Mielipide

Paitsiossa: Jääkiekon macho äijäkulttuuri on kuollut

LIIGA, NHL / Kolumni
Kaukalossa kaikkensa antavat ammattijääkiekkoilijat eivät siviilit päällä olekaan machoja, maskuliinisia, täydellisiä koneita, ja viimein se saa myös näkyä, kirjoittaa Jatkoajan maajoukkuetoimituksen päällikkö Tuuli Määttä.

Jääkiekkokulttuurilla on syystäkin macho maine.

Kaukalon tapahtumat toki ovat yleensä neutraaleja. Maali näyttää maalilta, torjunta torjunnalta ja paitsio paitsiolta huolimatta siitä, ovatko siinä osallisena miehet, naiset, lapset vai jotain siltä väliltä.

Jääkiekkokulttuuri kuitenkin korostaa maskuliinisina pidettyjä piirteitä: Peliin kaivataan kovuutta ja raskasta työntekoa. Pelitapahtumista käytetään sotatermejä ja vastustajajoukkuetta verrataan viholliseen. Tunteet on siirrettävä sivuun taistelun tieltä. Jopa pelaajien kohdalla todetaan usein, että mitä suuremmat fyysiset mitat, sen parempi.

Jääkiekkokulttuurin (tai minkä tahansa kulttuurin) maskuliinisuudessa on omanlaisensa turva ja lohtu. Koska tunteet tosiaan on siirrettävä sivuun taistelun tieltä, se antaa sekä tekijöille että seuraajille (teko)syyn keskittyä tähän hetkeen, keskittyä tekemiseen, siirtää tunteet syrjään suuremman päämäärän tieltä.

Ottelun tuoksinassa se toimii. Totta kai pelikellon ollessa käynnissä pelaajien tulee keskittyä seuraavan maalintekotilanteen rakentamiseen eikä hetki sitten tulleen takaiskumaalin suremiseen.

Mutta kentän raavaasta taisteluilmeestä yhä vähemmän siirtyy kaukalon ulkopuolelle.

+++

Otetaan avuksi muutama esimerkki.

Kun Colorado Avalanchen Mikko Rantanen lähti Pohjois-Amerikkaan, hän ei osannut solmia omaa solmiotaan. NHL-pelaajat joutuvat kuitenkin jatkuvasti kulkemaan puvut päällä, ja netissä leviääkin gif-animaatio, jossa joukkueen kapteeni Gabriel Landeskog sitoo kravattia Rantasen kaulaan. Haastattelussa Rantanen paljasti, että hänellä oli mukanaan Denverissä äidin valmiiksi solmimia kravatteja.

Kyse on pienestä mutta merkittävästä asiasta. Machokulttuurin vastaisesti Rantanen paljasti avoimesti, ettei osaa kaikkea. Että joutuu jopa pyytämään äitiään apuun. Aikuinen mies, jääkiekon ammattilainen!

Pari viikkoa sitten erään Liiga-joukkueen faniristeilyllä pelaajat kuulutettiin sisään yksi kerrallaan. Viimeisenä valokeilaan – etummaisiksi, kaiken kansan pällisteltäväksi – tulivat joukkueen suurimmat tähdet. Kaksi heistä oli niin ilahtuneita osuessaan vierekkäin seisomaan, että he tarttuivat toisiaan hetkeksi kädestä kiinni ja hymyilivät leveästi toisilleen.

Tunteiden näyttäminen on nykykulttuurissa, erityisesti miesten kesken, edelleen vaikeaa. Vaikeammaksi sen tekee, jos se täytyy tehdä julkisesti. Yhä vaikeammaksi menee, jos siihen liittyy toisen miehen koskettaminen, vaikka vain kädestä kiinni ottaminen. Ja vielä valokeilassa, eturivissä.

Paras ja räikein nykyhetken esimerkki on kuitenkin Teemu Ramstedt. Hän teki juuri päätöksen, jollaista ei Liiga-kiekossa ole ennen nähty: hän keskeyttää ammattijääkiekon hetkeksi keskittyäkseen keskosena syntyneen lapsensa hoitamiseen.

