Mielipide

Rauman Lukko – lahko, johon kuulun

LIIGA / Kolumni
Rauman Lukon menestystarina paljasti jotain kirjoittajasta sekä urheilujournalismista. Ollaan perimmäisten kysymysten äärellä.

Muistan vieläkin ensimmäisen jääkiekko-otteluni.

Se oli, viime vuosien valossa katsoen ironisesti, Lukon ja Tapparan välinen kamppailu. Maaleja ja niiden tekijöitä en muista, mutta lopputuloksen muistan: 1–1. Tuolloin pelit saattoivat vielä päättyä tasapeliin.

Siitä hetkestä lähtien se oli menoa. Paluutikettiä ei ollut mahdollista saada. Jääkiekko ja Lukko veivät mennessään tavalla, johon mikään muu asia maailmassa ei pystynyt. Juuri muu ei sitten kiinnostanutkaan. Kaikkein vähiten opin tiellä oleminen ja läksyjen tekeminen.

Koulussa olin läsnä, mutta en paikalla. Ajatus harhaili seuraavassa Lukon pelissä ja muussa jääkiekkoon liittyvässä. Se näkyi arvosanoissa yhtä karusti kuin Kärppien romahtaminen puolivälierissä.

Olisin halunnut harrastaa jääkiekkoa. Pelata Lukossa, kuten monet luokkakaverit ja muut tutut. Se oli elämäni suurimpia haaveita. Vuorotyötä tehneen yksinhuoltajaäidin palkalla se ei ollut mahdollista. Tilannetta pahensi se, että jääaikaa haettiin tuolloin Eurajoelta ja Vermuntilasta asti. Harjoituksiin pääseminen olisi ollut ison järjestelyn takana.

"Suomessa avoin joukkueen kannattaminen ja siitä juttujen kirjoittaminen on kerettiläisyyttä, joka on kitkettävä pois"

Tuolloin en perusteluja ymmärtänyt. Enkä varmaan kuunnellutkaan. Olin vihainen. Itkin. Kuten sanonta sanoo, aika parantaa haavat. Niin kävi myös minulle, lopulta tein loogisimman mahdollisen ratkaisun siirtymällä katsomon puolelle.

Äijänsuon katsomossa olen kokenut elämäni suurimmat tunnemyrskyt. Työsulkukauden puolivälieräsarja HIFK:ta vastaan keväällä 2005 on edelleen koetun tunne-elämän osalta sellainen, ettei mikään muu pääse edes lähelle.

Lopulta päädyin harrastuspohjalta tälle sivustolle jota sinäkin, arvon lukija, juuri nyt luet. Olin etääntynyt Lukosta ja jääkiekosta jo vuosia tavalla, josta en pitänyt. Peliin ja seuraan oli pakko päästä kiinni. Olin ensimmäinen hullu moneen vuoteen, joka oli oma-aloitteisesti hakenut Lukko-toimitukseen. Sitä ei siis tarvinnut pelätä, etteikö pääsisi mukaan suuren hakijamäärän takia.

Uusi maailma avautui. Se, mitä aiemmin oli tuntenut, oli pakko tukahduttaa. Muuten jäisi pelijuttujen ja haastattelujen tekeminen lyhytaikaiseksi kokeiluksi sähköpostin täyttyessä puolueellisuudesta valittavasta palautteesta. Samalla etääntyminen jääkiekosta ja Lukosta olisi syventynyt. Ajatuskin aiheutti ahdistusta.

Vuosien vieriessä ja näppäimistön kuluessa Lukko-juttujen teon lomassa, aloin etääntymään Lukosta eri tavalla kuin ennen. Olin lähempänä kotikaupunkini joukkuetta kuin koskaan, mutta samalla olin aiempaa kauempana siitä. Pyrin rakentamaan vahvaa journalistista uskottavuutta sillä, että pidin itseni Lukon asioiden käsittelyn osalta kurissa. Mielestäni olen onnistunut siinä vähintään kohtuullisesti, mutta joku muu on parempi tekemään arvion asiasta.

Se on tavallaan hassua. Englannissa isojen medioiden toimittajat ovat hyvin avoimesti jonkun jalkapallojoukkueen kannattajia eikä kukaan pidä sitä erikoisena asiana. Se ei estä heitä olemasta analyyttisiä ja kriittisiä kannattamaansa joukkuetta kohtaan. Pikemminkin päinvastoin. He ovat joukkueen suurimpia ja kitkerimpiä kriitikoita asioiden mennessä huonosti. Siinä mielessä heidän journalistinen uskottavuutensa ei kärsi yhtään.

