaa joutuvan
minkäänlaiseen kiekkosateeseen. Lehtosen aika lienee kuitenkin siis vasta
tulevissa kisoissa.
Puolustuksessa paljon kokemusta
Puolustajien valinnat eivät tätä kirjoitettaessa ole vielä täysin selvät,
mutta jo varmasti kisoihin valituilta pakeilta löytyy ainakin kokemusta
riittävästi. Kuusikolla Janne Niinimaa, Kimmo Timonen, Toni Lydman, Marko
Kiprusoff, Petteri Nummelin ja Ossi Väänänen löytyy kaikilta pelikokemusta
niin maajoukkueen arvoturnauksista kuin rapakon toiseltakin puolelta.
Maajoukkueen luottomiehille Nummelinille ja Kiprusoffille kyseessä on jo
10. ja 9. arvokisat. Kauas taakse eivät jää myöskään Timonen ja Niinimaa,
joilla on pitkästä NHL-urasta huolimatta edessään jo kahdeksannet
arvokisat.
Kuusikosta neljän voi laskea lähtökohtaisesti olevan hyökkäysvoittoisia,
kiekollisia pakkeja ja vain Toni Lydman sekä Ossi Väänänen ovat selkeästi
puolustavia puolustajia. Tosin Niinimaa ja Timonen ovat nykyisin jo
aikamoisia all-around puolustajia, jotka NHL-seuroissaan kantavat
kiekollisen roolin lisäksi yhtä lailla vastuuta myös
puolustuspelaamisesta.
Kuuden varman kisamiehen lisäksi kahdesta jäljelläolevasta paikasta
taistelevat Martti Järventie, Sami Helenius ja Toni Söderholm. Tästä
kolmikosta kukaan ei ole vielä pelannut yksissäkään arvokisoissa ja
jokaisen mukanaoloa vielä tässä vaiheessa voidaan pitää jonkinlaisena
yllätyksenä. Tosin myös loukkaantumiset ovat vaikeuttaneet pakkivalintoja.
Söderholm ja Helenius lienevät lähempänä kisapaikkaa kuin keskinkertaisen
kauden SM-liigassa pelannut Järventie.
Hyökkäyksessä laatua ja syvyyttä
Hyökkäyskalusto on nimien valossa Suomen vahvin osa-alue tulevissa
kisoissa. Mitat täyttäviä laitureita oli kisajoukkueeseen tarjolla lähes 2
joukkueellista ja sentteritilannekin näyttää paremmalta kuin vuosikausiin.
Joukkueen ykkösnyrkki rakennetaan luonnollisesti Saku Koivun ympärille.
Laidoilleen Montrealin kapteeni saa ennakkokaavailujen mukaan Teemu
Selänteen ja Ville Peltosen. Selänteellä on lähes itseoikeutettu paikka
ykkösketjussa, mutta Peltosen aseman voi hieman kyseenalaistaa. Koivun ja
Peltosen yhteistyö ei ole parhaalla mahdollisella tavalla enää
ikimuistoisen mestaruusvuoden jälkeen toiminut. Mikäli ykkösvitjan peli
takkuilee turnauksen alussa, Peltonen lienee ensimmäisenä liipasimella.
Vasemman laiturin paikalle saatetaan tällöin sovittaa esim. Tomi Kalliota
tai vaikkapa Lasse Pirjetää.
Loistavan kauden NHL:ssä pelannut ja vihdoin lupauksia lunastanut Olli
Jokinen johtaa Leijonien kakkosketjua. Seurakaveri Niklas Hagman on helppo
valinta toiseksi laituriksi ja aikaisemminkin toiminut yhdistelmä
täydentyy, kun toiseen laitaan asetetaan Tomi Kallio. Näissä kisoissa
Suomi ei saa olla riippuvainen ykkösnyrkin tehoista, vaan myös muiden
ketjujen tulee saada onnistumisia hyökkäyspäässä. Jokisen harteilla on
huippukauden jälkeen paljon paineita, sillä kakkosketjulta odotetaan nyt
entistä enemmän tehoja.
