Olen kiinnittänyt huomiota tällä ja viime viikolla kahteen NHL-aiheiseen puheohjelmaan, jotka herättivät ajatuksia.
Ensimmäisenä korvaan kalskahti Antti Mäkisen ja Kimmo Timosen Kimanttia-podcastin jakso, jossa vieraana oli takavuosina NHL-sisältöjä tuottanut kitaristi Rane Raitsikka.
Yksi jaksossa esillä ollut vahva mielipide oli, että on vaikea ymmärtää NHL-pelaajien tai -henkilöiden kritisointia, jos kritiikin esittäjä ei ole itse elänyt NHL-maailmassa. Rinnastettiinpa kritisointia myös nettikiusaamiseen.
Toinen pohdittavaa aiheuttanut keskustelu oli tuorein Ylen NHL-ilta, jossa suomalaiset pelaajat saivat varsin rajatonta ylistystä. Tietysti hehkuttaa saa, mutta vastapaino jäi täysin puuttumaan.
Mikko Rantanen, Sebastian Aho, Miro Heiskanen ja muut kovaa tulosta tekevät ansaitsevat toki kehunsa, mutta missä oli esimerkiksi Mikael Granlundin, Jesse Puljujärven tai Kaapo Kähkösen vaikeuksien esiin nostaminen?
Vaikeuksien hetkellä sitten hiljennytään tai nostetaan esiin muita seikkoja.
NHL-pelaajien varsin arvokas mediakäsittely on pitkäaikainen ilmiö eikä todellakaan mikään tuore juttu.
Yksinkertaisimmillaan ilmiössä on kyse siitä, että kun suomalaisella kulkee, se huomataan isosti. Vaikeuksien hetkellä sitten hiljennytään tai nostetaan esiin muita seikkoja.
Otan malliesimerkiksi Patrik Laineen.
Tietysti Laineen uraa on arvostettava ja sitä työtä, jonka hän on tehnyt NHL-tähteyden eteen. Maailmanluokan maalintekijäksi ei kukaan synny, vaan se vaatii julman määrän toistoja ja tavoitteellisuutta.
Äärimmäisen harva pelaaja myöskään on heti 18-vuotiaana käytännössä supertähti NHL:ssä, kuten Laine aikanaan oli. Mutta se aika oli ja meni.
Laineen viime vuosien vaikeuksia on helppo puolustaa sillä, että hänellä on ollut loukkaantumisia eikä ympäristökään ole varmasti ollut otollinen. Siitä ei pitäisi olla mitään epäselvyyttä, etteikö Laine pystyisi huomattavasti kovempaan tulokseen jossakin kelvollisessa NHL-joukkueessa.
Laine – kuten myös varsinkin Rasmus Ristolainen – on kuitenkin liian usein olosuhteiden uhri meidän suomalaisten vinkkelistä, vaikka hän ei ole yltänyt potentiaalinsa edellyttämälle tasolle noin viimeisen neljän vuoden aikana. Siinä ajassa on riittävästi otantaa sille, että kaikki vaikeudet eivät ole muiden syytä.
Lainetta on myös helppoa yhä hehkuttaa huippuluokan maalintekijänä – hän ei vain ole lähelläkään sitä tasoa, jollaista hänelle olisi voinut ennustaa 5–6 vuotta sitten. Tämä unohtuu suomalaisilta aivan liian helposti.
Vaikka numerotulos jäällä olisikin "ihan ok", ei se pelkästään oikeuta hehkutukseen. Lainetta pitää verrata NHL:n parhaimpiin maalintekijöihin, ja siinä vertailussa hän on jäänyt jalkoihin jo pidemmän aikaa. Tätä pitäisi nostaa enemmän esiin.
Lainetta pitää verrata NHL:N parhaimpiin maalintekijöihin, ja siinä vertailussa hän on jäänyt jalkoihin jo pidemmän aikaa.
Vastaavanlainen keskustelukulttuuri liittyy myös Laineen esimieheen Jarmo Kekäläiseen, jolle tulee aivan pian täyteen kymmenen vuotta Columbus Blue Jacketsin GM:nä keskinkertaisin tuloksin.
Nyt kun Kekäläisellä on mennyt tuloksellisesti täysin vihkoon, muita asioita halutaan nostaa pinnalle.
Kimanttia-podcastissa mainittiin, että Kekäläisen työn kritisointi Suomesta käsin ilman konkreettisia kokemuksia on "arvailua", ja puolestaan Ylen NHL-illassa Kekäläinen sai kehuja seuran uudelleenrakennuksesta.
Näihin argumentteihin on helppo kääntyä, kun ei haluta nostaa esille umpisurkeita tuloksia. Vaikka itse en ole koskaan Columbuksessa vieraillut, tulokset näkyvät Suomeen asti. Niitä pitää pystyä kritisoimaan, vaikka ei olisikaan itse elänyt "tarunhohtoista" NHL-arkea.
Korostan, että jokainen NHL:ään yltänyt pelaaja tai toimihenkilö ansaitsee arvostuksen. Lajinsa absoluuttiselle huipputasolle ei kukaan pääse ilman kovaa työtä.
NHL on kuitenkin armotonta kilpailua, ja tulokset ratkaisevat. Kilpaurheilussa pitää kyetä kritiikkiin, jos pelaaja ei yllä tasolleen tai suoritukset ovat enemmän häviäviä kuin voittavia.
Kaikki on suhteessa vastustajaan, kuten on tavattu sanoa.
