Ensinnäkin haen näkökulmaan tarkennusta: mitä
tarkoittaa menestys. Päätin panostaa nimenomaan
pudotuspelikiekkoon. Runkosarja on toki tärkeä niille,
jotka eivät jatkoon pääse, joten näidenkin joukkueiden
panos on huomioitava. Aloitin kuitenkin muodostamalla
neljä kategoriaa joukkueille materiaaliin ja osittain
sen käyttöön vedoten. Ensimmäinen osasto on varattu
"Yksilökeskeisille" joukkueille. Toisessa loosissa on
"Neljään kenttään uskovien" koulukunta. Kolmannessa
aitiossa majailee "Päättämättömien" veljeskunta, ja
neljänteen lokeroon heitin "Ongelmalliset" kokoonpanot.
Loppupäätelmä on tarkoituksellisen radikaali, mutta
odotetaanpa hetki ennen sen paljastamista.
Chicago- ja Ottawa-faneille vahingollista materiaalia
"Ongelmallisiin" joukkueisiin kuuluu jaottelussani
seitsemän jääkiekkoklubia. Odotetusti suurin osa on
NHL:n pohjasakkaa, joukkueita vailla menestystä:
Anaheimin, Columbuksen, Floridan, Minnesotan ja
Nashvillen valumista alhaiseen kastiin tuskin kukaan
kyseenalaistaa. Toki erojakin on: Anaheim ja Minnesota
ovat erityisesti joukkuepeliä korostavia
organisaatioita, jo siitä syystä että yhtä yksilöä
(Kariya/Gaborik) lukuunottamatta molemmilla
joukkueilla on rajoitteita maalinteossa. Nashville
pyrkii jo selvästi enemmän hakemaan tulosta neljältä
ketjulta, ja antaa yksilöillekin tilaa, mutta
materiaali on liian heikko. Florida ja Columbus ovat
käymistilassa.
Ongelmaseuroihin ujutan myös kaksi
pudotuspelijoukkuetta. Mielestäni Chicago ja Ottawa
eivät materiaalinsa suhteen kuuluu mihinkään muuhun
ryhmään. Chicagolla ei ole voimavaroja vaatia
neljännen ketjun miehiltääm maaleja, mutta toisaalta
sillä ei ole kahdessa ensimmäisessä ketjussa
sateentekijöitäkään. Mikäli Chicago ei olisi saanut
kuluvaan kauteen poikkeuksellisesti hyvää alkua, olisi
se pudonnut jälleen kerran pudotuspeleistä. Kun se
jatkoon on kuitenkin mennyt, se on ottanut
ohjelmakseen joukkuepelin. Pitämällä ottelut tiukkoina
se ottaa pomppukiekkoihin ratkeavissa otteluissa
riskin hävitä, mutta toisaalta tappioita siedetään
kolme, kun neljällä mennään jatkoon. Niinpä Chicago on
pudotuspelijoukkue, hurmosjoukkue, materiaalilla joka
ei ole sitä eikä tätä.
Ottawa on samassa jamassa. Joukkueen runkosarjassa
menestyvät yksilöt ovat pudotuspeleissä osoittautuneet
pettymyksiksi, eikä kaukaa takaa ole nousuut
ratkaisijoita. Niinpä Ottawan on haettava hurmosta,
joka sillä on päällä runkosarjassa, ja muunnettava se
puolustusvoittoiseksi uhrautuvuudeksi. Siihen Ottawa
ei ole pystynyt aiempina keväinä. Daniel
Alfredssonista ja Marian Hossasta huolimatta katson,
että Ottawa ei ole yksilökeskeinen joukkue, jossa
huipputaitoiset yksilöt olisi korotettu
taustajoukkojen yläpuolelle. Materiaali ei myöskään
riitä neljän ketjun ratkaisuihin, eikä Ottawa ole
kyllä siltä väliltäkään kunnolla.
Colorado ja Los Angeles - tasapainoa ja terävyyttä
Yksilökeskeisiä joukkueita löysin peräti kymmenen.
Näistä vain neljä meni pudotuspeleihin, ensi
kuulemmalta ei kovin yllätyksellistä, mutta toisaalta
meikäläisen hypoteesiin tuli paha kolaus.
Yksilökeskeiset menestysjoukkueet ovat mielestäni Los
Angeles, NY Islanders, Carolina ja Colorado. Kuusi
rappiollista yksilöjoukkuetta ovat Atlanta, NY
Rangers, Pittsburgh, Tampa Bay, Washington ja Dallas.
Aloitetaan rappiolta. Dallasin ja Washingtonin
sijoittaminen tähän lohkoon aiheuttanee vastalauseita.