Kolmosketjun rungon muodostaa HPK:n loistava parivaljakko Antti
Miettinen-Tommi Santala. Tämän kaksikon tulevaisuus on NHL:ssä ja
uskoakseni myös menestyksekäs sellainen. HPK:n huippuparivaljakolta voi
odottaa paljon myös MM-kisatasolla. Lähimpänä ketjun kolmannen lenkin
paikkaa on ehkä huipputaitava Kimmo Rintanen. Tämä kolmikko pystyy
parhaimmillaan esittämään aikamoista kiekkotaidetta vastustajan
kenttäpuoliskolla.
Nelosketjun rooli tullee olemaan hieman varmistelevampi, vaikka mitään
varsinaista jarrukenttää on tuskin tarkoitus muodostaa. Sellaiseen ei ole
tarvetta, koska joukkueen hyökkäyskalustossa riittää syvyyttä ja nykyisin
lähes jokainen huippupelaaja pystyy hyvään kahden suunnan peliin. Itse
kokoaisin nelosvitjan muotoon Tony Virta - Juha Ylönen - Mikko Eloranta.
Esa Pirnes ja Lasse Pirjetä jäisivät täten pelaavan kokoonpanon
ulkopuolelle. Kaikki hyökkääjät saavat kuitenkin varmasti turnauksen
kestäessä peliaikaa ja ketjukoostumukset elävät totuttuun tapaan
peliesitysten ja loukkaantumistilanteen myötä.
Erikoistilanteet
Suomi saa rakennettua hyvät ylivoimamiehistöt vaikka joitakin puutteitakin
on ehkä löydettävissä. Koivu-Selänne akseli kantaa ylivoimatilanteissa
vieläkin suurempaa vastuuta Suomen pelistä kuin tasavoimin pelattaessa.
Olli Jokinen on pelannut seurajoukkueessaan paljon ylivoimaa, muttei ehkä
ole mikään ihanteellinen ylivoimapelin pyörittäjä. Niinpä ylivoimavastuuta
on syytä jakaa myös Tommi Santalan johtamalle kolmosketjulle. Aravirta
tuskin lähtee ainakaan turnauksen alussa rakentamaan erikoismiehistöjä
ylivoimia varten, vaan ehjät tasavoimaketjut hoitanevat myös
ylivoimatilanteet.
Puolustukseen Suomella on heittää kolme kovaa ylivoimapakkia eli Janne
Niinimaa, Kimmo Timonen ja Petteri Nummelin. Näiden lisäksi myös Marko
Kiprusoff saanee miesylivoimalla vastuuta. Puolustuksesta puuttuu nyt
kunnon ylivoimapyssy, kun Sami Salo ja Jere Karalahti eivät joukkueessa
esiinny.
Alivoiman erikoismiehiä Suomella on tällä kertaa joukkueessaan
heikonlaisesti, kun esim. Raimo Helminen, Juha Lind ja Antti Laaksonen
ovat poissa. Juha Ylönen, Mikko Eloranta ja Tony Virta ovat ainoita
selkeiksi alivoimapelaajiksi laskettavia hyökkääjiä, mutta toki alivoimaa
pystyvät pelaamaan lähestulkoon joukkueen kaikki hyökkääjät.
Erikoismiehien puuttumista voidaan silti pitää hienoisena heikkoutena.
Puolustajista alivoimapelistä kantavat vastuuta ainakin Toni Lydman, Ossi
Väänänen ja Janne Niinimaa. Joukkueeseen mukaan päästessään myös Sami
Helenius saa todennäköisesti paljon peliaikaa alivoimalla.
Kotikisat - etu vai haitta?
Jääkiekkoilun ammattimaistumisen myötä kotiedun merkitys on tuntunut koko
ajan vähenevän. Tämä näkyy selkeästi myös tutkittaessa aikaisempien
MM-kisojen tuloksia. Omissa kisoissaan mestaruuden on voittanut viimeksi
Neuvostoliitto vuonna 1986 ja sen jälkeen isäntäjoukkue on ollut
finaalissakin ainoastaan kerran -> Ruotsi vuonna 1995. Kotikisoissa
pelanneiden maiden kultahaaveet ovat romahtaneet kerta toisensa jälkeen.
Viime vuosien pahin kotikisafloppi oli Venäjän tähtisikermän täydellinen
rimanalitus vuoden 2000 Pietarin MM-kisoissa. Tuolloinhan NHL-tähtiä
vilisevä Venäjän joukkue ei selvinnyt edes pudotuspelivaiheeseen.
