Jääkiekon MM-kisat ovat penkkiurheilijan ja tietynlaisen yhteisöllisyyden juhlaa. Leijonien osalta ollaan vuonna 2023 edetty siihen pisteeseen, että kotiedulla ryyditettynä suomalaiset ovat kisojen ennakkosuosikki. Ennakkosuosikki numero yksi.

Kaikkien kannalta olisi parempi juttu, jos joukkueiden kilpailukyky olisi vedetty tappiin. MM-kisoista ei ikinä tule parhaat vastaan parhaat -mittelöä, mutta etenkin pohjoisamerikkalaisten pitäisi pystyä tämän kevään miehitystä parempaan suoritukseen.

Kanada ja Yhdysvallat ovat viime vuosiinkin verrattuna liikkeellä hupijoukkueilla. Eikö tämän parempaan pystytty? Kannattaako näitä kisoja edes pelata, jos vastustaja luovuttaa jo valmiiksi?

Molempien yksi laatukentällinen ja pelikirjaltaan heikko valmennus eivät yksinään riitä.

Ankarammin jääkiekkoa vuoden ympäri seuraava kuluttaja tunnistaa molempien joukkueet melkein läpi asti. USA:n kohdalla saattaa sen verran piiputtaa, ettei ihan jokaisen tämänhetkistä sarjaa tiedä, NHL-varauksiksi heitä toki tunnistaa.

Peruskatsoja ei sitä vähäkään. Erityisen paha ongelma on Yhdysvaltojen osalta. Perbix ja Farrell...Perbix ja Farrell? Maalille on raahattu kaksi NHL-kauden pahinta pettymystä. Oi ja voi. Kanadan maalivahtitilanne ei ole merkittävästi parempi.

Yliopistopojat eivät ole kiinnostavia. Me tarvitsemme pelottavia möykkyjä, jotka syövät hintelät Suomi-puolustajat eläviltä.

Kyllä näillä pojilla maila pysyy kädessä, ja eivätköhän molemmat kahdeksan sakista tappele. Mukiinmenevistä urheilijoista on kuitenkin matkaa esimerkiksi huippuunsa viritetyn Suomen kaatamiseen. Molempien yksi laatukentällinen ja pelikirjaltaan heikko valmennus eivät yksinään riitä.

Minä kiitän, että meille annetaan esimakua Adam Fantillin tasosta, ja että Tyler Toffoli paukuttaa tykkikauden päälle hyvää laukaustaan MM-kisojen jäällä.

Vaan antakaapa meille ensi kerralla enemmän − miehistöt, jotka kykenevät kunnolla haastamaan Suomea MM-kullan jahdissa. Kyllä niitä siellä Pohjois-Amerikassa olisi, joku voisi taas pistä Leijonat edes hetkeksi ahtaalle.