Yksikään empatiakykyinen ihminen tuskin voi väittää Ramstedtin tehneen väärin, huonosti tai typerästi. Loogisuudestaan huolimatta päätös oli kuitenkin rohkea, sillä on yhä harvinaista, että mies siirtää uransa syrjään perheen tieltä.

Kaukalossa kaikkensa antavat ammattijääkiekkoilijat eivät siviilit päällä olekaan machoja, maskuliinisia, täydellisiä koneita. He ovat inhimillisiä, tuntevia ihmisiä.

Viimein se saa myös näkyä.

+++

Kyse on suuremmasta suomalaisen (ja länsimaisen, ehkä jopa maailmanlaajuisen) kulttuurin muutoksesta.

Perinteisesti feminiinisinä pidetyt kyvyt ja piirteet kuten tunneäly ja kommunikointi ovat nousseet avainasemaan monella työpaikalla. Tunteita ei enää haluta eikä voida peitellä. Sukupuolten tasa-arvo on kehittynyt ja kehittyy edelleen. Perhe-elämässä isät ovat läsnä lastensa arjessa eri tavalla kuin ennen.

Kovia ja machoja miehen malleja kaivataan kaukalon ulkopuolella yhä vähemmän. Nykyiset nuoret ja nuoren puoleiset aikuiset tiedostavat entistä vahvemmin, miten tärkeitä pehmeinä pidetyt arvot lopulta ovatkaan ja miksi niitä tulee opettaa myös seuraavalle sukupolvelle.

Ammattijääkiekkoilijat tekevät kulttuurilleen ja kannattajilleen palveluksen olemalla julkisesti sitä, mitä ovat.

Jos NHL-tähti ja ammattikiekkoilija Mikko Rantanen ei tulokasvuonnaan osannut sitoa omaa solmiotaan, ehkä muidenkin nuorten aikuisten on helpompi hyväksyä, etteivät he hallitse arjessaan jokaista aikuisuuden mukanaan tuomaa asiaa.

Jos Liiga-tähdet uskaltavat estradilla tarttua toisiaan käsistä iloa ilmaistakseen ja turvaa hakeakseen, ehkä paikalla olleet lapset ymmärtävät kasvavansa maailmaan, jossa tunteiden näyttäminen on sallittua.

Ja jos ammattijääkiekkoilija Teemu Ramstedt pystyy asettamaan perheen uransa edelle, ehkä siihen kykenevät tavallisempiakin uria luovat isät.

+++

Niille, joiden mielestä äijäkulttuuri ja jääkiekko kuuluvat saumattomasti yhteen, voi lohdutukseksi todeta, ettei lätkä itsessään ole muuttumassa mitenkään.

Perinteisesti pelaajat saattavat halailla toisiaan kentällä maalin tai voiton jälkeen. Kaikilla on paksut suojat ja valtavat hanskat, joten ei ole pelkoa siitä, että iho edes koskettaisi ihoa. Intiimeintä, mitä kaukalossa voi sattua, on, että kahden pelaajan visiirit koskettavat hetken toisiaan.

Niin tulee olemaan vastaisuudessakin. Kaukalossa on tarkoitus tehdä maaleja, ja kaikki muu voi odottaa loppusummeria. Vastaisuudessakin ottelutapahtumia kuvataan sotatermeillä ja pelaajien isoa fyysistä kokoa pidetään vahvuutena.

Sen sijaan kulttuuri, joka nojaa machoon, kovaan, säröttömään ja tunteettomaan miehen malliin on ohi.

Niin jääkiekossa kuin muussakin maailmassa.

Ja hyvä niin.

Tuuli Määtän jääkiekkokulttuuriin keskittyvää Paitsiossa-palstaa julkaistaan joka toinen sunnuntai.

» Lähetä palautetta toimitukselle