Moni päinvastoin näkee nämä joukkueet periaatteellisen
tasapaksuina joukkueina, neljän kentän pyhään mantraan
uskovina. Osaltaan tämä on totta, mutta kumpikin
joukkue hakee alistamisen ohella ratkaisunsa suppealta
alueelta. Dallasissa tämä oli akseli Modano-Hull, nyt
pelkkä Modano. Oikeastaan Dallas voitaisiin pudottaa
Ottawan ja Chicagon seuraan, mutta katson kuitenkin
Dallasilla olevan selviä pyrkimyksiä panostaa
muutamaan huippuyksilöönsä. Washington on mielestäni
selvempi tapaus, Bondra, Jagr ja Gontshar tekevät
maalit, ja mikäli muu joukkue pitää nollat, on homma
hoidettu. Caps kyllä periaatteessa pyrkii neljän
vahvan ketjun rakentamiseen, mutta pyrkimyksestä ei
nyt ole kyse. Washington siis on yksilöihinsä
keskittyvä joukkue. Atlantan, Tampan, Rangersin ja
Pittsburghin tapauksessa ei liene kysyttävää.
Yksilökeskeisiksi menestysjoukkueiksi tänä vuonna
nousevat siis Los Angeles, Colorado, Carolina ja NY
Islanders. Tämä mielestäni selittää osin Coloradon ja
Los Angelesin välisen pudotuspelisarjan railakkaan
maali-iloittelun. Kummankin joukkueen tavoite on
pelata ratkaisupaikkoja / hakea mahdollisuuksia
ykkösketjuilleen, Colorado kakkosellekin. Kaikki
periaatteessa noudattavat alistavaa taktiikka, mutta
tarpeen vaatiessa yksilöillä on paitsi omia
resursseja, myös valmentajalta vapauksia ratkaista
otteluita. Näin molemmilla joukkueilla on taipumus
tehdä isoja maaleja (tähtipelaajilla on), joten
vastustajan siirtyminen 1-0-johtoon ei vie toista
perikatoon. Kumpikin joukkue tietää omaavansa
arsenaalin, jolla rikkoa vastustajan puolustusmuuri.
Los Angelesilla tämä rajoittuu huikeaan ykkösketjuun
Palffy-Allison-Deadmarsh. Coloradolla on kaksi
ketjua (Sakicin ja Reinprechtin), joilla ratkaista.
Toisaalta leimaaminen Yksilökeskeiseksi joukkueeksi on
vaarallista, sillä tärkeä rooli on
nolla-nolla-ketjuillakin. Totuus on kuitenkin, että
näitä täysnollia alkaa olla joka joukkueella, Joe
Sakiceja on vain yksi. Niinpä en näe Coloradon
menestyksen syynä puolustamisen onnistumista, mikä
kylläkin petaa paikan voittaa, vaan näen Avalanchen
yksilöiden voimaan luottavana joukkueena. Carolina ja
NY Islanders pyrkivät käyttämään samaa metodia kuin
Colorado ja Los Angeles, mutta epäonnistuvat kahdelta
osin: yksilöt eivät ole aivan samaa tasoa kuin edellä
mainituilla - Jashin ei ole Sakic, Kapanen ei ole
Tanguay. Toisaalta eroja löytyy duunariosastoltakin;
Islanders ja Carolina ovat heikompia tälläkin
osa-alueella.
Voimalla 20 veljen
Neljän ketjun joukkueita on laskujeni mukaan
seitsemän. Kuusi näistä jatkaa pudotuspeleissä,
jäljelle jäävä tiimi on Buffalo. Nyt kysytte, onko
kyseessä eräänlainen kehäpäätelmä? Koska joukkue
menestyy, sillä on neljä hyvää ketjua. Sillä on neljä
hyvää ketjua, koska se menestyy. Ehkä näin, mutta onhan
jaottelussani pakotie, se ryhmä joukkueita joita
käsittelen lopuksi.
Kun sanon, että Montreal, San Jose, Vancouver, Phoenix
ja New Jersey kuuluvat selkeästi neljään
ketjuun/kenttään uskoviin, niin tuskin tulen saamaan
osakseni suurta arvostelua. New Jersey on vuosia ollut
primus vertaistensa joukossa, nyt paikkaa halajaa San
Jose. Ehkä on syytä kysyä, onko Montrealilla ja
Phoenixilla oikeasti tasainen materiaali, vai
pikemminkin tasapaksu tyyliin Chicago ja Ottawa.
Näen kuitenkin niin, että molemmilla on yleisesti ottaen
monipuolisempi kalusto kuin Ongelmallisilla
joukkueilla, joten ne täyttävät paikkansa sarjassaan.