Hyviä muistoja ei ole myöskään Suomella aikaisemmista kotikisoista. Vuonna
1991 Suomi aloitti turnauksen erinomaisesti, mutta alkusarjan viimeisessä
ottelussa koettu 1-2 tappio USA:lle pudotti Leijonat mitalipeleistä. Sama
oli kohtalona myös vuoden 1997 kotikisoissa. Tuolloin Suomi hävisi niin
Tsekille, Kanadalle kuin Ruotsillekin ja jäi lopulta viidenneksi.
Suomella on nyt kova haaste rikkoa kotikisajoukkueiden kirous ja kääntää
kotiyleisön luoma huuma positiiviseksi voimaksi. Ammatikseen jääkiekkoa
pelaavat pelaajat ovat tottuneet koviin paineisiin, joten median ja
yleisön rummutuksen ei pitäisi nousta suureksi ongelmaksi. Suurin haaste
lieneekin se, että joukkue pystyy keskittymään kaukalossa olennaiseen ja
noudattamaan suunniteltua pelitaktiikkaa.
Kurinalaisuus kunniaan
Karu totuus on se, että mestaruudet voitetaan yleensä aina puolustamalla
eikä hyökkäämällä. Suomen suurimpia haasteita kotikisoissa onkin pystyä
pitämään puolustuspeli kurinalaisena tilanteesta riippumatta. Kotiyleisön
edessä joukkueen lataus menee usein yli ja tällöin tiivis viisikkopeli
alkaa rakoilemaan. Otteluita pyritään ratkaisemaan yltiöpäisellä
hyökkäämisellä, vaikka kärsivällisyys on yleensä tiukoissa kamppailuissa
valttia. Voittoja ja maaleja janoavan kotiyleisön edessä on vaikea lähteä
pelaamaan nöyrää ja kärsivällistä puolustuspeliä.
Hyökkäysvoittoisesta pelistä ja kiekon hallitsemisesta huolimatta
Leijonien on pidettävä kotikisoissa pää kylmänä ja muistaa joka hetki myös
oman pään varjelu. Kiekonmenetykset keskialueella, hyökkäyspäässä tai
yltiöpäiset pakkien nousut voivat aiheuttaa vastustajalle
ylivoimahyökkäyksiä, jotka ovat aina erittäin vaarallisia maalitilanteita.
Edellisissä kotikisoissaan vuonna 1997 Suomi kaatui hyvin pitkälti juuri
siihen, että pyrki voittamaan otteluita pelkästään hyökkäämällä.
Ratkaisuotteluissa taitavimmat vastustajat kävivät tekemässä
vastahyökkäyksillä voittoon tarvittavat osumat. Toivottavasti vanhoista
virheistä on nyt opittu ja lähtökohtana on pelata jokaisessa ottelussa
täydet 60 minuuttia kurinalaisesti. Riskejä on luonnollisesti otettava
tilanteen niin vaatiessa, mutta esim. maalin tappioasemassa toisessa
erässä on vielä turha lähteä muuttamaan radikaalisti pelityyliä.
Avainpelaajat
Ykkösmaalivahti: Maalivahtipeli on aina erittäin suuressa roolissa
tärkeissä ja tiukoissa otteluissa. On Suomen ykkösmaalivahti turnauksessa
sitten kuka tahansa kolmikosta Pasi Nurminen - Jani Hurme - Kari Lehtonen,
on hänen onnistuttava sataprosenttisesti, jotta mestaruus voidaan
saavuttaa.
Janne Niinimaa: Niinimaa on ehkä tällä hetkellä Suomen
ykköspuolustaja NHL:ssä, mutta aikaisempien vuosien näytöt maajoukkueessa
eivät ole ehkä aivan vastanneet odotuksia. Asenne Niinimaalla on aina
kohdallaan, mutta yli-innokkuus tuottaa joskus myös ongelmia. Kokemuksen
myötä Niinimaa on kuitenkin nykyään paljon järkevämpi pelaaja ja näissä
kisoissa Jänkän miehen odotetaan kohoavan vihdoin Leijonien todelliseksi
profiilipakiksi.
Petteri Nummelin: Takana huikea kausi Sveitsin liigassa, minkä
tuloksena oli mestaruus ja pistepörssin voitto! Nummelin on yksi parhaista
Euroopan kaukaloissa pelaavista puolustajista ja saattaa näissäkin
kisoissa nousta jopa Suomen ykköspakiksi ohi kovien NHL-nimien. Ainakin
kaikki edellytykset tähän ovat olemassa.
