“Henkiset ongelmat alkoivat vaikuttaa kaikkeen. En pystynyt tekemään töitä, eli pelaamaan. Sitten se vaikutti ihmissuhteisiin. Minulla ei ollut mitään iloa missään tekemisessä.”
Näin Patrik Laine kuvaili Yle Urheilun haastattelussa olotilaansa sen jälkeen, kun hänen isänsä oli menehtynyt ja oli ilmennyt uniongelmia sekä loukkaantumisia. Laine palasi sittemmin takaisin pelaavaan kokoonpanoon, mutta uuden loukkaantumisen myötä tuli myös henkinen este pelaamiselle.
Suomalaishyökkääjä hakeutui NHL:n ja pelaajayhdistys NHLPA:n yhteiseen hoito-ohjelmaan, mikä oli Laineen mukaan “vaikea, mutta paras päätös, jonka hän on ikinä tehnyt”.
Kuten jääkiekkoa seuraava maailma tietää, Laine loukkaantui jälleen tänä syksynä – toisen pelaamansa harjoitusottelun toisessa vaihdossa. Kovia kokenut suomalainen tunnisti hoito-ohjelman myötä saaneensa työkaluja selvitä uusista vastoinkäymisistä.
“Polvivamma tuli heti toisessa pelissä. Jos se olisi tapahtunut puolitoista vuotta sitten, en tiedä, olisinko päässyt siitä yli. Nyt siinä itkettiin pari päivää, ja sitten olin, että ”no niin”. Ei se mitään. Tulen vahvempana takaisin.”
Kun tunnustaa oman haavoittuvuutensa ja avuntarpeensa, on mahdollisuus kasvaa henkisesti vahvemmaksi ihmiseksi.
Kiekkokontekstissa itkemisestä puhutaan yleisimmin tilanteissa, kun omasta mielestään vääryyttä kokenut pelaaja tai valmentaja protestoi tuomarin ratkaisua – ellei kyseessä ole viimeisen maajoukkuepelinsä pelanneen suomalaisen haastattelu tappiollisen arvokisaottelun jälkeen.
Mielenterveys- tai riippuvuusongelmista puhuminen ei mediassa ole aina ollut asiallista, mutta onneksi on myös Laineen kaltaisia esimerkkejä.
Laine on seurattu ja ihailtu persoona. Yksittäisellä sanavalinnalla voi olla valtava merkitys. Niin muille kiekkoilijoille kuin tavan tallaajille, jotka katsovat kiekkotähteä ylöspäin.
Jos Patrik Laine uskaltaa itkeä ja myöntää sen, miksen minäkin.
Jo Laineen puheenvuoro yksinään oli virkistävä tuulahdus pöllyttämään ummehtuneita asenteita, mutta kun vielä JYPin entinen urheilujohtaja Mikko Viitanen heitti Aition haastattelussa lätkämaailman yltiömaskuliinisen toimintakulttuurin valheellisena mäkeen, voidaan puhua mannerlaattojen liikkumisen veroisesta ilmiöstä.
“Lätkämaailma ikään kuin opetti pelaajana, että mitään ei saa näyttää – ei edes kipua. Ainoa minkä voit näyttää, on aggressiivisuus. Jos sinua lyödään, on lyötävä kaksi kertaa takaisin.”
“Itse olin suhtautunut masennukseen jotenkin vähätellen. Se kertoo myös paljon, miten sellaiseen ajatteluun olin kasvanut jääkiekossa. Mutta kyllä se murtumispiste löytyy meistä jokaisesta.”
Myös Viitanen kertoi avoimesti masennuksestaan, johon liittyi muun muassa merkityksettömyyden tunnetta, anhedoniaa eli kyvyttömyyttä tuntea mielihyvää ja lopulta itsetuhoisia ajatuksia, jotka olivat hyvin lähellä toteutua konkreettisena itsemurhana.
Mainituissa puheenvuoroissa oli totta kai tärkeää jo se, että kerrotaan avoimesti omilla nimillä ja naamoilla mielenterveyden häiriöistä. Muistan vuosikymmenten takaa, kuinka konkreettisen lähelle masennus tuli, kun tv-viihteestä tuttu Neil Hardwick kertoi riipaisevan rehellisesti jopa vaikeudesta päästä sängystä ylös.
Jos koko kansan naurattaja uskaltaa paljastaa sairastumisensa kaikessa karuudessaan, miksei kuka tahansa voisi ottaa puheeksi psyykkistä vointiaan.
Avoimuus vähentää stigmaa eli sairauden negatiivista leimaa ja madaltaa kynnystä hakea apua.
Avun hakeminen ja sitä kautta toipuminen olivat kuitenkin Laineen ja Viitasen ulostuloissa oleellisinta. Kun tunnustaa oman haavoittuvuutensa ja avuntarpeensa, on mahdollisuus kasvaa henkisesti vahvemmaksi ihmiseksi.
"Kiekkokanavalla" on jääkiekkokulttuuria, kiekon yhteiskunnallisia vaikutuksia, viihdettä ja sen suuria sekä pieniä kokonaisuuksia kriittisesti tarkasteleva juttusarja.