Mielestäni suurin ongelma on ESPN:n kaikken aikojen
suurimmaksi joukkueeksi valitsema nykyinen
Detroit-sikermä. Kun joukkueessa on Sergei Fedorov ja
Steve Yzerman, niin on outoa väittää joukkuetta
tasapaksuksi. Eikö Detroit muka täytä samoja
kriteerejä kuin Colorado? Itse näen tässä yhden eron.
Detroit ei ole mielestäni samalla tavalla luonut
työnjakoa kuin Colorado. Detroitilla on ehkä materiaali
olla yksilökeskeinen joukkue, mutta siltä puuttuu
rohkeus olla sitä. Päin vastoin se yrittää tasapäistää
joukkueen jyräämään. Se on onnistunut vuosia
runkosarjassa, mutta ei vuosiin pudotuspeleissä.
Nelonen on jotain muuta
Loput joukkueista ovat siis kategoriaa "Sekä että" tai
Päättämättömät. Joukkueita on kuusi, joista kaksi ei
selvinnyt pudotuspeleihin. Calgarylla ja Edmontonilla
on tavoitteita paitsi saada kasaan sekä neljä tasaista
ketjua, joilta odottaa vahvaa vääntöä ja jopa maaleja,
myös kasata vahva ykkösnyrkki. Valitettvasti yritystä
on enemmän kuin resursseja, mutta annan säälistä
joukkueiden nousta Ongelmallisten yläpuolelle. Calgary
on aika paljon Anaheimin tapainen joukkue, mutta sillä
on Disneyn joukkuetta hieman leveämpi materiaali.
Calgaryn ongelmat ovatkin pikemminkin kasvatuksessa ja
kehityksessä kuin varsinaisessa materiaalissa.
Edmonton taas osaa kasvatta pelaajiaan, mutta sillä ei
ole Jarome Iginlaa. Tämä kausi myös tiputti Edmontonin
osakkeita siksi, että aiemmin vahva kolmoskenttä
epäonnistui. Jos trendi jatkuu, on Edmonton vaarassa
tippua Ongelmallisiin joukkueisiin. Tosin kun
joukkueella on kaksi potentiaalista ykkössentteriä,
Miket Comrie ja York, saattaa uusi Colorado olla
rakenteilla.
Päättämättömät on ehkä huono nimi sikäli, että osa
neljästä menestyvästä "Sekä että"-joukkueesta on
tietoisesti rakentanut joukkueensa yksilökeskeisen ja
neljän tasaisen ketjun välimaastoon. Philadelphia, St.
Louis ja Toronto voidaan lukea tänne rintamalinjojen
väliin, hieman eri painotuksin. Ensinnäkin
Philadelphia pyrkii olemaan selkeästi molempia,
yksilökeskeinen ja neljän ketjun joukkue. Tätä voidaan
todistella jo palkkabudjetilla. Joukkueen materiaali
on sekä leveä että terävä erityisesti hyökkäyksessä.
Perimmäinen ongelma piileekin ehkä siinä: Philly ei
ole varma mitä se on, siksi se ei ole kumpaakaan.
Tuloksena on ollut monta pettymystä pudotuspeleissä.
Toronto on harvinainen yhden miehen joukkue.
Tavoitteena on, että joukkue pelaa nolla-nollan, jonka
päälle Mats Sundin tekee maalin Bryan McCaben
laukauksen reboundista tai Tomas Kaberlen syötöstä.
Mikäli tämä ei onnistu, Torontolla on sen verran
potentiaalia, että yksi maali saadaan aikaan, ja sehän
riittää.
Kaikkien Toronton "hyökkäysvoittoista" peliä
ihailevien on muuten syytä sulkea silmät kun
pudotuspelikiekkoa pelataan... St. Louis Blues
haluaisi olla vuosien 1997-98 Detroit. Se haluaa, vaan
ei ole. Joukkueella on hiukan samoja ongelmia kuin
Phillyllä. St. Louisin pakisto on selkeän
yksilökeskeistä linjaa noudatteleva, hyökkäyskalusto
on neljän kentän kiekkoa. Yhteensovittaminen on ollut
tuskaa.
Ja sitten on Boston. Joukkue, jolla on kolmoskentässä
Brian Rolston, ei voi olla tasapaksu. Joukkue jonka
pakiston kantavia voimia on Sean O´Donnell ei voi olla
neljän kentän joukkue. Mitä Boston on? Pudotuspelit
kertovat ehkä. Boston on wannabe-Colorado, mutta
pakisto ja maalivahtipeli ei riitä.