Kimmo Timonen: Timoseen pätevät hyvin pitkälti samat sanat kuin
Niinimaahan eli viime vuosina näytöt rapakon takaa ovat kovemmat kuin
maajoukkuepaidasta. Timonen on NHL-vuosiensa aikana jollain tavalla
menettänyt osan sulavasta liikkuvuudestaan ja se on aikaisemmissa
arvokisoissa näkynyt isossa kaukalossa. Toiveissa on, että Kalpan kasvatti
näyttää kotiturnauksessa pitkästä aikaa parhaimpia puoliaan
maajoukkueympyröissä.
Saku Koivu: Suomen kansa odottaa Koivulta jälleen lähes Jeesuksen
ihmetekoihin verrattavia temppuja jäällä. Aurajoen ihmelapsi onkin
kiistatta se pelaaja, joka voi omalla henkilökohtaisella panoksellaan
nostaa mitalijoukkueen mestariksi. Koivu on aina viihtynyt isossa
kaukalossa kuin kala vedessä ja kun nyt vierellä hyökkää toinen Suomen
supertähti Teemu Selänne, odotettavissa on murhaavaa jälkeä.
Teemu Selänne: Selänteen NHL-ura on ollut viime vuodet pienessä
laskusuunnassa, vaikka Teukka oli tälläkin kaudella joukkueensa paras
maalintekijä ja pistemies. Kotikisat sytyttävät varmasti Selännettä
tavallista NHL-runkosarjamatsia enemmän, joten MM-turnauksessa saatetaan
hyvinkin nähdä vanhaa kunnon "Suomi-Salamaa". Koivu-Selänne on se Suomen
syömähammas, jonka odototetaan kantavan suuren vastuun joukkueen
hyökkäystehoista.
Olli Jokinen: Elämänsä kauden NHL:ssä pelanneelta "Pomolta"
odotetaan nyt paljon myös MM-kaukaloissa. Toisen tehoketjun löytyminen
olisi äärimmäisen tärkeää menestyksen kannalta ja tässä asiassa Jokinen on
suuressa roolissa.
Leijonien tie
Suomen kanssa samassa alkulohkossa pelaavat Itävalta, Slovenia ja Tsekki.
Itävallan ja Slovenian pitäisi olla pelkkiä suupaloja Leijonille, mutta
alkusarjan päätöskamppailu Tsekkiä vastaan on jo todellinen titaanien
taisto. Ottelu on siinäkin mielessä merkityksellinen, että jatkoonmenevien
joukkueiden keskinäisten pelien tulokset jäävät voimaan välisarjaan
siirryttäessä. Alkulohkostahan menee jatkoon peräti 3 joukkuetta, joten
Suomella ei tässä vaiheessa pitäisi suurempia karikoita olla edessään.
Välisarjakin näyttää etukäteen ajateltuna varsin helpolta, sillä Suomen
vastustajat tulevat A-lohkosta, jossa pelaavat Slovakia, Saksa, Ukraina ja
Japani. Helpolta näyttävä alkutie saattaa kuitenkin kostautua
puolivälierävaiheessa, jolloin kisat vasta toden teolla alkavat. Toisella
puolella kaaviota ovat nimittäin nimekkäät joukkueet Venäjä, USA, Ruotsi
ja Kanada, joten välisarjan voittajakin saattaa hyvin saada kovan
vastustajan puolivälieriin.
Aravirran jäähyväiset
Kuusi vuotta menestyksekkäästi Leijonia luotsannut Hannu Aravirta siirtyy
kotikisojen jälkeen syrjään ja tilalle maajoukkueen peräsimeen astuu Raimo
Summanen. Aravirralla on nyt viimeinen tilaisuus todistaa kriittiselle
Suomen kiekkokansalle, että hän pystyy luotsaamaan maajoukkueen myös sinne
korkeimmalle mitalipallille. Mikäli mestaruus kiertää tänäkin vuonna
Leijonat, jää suuren yleisön mieliin epäonnistumisen leima Aravirran
aikakaudesta. Mitalisateella hemmoteltu kiekkokansa ei nykyisin enää
kultaa vähempään tyydy.
