Mielipide

Pärnänen: Suomi on uusi Ruotsi – Maailman paras juniorijääkiekkomaa

MAAJOUKKUE / Kolumni

Käydäänpä ensin läpi Suomen maailmanmestaruuteen päättynyt alle 20-vuotiaiden miesten MM-turnauksen finaali.

Suomi oli loppuottelussa kenttäpelissä huonompi osapuoli. Yhdysvallat oli dynaamisempi ja nopeampi – myös kiekollisessa joukkuepelaamisessa. Mutta ei huonomman voitto ole jääkiekossa ihmeellinen asia. Sitä tapahtuu jatkuvasti.

Suomi voitti käytännössä paremmalla maalivahtipelaamisella, henkisellä lujuudella ja Yhdysvaltojen heikohkolla viimeistelyllä. Henkisellä lujuudella sen vuoksi, että kun Yhdysvallat onnistui kolmannen erän puolivälissä vihdoin hyödyntämään hallintansa – ajoittain jopa dominoinnin – tasoitukseksi ja sen olisi kannattanut painaa kaasua kohti voittoa, joukkue passivoitui. Johtui se sitten pelaajien tai valmennusjohdon jännittämisestä, Yhdysvallat päästi vastustajansa mukaan juuri kun olisi ollut loppurutistuksen aika.

Suomi puolestaan kesti valtaosan ottelusta jatkuneen altavastaajan paineen. Se oli kolmannen erän alkupuoliskon kanveesissa, mutta hyödynsi vastustajan passivoitumisen. Puolinopeatkin – hitaita viivelähtöjä kolmannessa erässä ei oikeastaan nähty – hyökkäyslähdöt alkoivat virrata hyökkäysalueelle, mistä seurasi pyörityksiä, jollaisen päätteeksi Kaapo Kakko lapioi MM-kultamaalin puolitoista minuuttia ennen päätössummeria.

Yhdysvallat pelasi hienot 50 minuuttia, mutta veljet tekivät tärkeimmällä hetkellä itsestään pieniä.

***

Sitten koko turnaus.

Ensinnäkin on tarpeen sisäistää, että Suomi on tällä hetkellä poikamaajoukkueikäluokissa maailman paras jääkiekkomaa. NHL:ssä on pelannut tällä kaudella suomalaisia enemmän kuin yhdelläkään kaudella aiemmin. Heistä valtaosa on hyvin nuoria. Alle 18-vuotiaiden MM-kisoissa Suomi yltänyt finaaliin neljänä vuonna peräjälkeen. Kaksi hopeaa, kaksi kultaa. Alle 20-vuotiaiden kisoista on nyt kolme kultaa kuudelta viime yrittämältä. Suomalaisia on varattu viime vuosina NHL:ään valtava määrä, iso joukko ykköskierroksella. On aivan realistinen mahdollisuus, että ensi kesän ykkösvaraus on suomalainen.

Nuo kertovat, että täällä kehitetään maailman huipputason yksilöitä, jotka kykenevät pelaamaan tuloksellisesti myös joukkueena.

Kun on tottunut pieneen ja sitkeään ja puolustavaan ja rimpuilevaan, voi olla hankalaa sisäistää, että Suomi todella on maailman paras. Etenkin suhteessa käytettävissä olevaan pelaajamassaan, mutta absoluuttisestikin.

No nyt siihen turnaukseen.

Suomi pelasi viisi ottelua, joihin vaadittiin muutakin kuin ylivertaiset yksilöt. Avausottelu Ruotsia vastaan oli Nuorilta leijonilta heikko. Ensimmäisessä kohtaamisessa Yhdysvaltojen kanssa voimasuhteet olivat kenttäpelissä melko lailla samat kuin finaalissa. Sinivalkoisten maalivahtipelaaminen vain oli pari luokkaa heikompaa. Puolivälierässä Kanadaa vastaan Suomi oli kokonaisuutena niukasti parempi, mutta jatkoajalla pelastautuminen oli viime hetkillä silkkaa tuuria. Myös jatkoajan voittomaalin syntymisessä oli runsaasti onnea. Välierään sattunut Sveitsi oli selkeästi budjetoitua heikompi vastustaja. Suomi kyllä myös jatkoi hienosti siitä, mihin Kanadaa vastaan jäi.

Ja finaalissa sitten kokonaisuutena huonompi voitti.

***

Nuorisoleijonien turnaus ei todellakaan ollut briljeeraamista, mutta tuolla tavalla maailman paras turnauksia voittelee. Ei tarvitse pelata levy jatkuvasti kutosella. Jo oma hyvä taso piisaa pitkälle, ja keskeistä on säilyttää kontrolli. Se säilyy tehokkaimmin vahvalla peli-identiteetillä. Sellainen Suomella on, legendaarinen Meidän peli. Sen kulmapalaset tilanteen tunnistaminen, kiekkokontrolli ja monipuoliset rytmit sekä kiekollisesti että kiekottomasti löytyvät jokaisen nykypäivän kotimaisen huippujuniorin selkärangasta.

Se ei suoraan takaa aukotonta joukkuepelaamista – sekin turnauksessa nähtiin. Mutta vahva peli-identiteetti takaa, että valmennuksella ja pelaajilla on käytettävissään valmis selkänoja, jonka tukeen halutessaan nojata. Tietenkään menestyminen ei ole itsestäänselvyys, kuten Suomen kaksi edellistä alle 20-vuotiaiden MM-kisojen suoritusta osoittivat. Toisaalta niinäkin vuosina oli tiedossa, että Suomella oli kaikki yksilötason edellytykset voittaa. Silloin vain turnausvalmentaminen epäonnistui, eikä lykästänytkään nyt nähdyllä tavalla.

Suomi ei nytkään säkenöinyt, ja osa sen tähtiyksilöistä alisuoritti. Etunenässä maalittoman turnauksen pelannut maalintekijä Eeli Tolvanen ja ailahtelevasti suorittanut NHL-puolustaja Henri Jokiharju. Mutta joukkuepelaaminen oli ensimmäisen Ruotsi-ottelun jälkeen vastustajien vastaavaan verrattuna kontrollissa. Ja kehityskäyrä selkeästi nouseva. Sellaistahan suomalaisjoukkueilta on usein arvoturnauksissa kyselty. Suomen pelaamisessa oli myös opportunismia. Finaalin maalit siitä paras esimerkki.

Laimea alku, nouseva käyrä, voittavaa maalivahtipelaamista, onni myötä, vahva kontrolli, selkeä peli-identiteetti, opportunismia ja tärkeimmillä hetkillä parhaimmillaan. Kuulostaako tutulta?

Suomi on uusi Ruotsi – jonka edellinen MM-kulta tässä ikäluokassa muuten on vuodelta 2012.

***

Kaiken kaikkiaan Suomen turnaus oli puolivälierässä hiuskarvan varassa, eikä Yhdysvaltojen voitto olisi finaalissa ollut todellakaan vääryys. Siksi tässä yksittäisessä mestaruudessa ei kannata yrittää nähdä jotain elämää suurempia sävyjä. Kävi tuuri ja olivat hyviä ja voittivat. Ensi vuonna uudestaan. Sellaista se on, kun voittaminen on tavanomaista.

Se oli yksittäinen turnaus, jossa Suomen perustaso riitti kultamitaliin sen takia, että Suomi on poikamaajoukkueikäluokissa maailman paras.

Päätoimittajan Pärnänen-palstaa julkaistaan viikoittain. Tekstit eivät ole pääkirjoituksia, mutta ne ovat päätoimittajan näkemyksiä.

» Lähetä palautetta toimitukselle

Lue myös