Sanotaan se suoraan heti alkajaisiksi: suomalaisen jääkiekkoilun edunvalvonta on ollut heikkoa koronakriisin aikana.
Ylevästi voidaan viitata malttiin, viranomaisohjeiden kuuliaiseen noudattamiseen ja urheiluväen kohteliaisiin ja kollektiivisiin vaikutusyrityksiin. Tosiasia on kuitenkin se, että Suomen suurimman urheilulajin ja lähes ainoan urheilubisneksen haaran olisi pitänyt ottaa paljon näkyvämpi rooli julkisesti.
Suosionsa ja kokonsa suoman aseman voimin jääkiekolla olisi ollut mahdollisuus ottaa koko urheilukansan puhemiehen nuija käteen ja johtaa keskustelua. Nyt yksittäiset kiekkopomot ovat lähinnä piipittäneet vaikeuksiaan tilanteessa, jossa kaikki muutkin ovat lirissä. Tyhjän saa pyytämättäkin ja kauniisti pyytämällä saa kriisiaikana korkeintaan kauniita lupauksia.
Liiga-seurat ovat toki päässeet julkisen hätäavun piiriin – Mestis on jäänyt paitsi siitäkin – mutta saatu apu lämmittänee kutakuinkin saman verran kuin housuihin pissaaminen pakkasella. Paljon tukia painavampi merkitys on sillä, miten raskaasti kiekkobisnes kärsii jyrkistä yleisörajoituksista.
Niistä kärsii toki jokainen muukin kulttuurimuoto, mutta muut ovatkin nostaneet tukalan asemansa ja kärsimänsä "vääryydet" huomattavasti näkyvämmin esiin kollektiivisesti. Esimerkiksi musiikkiala nosti yhtenä rintamana kuuluvan äläkän #oikeusmusiikkiin-kampanjalla, eikä vaikuttaminen ole jäänyt pelkän some-askartelun varaan.
Jos urheiluväellä ei ole halua eikä kykyä nousta yhteisesti vaalimaan etujaan, valtakunnan ainoalla ammattilaisurheilun teollisuudenalalla on ominpäinkin riittämiin sekä taloudellista että kulttuurista painoarvoa.
Tunnollisesti (sekä onnistuneesti!) aikaisempia rajoituksia noudattanut lätkäbisnes kokee tekijöidensä mielestä veristä vääryyttä nykytilassa. Miksi sen viestiminen on jäänyt yksittäisten hätähuutojen pihinäksi? Olisiko jääkiekkoväki voinut vaikuttaa toimintaedellytyksiinsä ennakoivasti paremmalla edunvalvonnalla?
Koronakriisi tuntuu paljastaneen melko karusti, miten perustavanlaatuisella tavalla Liigan ja Jääkiekkoliiton johdosta uupuu yhteiskuntasuhteiden hoidon osaamista tai rakenteita tällä hetkellä. Tai sitten lätkäjätkien kuuluisa ylimielisyys on valunut tasolle, jossa mukavoituneesti kuvitellaan, että oma asema säilyy vaatimattakin.
Vai eikö jääkiekolla enää olekaan asemaa, jossa lajirakkautta kanavoidaan ulkomaailmaan arrogantilla vaikutusvallalla, joka on pystyttänyt Suomeen satoja jäähalleja?
Yhtä nimeä ei tässä yhteydessä voi ohittaa. Kalervo Kummolan valtakaudella tällaista kolumnia tuskin olisi kenenkään tarvinnut kirjoittaa. "Kale" olisi jyrähtänyt ensimmäisten joukossa ja siinä määrin äänekkäästi, ettei viesti olisi jäänyt epäselväksi.
Kummola on toki edelleen mukana taustavaikuttajana, mutta hellitettyään rautaisen otteensa suomalaisen jääkiekkoilun kiistattomana ykkösmiehenä, asiat eivät ole olleet ennallaan. Nykytilannetta seuratessa on väistämättä pohdittava, tekikö Kummola kaikkien urotöidensä ohessa rakkaalle lajilleen lopulta karhunpalveluksen pitämällä kaiken vaikutusvallan lähellä klubitakkinsa povitaskua.
Toisaalta Kummolan aseman perineet kiekkojohtajamme eivät ehkä ole halunneet ottaa käyttöön Rautakanslerin yhteiskunnallisen vaikuttamisen pelikirjaa. Eivätkä uudet kikat ainakaan ole tuoneet vanhojen veroisia tuloksia.
Niin tai näin, Kummolan jälkeen näyttää jääneen vaikutusvaltatyhjiö, jota nykyaikaisemmin opein ansionsa lunastaneet lajivaikuttajat eivät ole kyenneet täyttämään. Juuri nyt suomalainen jääkiekkoilu kaipaa kipeästi jykeviä jyrähdyksiä ja rautaista vaikuttamista.
Ammattilaisurheilu on liiketoimintaa siinä missä Lapin matkailu tai anniskeluravintoloiden pyörittäminenkin. Kiekkojohtajilla pitäisi olla tukevat perusteet argumentoida, miksi myös jäähalleihin tulisi saada ottaa maksavaa yleisöä sisään.
