Petri Kontiolan paluuta eläkkeeltä on käsitelty turuilla ja toreilla monesta eri kulmasta. Eikä syyttä, onhan kyseessä kiinnostava pelaaja, jonka liikkeistä on riittänyt huhuja ja tarinoita. Ei hän ole usein tuntunut panevan tarinoita pahakseenkaan.
Myös paluun tarina on kiinnostava − pronssipelistä vieroitukseen ja sen seurauksena kauan odotettu, ja jo haudattukin, paluu kotiin.
Taustatarina kuulostaa tutulta niin monen uransa lopettaneen kiekkoilijan kohdalla. Kaukalossa viihdytään, kopissa on omalla porukalla hauskaa, vapaa-ajan tyhjiötä paikkaavat päihteet. Tyhjiön laajentuessa se pitää täyttää jollakin.
***
Lähes kaikilla jääkiekkoa seuraavilla on aiheesta mielipiteensä.
Totta kai on selvää, että Ilves-kannattajien keskuudessa suosikkiasemaan noussut "Konna" menettää monen silmissä saavuttamansa statuksen. Tappara, perivihollinen, jota rakastetaan vihata, veti eläkkeeltä pidemmän korren.
Totta kai on selvää, että Tappara ottaa Kontiolan palkatessaan imagoriskin. Jos homma ei natsaakaan, on kovaan tulostasoon tottuneella ja sitä itseltään vaativalla seuralla oltava pokkaa istuttaa oma poika katsomoon.
Merkittävintä on Kontiolan havahtuminen siihen, että mopo meinasi karata käsistä. Ensimmäinen askel oli tunnustaa asiantila itselleen, jotta hän pystyi hakeutumaan hoitoon. Mielen kirkastuttua alkoi kaukaloon paluukin houkutella. Toisin kuin viime kaudella, motivaatio riittää nyt myös harjoitteluun.
***
Kun Kontiola on kunnossa ja hänestä tuntuu, että kaikkea ei ole vielä nähty, hänen pitää ilman muuta tarttua mahdollisuuteen. Paluun jälkeen hän voi katsoa peiliin ja todeta, että nyt kaikki on jätetty kaukaloon. Tulevaisuus kertoo, onko kuvajaisella kaulassa kultamitali vai kädessä rasia poppareita.
Mutta lopulta ainoastaan sillä on merkitystä, on että Kontiola saa elämänsä kuntoon ja voi elää päätöstensä kanssa. Kaikki muu on vain urheilua.
