Hei, oletteko kuulleet, että viikonloppuna nuhjattiin SM-liigan yhden ottelun jäähyennätys? Olette tietysti, koska asiaa ovat jo ehtineet kommentoimaan jopa kaikki mielikuvitusolennot Joulupukista Johtavaan Analyytikkoon. Sen sijaan yhtä asiaa ette ole kuulleet: sitä, että asianosaiset olisivat jälkikäteen puhuneet asiasta rehellisesti.
Lahdessa tanssattiin melko irvokkaat nyrkkihipat, väkivalta oli tavalliseen tapaan lapsellista läpsyttelyä, mutta muutoin meininki oli SM-liigan mittapuulla jopa härskiä. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, mitä tapahtui, miksi tapahtui ja kenen käskystä – paitsi ehkä tasavallan presidentille.
Ja mitä tapahtui taiston tauottua? Suorapuheisuudesta ja elimellisistä vertauskuvistaan tunnettu Pelicansin Kai Suikkanen ei suostunut kommentoimaan koko asiaa. HIFK:n Petri Matikainen kuvaili nähneensä ”pienet myllyt, mutta mitäs niistä”. ”Spontaaneja juttuja” kuulemma.
Pelaajatkin kiertelivät aihetta protokollan mukaisesti lukuun ottamatta Mikael Granlundia, joka sentään uskalsi todeta, että tarjolla oli ”kaikki mitä kunnon lätkäottelussa pitää olla”. Pelkurimaiset päävalmentajat olivat takuuvarmasti samaa mieltä.
Suurin osa lätkäjätkistä uskoo tappeluiden kuuluvan jääkiekkoon ja useimmat heistä hyppäävät nikottelematta askiin, kun mukava valkku antaa ymmärtää seuraavan vaihdon vaativan käsillä puhumista. Valtaosa valmentajistakin uskoo vankkumattomasti voimankäyttöön taktisena tai mentaalisena aseena – riippumatta siitä, onko siitä koskaan ollut todistetusti apua omalle joukkueelle.
Suikkanen ja Matikainen, ihan vain esimerkkeinä, ovat korostetusti äijämäisyyden ja keinoja kaihtamattoman pelaamisen ruumiillistumia. Miksi he eivät uskaltaneet ennen lauantaisaunaan vetäytymistä linjata, että nyt kävi näin ja varmasti käy jatkossakin, mikäli se meistä on kiinni? Hyvältä tuntui, eikä juurikaan hävetä.
Nyt ollaan taas jokavuotisessa tilanteessa, jossa kohukeskustelua vievät toimittajat, mielipideautomaatit, sponsorit ja ylipäänsä kaikki muut kuin kiekkoväen arkiset ahertajat.
Tappeluista voi olla monta mieltä, mutta epärehellisyydestä ollaan yleensä vain yhtä mieltä. Ja se on tämän sirkuksen suurin ongelma. Suomalainen jääkiekkoväki kun on suhteessaan väkivaltaan läpikotaisin epärehellistä.
Se seikka voidaan vielä sivuuttaa, että kaukaloissa nähtävä nuhjaaminen on väkivallan tyylilajissa useimmiten ponnetonta teatteria ja lätkäkaukalon kirjoittamaton kostamisen koodisto on lähinnä hupsua itsepetosta. Mutta se muodostuu ennen pitkää oikeaksi ongelmaksi, että julkiseen epärehellisyyteen on muiden vaikeaa suhtautua.
Jos pelaajat, valmentajat ja seurapomot ilmoittaisivat säännönmukaisesti pitävänsä nyrkkihippasia oikeana ja mielekkäänä toimintamallina, peli olisi kaikille selvempi. Lätkäkansa rakastaisi sankareitaan entistä ehdottomammin. Jokunen sponsori kaikkoaisi, mutta jokunen tulisi tilalle. Liiton sedät vähän yskisivät, mutta huuhtoisivat lopulta hiljaa närästyksensä pois kulauksella Karjalaa.
Lopulta jääkiekkoyhteiskunnan rajanveto reaalimaailmaan olisi selkeämpää ja kaikkien olisi helpompi hengittää. Nyt sen sijaan kiristellään hampaita puolin ja toisin vuosittain, kun ei oikein ole selvää, mistä tässä farssissa on kyse.
Kyse on siitä, että lätkäjätkät yrittävät pelata kaksilla korteilla.
