Mielipide

Historian julmin puppelointi

MAAJOUKKUE / Kolumni
Piti sitten tämäkin nähdä. Anders Carlsson on historiaa, samoin Mats Sundinin uroteot. Jälleen uusi kappale on kirjoitettu surulliseen historiikkiin Suomen katastrofaalisista nöyrtymisistä Ruotsia vastaan. Tällä kertaa kentällä ei tarvittu ruotsalaissankaria eikä pakkipari Siren-Ruotanen ole ottamassa syitä kontolleen. Kiitos kuuluu koko joukkueelle kuten Timo Jutilalla oli tapana sanoa.

Lähes puolen tunnin ajan vaikutti siltä, että joku todellinen mestariryhmä olisi käynyt varastamassa Suomen pelipaidat ja lukinnut joukkueen pukukoppiin. Peliotteet olivat niin kaukana aiemmin turnauksessa nähdystä Leijonien tasosta, että oli syytä epäillä onko kyseessä ollenkaan sama joukkue kuin vielä edellisenä päivänä.

Leijonat ärjyivät ukkosen jylinän voimalla ja Ruotsi näyttyi polvistuvan vahvempansa edessä. Viimeinen nitkahdus piti olla viides osuma Tommy Salon selän taakse, jolla tämä saateltiin vaihtoaition puolelle. Sen jälkeen edessä olisi joukkueen kanssa yhtä kovasti karjuvan yleisön suosionosoituksien vastaanottaminen. Ottelu ei kuitenkaan ollut vielä ohitse, ei todellakaan.

Ruotsi iski kavennusmaalin, toisenkin ja vielä erän lopussa Tre Kronor päästettiin maalin päähän. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut Suomen pelissä, merkkiäkään reagoinnista muuttuviin tilanteisiin ei ollut havaittavissa. Kolmatta erää oli pelattu kahdeksan minuuttia, kun Peter Forsberg haki kiekon oman maalinsa takaa, luisteli koko Suomen viisikon läpi ja iski vanhanaikaisella kiekon ohi Pasi Nurmisen. Niks-naks, Leijonien selkäranka katkesi ja sen jälkeen voittajasta ei ollut enää epäselvyyttä, ainoastaan kolmen kruunun poikain voittomaalin ajankohta oli vielä selviämättä.

Viime vuoden MM-kisoissa Suomi johti Göteborgissa pronssiottelua myös toisessa erässä, silloin vain kolmella maalilla. Tuloksena oli silloin tappio lukemin 3-5. On aivan turha puhua mistään kirouksesta tai ruotsalaisten hannuhanhimaisuudesta. Sen sijaan on syytä kysyä miksi esimerkiksi tuosta tappiosta ei vuotta myöhemmin oltu opittu mitään?

Kaikki kunnia Ruotsille

Suomalaiset tietysti näkevät eilisen puolivälierän tuloksen järkyttävänä romahduksena. Kuitenkin on huomattava, että nousu neljän maalin takaa-ajoasemasta voittoon on yksi koko kiekkohistorian huikeimmista teoista tällä tasolla. Salon poisvetäminen herätti ruotsalaiset huimaan kiriin. Samoin kuin Suomen peliä olivat ensimmäisen vajaan puolituntisen ajan johtaneet suurimmat idolimme, Saku Koivu ja Teemu Selänne, johti Ruotsin takaa-ajoa kaksikko Forsberg-Sundin.

Tellqvist tukki maalinsa täydellisesti. Ruotsalaispakisto ei enää päästänyt suomalaispelaajia samanlaisiin tekopaikkoihin kuin aiemmin ja ylivoimapelissäkin Leijonien kuviot tehtiin tyhjiksi. Ruotsissa ollaan tänään ekstaasissa, ja syystäkin. Jos ei muuta, niin voidaan ainakin todeta, että Suomi tarjosi naapurilleen yhden MM-kisojen historian upeimmista ja euforisimmista voitoista. Olkaa hyvä.

Pöpöjä ja puppelointia

Maajoukkueen peräsimessä viimeistä peliään valmentanut Hannu Aravirta oli pelin jälkeisissä haastatteluissa hämmentävässä formussa. Päällimmäisiksi syiksi joukkueensa tappioon Aravirta löysi huonon tuurin ja mysteerisen pöpön. Mitään virheitä Suomen pelissä ei ilmeisesti tehty, koska niitä ei ainakaan joukkueen valmentaja kyennyt löytämään.

Maalivahtitilanne on monissa kisoissa Aravirran aikana aiemminkin onnistuttu suorastaan tuhoamaan, kolmosvahti tolppien välissä mitalipelissä ei ole edes mitenkään erikoinen näky. Sama toistui jälleen, tällä kertaa Jani Hurme ja Pasi Nurminen olivat mukana piirileikissä. Suomen maalivahtitilanne ja veskareiden peluutus oli ongelma, ei salaperäinen ”pöpö”.

Pelaajat sen sijaan potkivat itseään, ja jakoivat myös valmennukselle risuja. Janne Niinimaa kaipasi taktisia muutoksia ja ihmetteli miksi niitä ei nähty. Kisajoukkueesta pudotettu, kaksi maalia näyttöottelussa iskenyt, Ville Nieminen kyseli maalineduspelaamisen perään. Laukaisukartta kertoikin karua kieltänsä. Ruotsin kuudesta osumasta viisi syntyi aivan maalin edustalta.

Pelaajat hävisivät ottelun kentällä, valmentajat hävisivät aitiossa. Syyllisiä olisi helppo etsiä ja jokaisesta maalista osoittaa sormella pelaajaa jos toistakin. Taitaa kuitenkin olla niin, että Suomi ei sittenkään ole vielä samalla tasolla kuin Ruotsi, pikkuveli kun olemme. Pelilliset taidot kyllä riittäisivät ykköseksikin asti, mutta mentaalinen valmius ei ole riittävää.

Epäonnistuminen oli täydellinen, katastrofi kardinaalinen. Tähän ei pysty kuin Suomi, ja toisaalta tähän ei pysty kuin Ruotsi. Kultahaaveet sammutettiin tylysti. Tervetuloa Raimo Summanen!

» Lähetä palautetta toimitukselle