Suomessa kulttuuri on tunnetusti erilainen. Avoin joukkueen kannattaminen ja siitä juttujen kirjoittaminen on kerettiläisyyttä, joka on kitkettävä pois. Toimittajan oma ja jopa hänen edustamansa julkaisun uskottavuus kärsii, mikäli hän kehtaa ilmaista tunteensa kannattamaansa joukkuetta kohtaan.

Joskus tuntuu, että olemme unohtaneet perimmäisen tosiasian: ihminenkin on eläin. Se, että ihminen on saavuttanut muita eläinlajeja suurempia ja monimutkaisempia asioita, ei vie tätä tosiasiaa pois. Urheilussa tämä näkyy varsin konkreettisesti.

Urheilu on ainut asia maailmassa, joka saa muuten varsin fiksun ja filmaattisen oloisen tyypin taantumaan primitiiviseksi eläimeksi. Kun oma suosikkijoukkue pelaa, ei ole häivähdystäkään jäljellä siitä analyyttisestä, sanojaan punnitsevasta ja loogisuuteen pyrkivästä miehestä tai naisesta. Työajalla hillitty työhevonen, vapaa-ajalla televisiolle (ajallemme tyypillisesti) syötävän lailla huutava hermoraunio.

Oho. Taisin vähän rönsyillä.

Tein vuosia mielestäni varsin hyvää työtä pitäessäni Lukko-fiksaationi kurissa. Ajan myötä se helpottui selvästi. Lopulta ei tarvinnut edes yrittää. Siitä tuli rutiini. Ajattelin jo päässeeni kuiville ja todistaneeni kaikille, että olen "parantunut" ja siten hyväksyttävä osa journalistien kirjoa.

Sitten tuli tämä kausi, joka huipentuu perjantaina käynnistyviin loppuotteluihin. Se tunne, jota aiemmin olin tuntenut, alkoi hiipiä takaisin. Se sai minut tajuamaan jotain. Olen osa lahkoa, joka kantaa nimeä Rauman Lukko.

Lahkoille on tyypillistä se, että niissä joko pysytään koko elämän ajan tai sitten niistä lähdetään ulos ovet paukkuen. Suomalaisesta jääkiekkohistoriasta ei tule mieleen mitään muuta merkittävää lahkosta irtoamista kuin se, mitä tapahtui Jokereiden kannattajayhdistyksen Eteläpäädyn monelle aktiiville.

"Irtautuminen lahkosta tarkoittaisi käytännössä jääkiekosta luopumista lopullisesti"

He päättivät olla seuraamatta rakasta joukkuettaan KHL:ään. He poistuivat tyytymättöminä ja vihaisina lopullisesti. Useat kannattajat, jotka olivat matkustaneet punakeltaisten perässä ympäri Suomen ja kiertäneet Eurooppaa, eivät ole katsoneet yhtään Jokereiden peliä sen jälkeen kun heidän Liiga-taival päättyi kevään 2014 pudotuspeleissä.

Kuten tämän kirjoituksen julkaisemisesta voi päätellä, en aio enää peitellä tunteitani. Menkööt kaikki se vähäinenkin uskottavuus.

Jos paljon enemmän palstamillimetrejä itselleen saaneet ja merkittävästi enemmän journalistista uskottavuutta nauttivat raumalaislähtöiset toimittajat Saku-Pekka Sundelin Ilta-Sanomissa ja Marko Leppänen MTV:ssä uskaltavat kertoa, että nyt koetellaan kaikkea sitä mikä on ajateltu olevan urheilujournalismissa pyhää, miksi minä en uskaltaisi?

Heillä on paljon enemmän menetettävää kuin minulla. Ehkä tämä on jonkinlainen tienhaara, jonka myötä suomalainen urheilujournalismi muuttuu. Tai sitten kyse on toiveajattelusta.

Tästä lahkosta pääsee irti vain yhdellä tyylillä: irtautumalla siitä täysin, ehdottomasti ja lopullisesti. Mutta pystyisinkö kirjoittamaan puolueettomasti lahkosta, josta olen irtautunut? Pystyykö kumppanistaan riitaisissa tunnelmissa eronnut kertomaan rehellisesti ja puolueettomasti entisen kumppaninsa hyvistä ja huonoista puolista?

Uskon, että irtautuminen lahkosta tarkoittaisi käytännössä jääkiekosta luopumista lopullisesti.

Sitä en ole valmis tekemään. Koskaan.

» Lähetä palautetta toimitukselle