Mitä sanoo historia?
Otetaanpa vielä historiallinen näkökulma, sillä emme
päässeet puusta pitkälle. Millä tyylillä voitetaan
Stanley Cup? Nyt nouseekin esiin hankala kysymys
siitä, mistä aloittaa vertailu. Aloitanko modernin
jääkiekon alusta 1940-luvulta? Laajentumisen
jälkeiseltä ajalta? Postmodernilta ajalta (mitä se
sitten on?)? Otan lähtökohdakseni kevään 1995, jolloin
jääkiekko viimeistään muuttui puolustusvoittoiseksi
ainakin mediassa. Tuolloin mestari oli New Jersey,
selvä neljän kentän joukkue, suorastaan
malliesimerkki. Keväällä 1996 mestari oli Colorado,
hyvin samatapainen ryhmä pelaajia kuin Avalanche nyt,
ehkä hieman tähdistömäisempi, vaikka ei välttämättä
lahjakkaampi.
Detroit otti mestaruuden keväällä 1997
ja 1998. Mitä Detroit tuolloin oli? Mielestäni Detroit
oli tuolloin enemmän yksilökeskeinen joukkue kuin tänä
vuonna, olihan joukkueella selkeämpi työnjako kuin nyt
(mikä on ketjun Devereaux-Hull-Datsjuk tehtävä?).
Keväällä 1999 mestari oli jälleen selkeän
yksilökeskeinen, Dallas. Modano, Zubov, Hull,
Nieuwendyk olivat vastuussa tehoista, muu joukkue teki
muita hommia. Nyt joku kaivaa esiin Mike Keanen ja
kumppanit, jotka tekivät ns. Isoja maaleja. Entä
sitten? Keanen rooli oli kuitenkin puolustaa. Se ei
murra sitä faktaa, mihin Dallas pyrki. Joitakuita
luultavasti hämää se, että määrittelemäni
Yksilökeskeinen joukkue on samalla ylivertaisen tarkka
täytemiestensä suhteen, jolloin se on äärimmäisen
joukkuekeskeinen, ei kuitenkaan neljän (ratkaisevan)
kentän kiekkojoukkue.
Uuden vuosituhannen ensimmäinen mestari oli New Jersey
Devils. Keväällä 2000 New Jersey oli yksilökeskeinen.
Oli A-line, ja oli duunarit. Tällä hetkellä pyritään
laajempaan, jopa kolmeen kentään ulottuvaan
maalintekokykyyn, eikä nelosen John Madden tai Jay
Pandolfokaan ole poissa laskuista maalinteon suhteen.
Kaksi kevättä sitten New Jersey oli mielestäni selkeän
yksilökeskeinen esittämäni jaottelun mukaan. Viime
keväänä voitti Colorado, yksilökeskeinen joukkue.
Mitä tämä tarkoittaa?
Olenko maininnut jo yksilökeskeisyyden? Olenko
todistanut mitään? Ehkä olen luonut jaottelun, joka
tukee hypoteesiäni. Tekemäni analyysin mukaan kevään
1995 jälkeen mestaruuden on aina vienyt
yksilökeskeinen joukkue. Mitä se on? Selvien, ennalta
määrättyjen ratkaisijoiden varaan rakennettu joukkue.
Tarkkaavainen huomasi jo, että kevään 2000 mestari New
Jersey laskettiin mestaruuden voittaessaan neljän
ketjun joukkueeksi, nyt sijoitan sen yksilökeskeisiin.
Olenko manipuloinut tuloksia? En, vuosien saatossa
kuva tuosta keväästä on kirkastunut, se oli A-linen
kevät, vaikka välttämättä edes New Jersey ei sitä
silloin tiennyt.
Viime keväänä mestaruuden ratkaisi
Alex Tanguay, kuin siunaukseksi teorialleni siitä,
miten mestaruus voitetaan. Teorian mukaan Colorado on
tänä keväänä mestari, sillä sen ainoat uhkaajat Dallas
ja Washington ovat jo tippuneet, ja Los Angeles,
Carolina ja NY Islanders vaarassa tippua. Jos Colorado
ei voitakaan, onko teoriani murtunut, vai jääkiekko
muuttunut? Oli miten oli, kävi miten kävi, on tämä
ajatuksia varmasti (vai ehkä) herättävä analyysi
päätepisteessään. Kannattaa muuten ottaa hyvin, hyvin
vakavasti.
Hannu Purola on toiminut NHL-asiantuntijana
verkkomedioissa vuodesta 1998 asti, ja kirjoittaa Jatkoaikaan vierailevana kolumnistina.