Maalivahdit
Maalivahtiosastolle ykkösmiehen paikkaan kaavailtiin lahtelaiskasvatti Mikko Rämö, ja kakkospaikalle hankittiin Carl Grahn KooKoosta kolmen vuoden (1+2) projektiksi. Harjoituspeleissä Grahn esittikin lupauksia herättäviä otteita, horjuttaen Rämön asemaa ykköstorjujana. Niinpä ”Kalle” pääsi aloittamaan ensimmäiseen liigaotteluun. Valitettavasti kuitenkin heti ensimmäinen peli osoitti Grahnin riittämättömyyden liigatasolle, eikä mies pääsyt lopulta missään vaiheessa kautta harjoituspelien tasolle.
Takaisin ykkösvahdin tittelin itselleen saanut Rämö pelasi hänkin ennakko-odotuksiin nähden vaisun kauden, joka päättyi lopulta luukunavaajan rooliin HPK:n paidassa. Pelicansin maalinsuulla käväisi myös Jokereiden Markus Helanen, kun Grahn passitettiin hakemaan Mestiksen Kiekko-Vantaasta peliaikaa. Hyvät tilastot eivät kuitenkaan kerro koko totuutta Helasen esiintymisestä Pelicans-paidassa.
Ensimmäinen positiivinen asia maalivahtiosastolla koettiin juuri Mikko Rämön vuokraamisen jälkeen, kun Grahnin aisapariksi nostettiin Pelicansin A-junioreista vuonna 1986 syntynyt Karri Rämö. Nuorempi, 17-vuotias Rämö esitti pelaamissaan otteluissa, että hän on valmis tarvittaessa tuuraamaan liigassa myös ensi kaudella.
Puolustus
Puolustuspään johtajaksi oltiin kaavailtu tshekkiläistä osaamista Radek Philippin ja Martin Cechin muodossa. Myös varsinkin hienon ensimmäisen kauden pelanneelta Tero Paappaselta odotettiin kehitystä. Vaan toisin kävi: Bluesiin siirtoajan lopulla kaupattu Philipp oli kyllä puolustuspäässä mies paikallaan, mutta Pelicansin kaltaisessa seurassa ulkomaalaiselta puolustajalta odotetaan muutakin. Myös erittäin epävarman näköisesti pelannut Tero Paappanen voidaan laskea epäonnistujaksi, vaikka ikävä olkapäävamma pilasikin suuren osan hänen kaudestaan. Cech taas onnistui tutun taitavine käsineen vähintään kohtuullisesti, kooten 20 ottelussa puolustajalle varsin mukavat yhdeksän tehopistettä. Surkean alkukauden jälkeen valmennusvastuun ottaneelle Petteri Sihvoselle tshekkipuolustaja ei kuitenkaan kelvannut, vaan Cech suuntasi kesken kauden Venäjälle.
Positiiviseksi yllättäjiksi voidaan laskea ainakin Ruotsin ykkösdivisioonasta alunperin try-outille hankittu Santeri Heiskanen, lahtelaisjuniori Toni Kiren ja varauksin Aki Heino, sekä selvästi kehittynyt Ossi-Petteri Grönholm. Vaikka Heiskanen tunnetaan enemmänkin toimistaan kiekottomana pelaajana, oli Santerin osallistuminen myös kiekolliseen peliin ja pelin avaamiseen erittäin hyvää. Heiskanen nousikin loppukaudesta ehdottomasti Pelicansin ykköspakiksi. Kiren pääsi alun perin pelaamaan hetkittäin valinneen puolustajapulan takia. Tulokaspuolustaja pelasikin varmaa peruspeliä ampuen myös ensimmäisen liigamaalinsa, minkä perusteella hänestä voisi odottaa tulevaisuudessa kelpo pelaajaa Pelicansin takalinjoille.
Eräänlaiseksi kulttihahmoksi ja ”Pohjolan ottelun vakuuttajaksi” noussut Grönholm tarjosi lahtelaiskatsojille kauden mittaan hienoja yksilösuorituksia kiekon kanssa, mutta varsinaiset pelilliset ansiot varsinkin puolustuspäässä jäivät kuitenkin vähäisiksi. Valitettavan usein
hän ajoi itsensä ulos tilanteesta jo keskialueella, aiheuttaen monia vaaratilanteita omaan päähän. Myös loppukaudeksi Pelicansiin liittynyt hämeenlinnalaissuosikki Heino oli hieman Grönholmin kaltainen pelaaja: taitava ja hurjan itseluottamuksen omaava kiekollinen puolustaja, jonka puolustustyöskentelyssä olisi vielä parannettavaa.
Hyökkäys
Hyökkäyspäähän osuivat kaikkein suurimmat flopit. Isolla rahalla ja vastuulla houkutellun romuluisen Shayne Toporowskin oli tarkoitus nakutella kiekkoja reppuun Jari Kauppilan vierellä. Itävaltalaislupaus Oliver Setzingerin piti ottaa harppaus kohti NHL:ää, ja Jani Keinäsen,
Toni Mäkiahon sekä Toni Saarisen odotettiin parantavan henkilökohtaisella tasolla hyvin menneestä edellisestä kaudesta.
Siirtoruljanssin päätyttyä kuitenkin ainoastaan flegmaattisesti pelannut Saarinen edusti lahtelaisseuraa. Totaalisesti flopanneet Toporowski ja Setzinger olivat ajautuneet jo alkukaudesta törmäyskurssille valmennusjohdon kanssa. Pahasti ailahdellut Kauppila oli menettänyt
rämpivässä joukkueessa lopulta pelihalunsa ja suunnannut Ruotsiin. Vaisusti pelannut Keinänen oli matkannut Mäkiahon kanssa Hämeenlinnaan pelaamaan pudotuspelejä. Samassa rytäkässä myös kesken kauden ilahduttavan paluun kotikaupunkiinsa tehnyt Toni Koivunen siirtyi loppukaudeksi JYPiin.
Loppukaudella alkoi näkyä onnistujia myös hyökkäyspäässä. Kolmikko Lasse Jämsen – Ville Hirvonen – Tommi Hannus pelasi muualta tulleista jämämiehistä kasatussa lahtelaisjoukkueessa lupauksia herättävästi ja saalisti myös kelpo tehopisteet. Hyvät otteet poikivat Hannuksen jo valmiin sopimuksen lisäksi jatkosopimukset myös Hirvoselle ja Jämsenille.
Myös koko kauden esimerkillisesti yrittänyt ja itsensä likoon laittanut Daniel Widing alkoi kauden loppua kohden osua paikoistaan välillä myös maalipuiden väliin, ollen kauden alun viidestä ulkomaalaisesta ainoa jatkaja ensi kauden rosterissa. Jos pistepussi karttuisi tulevaisuudessakin loppukauden tahtia, voisi alkaa puhua jo huippuvahvistuksesta.
