MM-finaalissa Kanada jäädytti Suomen pelin täydellisesti aggressiivisella pelitavallaan. Leijonilla ei ollut hetkeäkään kiekon kanssa aikaa, ja edes joukkueen taitavat kärkipelaajat, kuten Patrik Laine ja Jussi Jokinen, eivät kiireessä kyenneet edistämään peliä maalipaikoiksi.
Erikoista tilanteesta tekee se, että Kanada onnistui täydellisesti tällaisessa taktiikassa, vaikka joukkue oli koottu täysin taitotaso edellä, aivan kuten Leijona-ryhmittymäkin.
Kanadan joukkueessa ei ollut aktiiviseen taklauspeliin, rouhimiseen ja ärsyttämiseen orientoituneita jarrukenttiä, vaan neljä tulosyksikköä. Jokainen näistä kuitenkin kykeni edellä mainittuihin toimenpiteisiin.
Corey Perryllä ja Brad Marchandilla on taipumus päästä vastustajan ihon alle vähintään yhtä tehokkaasti kuin Leo Komarovilla ollessaan samalla tärkeimpiä tulospelaajia. Heidän lisäkseen esimerkiksi Derrick Brassard ja Boone Jenner ovat hyökkääjiä, jotka ovat maajoukkuetasoa hyökkäystaitojen valossa, mutta joilta voi odottaa myös näkyvää läsnäoloa kulmissa ja laitojen lähettyvillä.
Finaalipeleihin tarvitaan muutakin kuin ilmaveivejä ja lättysyöttöjä
Ero Kanadan maajoukkuetaiturien ja Suomen kiekkovirtuoosien, kuten Sebastian Ahon ja Aleksander Barkovin, välillä ei ole mailatekniikassa tai peliälyssä. Tai jos on, niin Leijonien hyväksi. Mutta ero on kovuudessa. Edellä mainittu kaksikko, aivan kuten valtaosa tuoreista hopeamitalisteista, ovat pehmeitä.
Tämän vuoksi Leijonien pelityyli harvemmin perustuu kovuuteen, nopeuteen tai fyysisyyteen, mutta vastustajan nostaessa ne ykkösteesiksi, on kyettävä vastaamaan vähintään kohtalaisella tasolla. MM-finaalissa Komarov ja Antti Pihlström jäivät Suomen ainoina taklauskoneina punavalkoisen jyrän vierellä aivan statisteiksi.
Suomen maajoukkue on saamassa Laineen ja muiden huippulupausten johdolla loistavaa lääkettä vuosia vaivanneeseen maalinteko-ongelmaan. Mutta porukan vaihtuessa vaje kasvaa lähes väkisin jollain toisella osa-alueella. Olli Jokinen tunnettiin ennen kaikkea tehopisteistä, mutta hän myös osasi käyttää surutta kroppaansa. Tuomo Ruutu taas kuului vuosia NHL:n ahkerimpiin taklaajiin. Jarkko Ruutu voidaan varmasti myös mainita ilman sen suurempia perusteluja.
Jokaisen sarjan ja turnauksen tärkeimmissä otteluissa pelin intensiteetti kasvaa ja silloin kovuus ja fyysisyys nostavat päätään. Finaalipeleihin tarvitaan muutakin kuin ilmaveivejä ja lättysyöttöjä. Toivottavasti maajoukkuevalmennus muistaa tämän pohtiessaan kuuluuko yksi vapaina olevista World Cup –paikoista ennemmin Laineelle tai Aholle kuin Nashville Predatorsin Miikka Salomäelle.
Salomäki jakoi tällä kaudella suomalaispelaajista Komarovin jälkeen eniten taklauksia per peli (2,7) NHL:ssä, vaikka peliaika oli vaatimattomat 12 minuuttia ottelua kohden. Raahelainen pommikone taklasi siis kovemmalla keskiarvolla kuin Mikko Koivu, Barkov, Jokinen ja Mikael Granlund yhteensä.
Luulisi olevan kysytty kaveri, kun vaahterapaidat syksyllä seuraavan kerran marssivat eteen kultajuhlat mielessään.