Miksi vain ihmisoikeuksien puolesta polvistuvien tai kätensä ilmaan nostavien pelaajien pitäisi erikseen perustella kannanottoaan? Eikö kysymystulvan tulisi ohjautua aivan päinvastaiseen suuntaan? Nimittäin niille pelaajille, jotka eivät ole toistaiseksi osoittaneet solidaarisuutta ja käyttäneet asemaansa yhteisen hyvän tuottamiseksi. Esimerkiksi Minnesota Wildin Matt Dumba on saanut nostaa kätensä ilmaan Black Lives Matter -liikkeen tueksi tähän asti ainoana joukkueensa jäsenenä.
Jokaisen NHL-ottelun alussa pelaajat kunnioittavat sekä Yhdysvaltain että Kanadan historiaa ilmentävää lippua ja kansallislaulua. Ottelun alun seremoniasta on tullut pohjoisamerikkalaisessa huippu-urheilussa järkähtämätön instituutio. Aiemmin polvistuminen seremonian aikana on nähty monissa yhteyksissä lipun epäkunnioittamisena ja peräti oman isänmaallisuuden kieltämisenä.
Rakenteellinen rasismi ei heikkene vaikenemalla tai olemalla tekemättä mitään. Se ei heikkene jäämällä hiljaiseen enemmistöön.
Sittemmin aiemmin jyrkkinä kajahtaneet mielipiteet ovat lieventyneet. Polvistumisesta on tullut alati yleistyvä, näkyvä kannanotto. Se nähdään silti edelleen nykyjärjestyksen kyseenalaistamisena ja vakiintuneista toimintatavoista irtautumisena – erikoisuutena. Yhtäältä tässä piileekin kannanoton mahti: se herättää huomiota ja tekee ongelmasta näkyvän. Toisaalta on aivan täysin perusteltua kysyä, miksei joku ole ollut ottamassa osaa kannanottoon ja muodostamassa mahdollisimman yhtenäistä rintamaa.
Black Lives Matter -liike on viime aikoina ansiokkaasti nostanut esille rakenteellisen rasismin ja alati vallitsevan epätasa-arvon valtavat ongelmat, jotka koskettavat arjen tasolla miljoonia ihmisiä. Oli liikkeestä mitä mieltä tahansa, sen taustalla oleva ajatus on varsin yksinkertainen – ja ei-poliittinen. Liikkeen edustamat ihmisoikeudet ja tasa-arvo ovat universaaleja; jokaisella on oikeus tulla kohdelluksi omana itsenään ja tasavertaisena yhteiskunnan jäsenenä riippumatta ulkoisista ominaisuuksistaan.
Siksi julkisuudenhenkilön asemassa olevan ja etenkin tiedostamatonta valtaa käyttävän jääkiekkoilijan tulisi tukea joukkuetoveriaan asiassa, joka on tärkeämpi kuin yksikään Stanley Cupin vuoksi tehty suoritus kaukalossa. Rakenteellinen rasismi ei heikkene vaikenemalla tai olemalla tekemättä mitään. Se ei heikkene jäämällä hiljaiseen enemmistöön. Sen sijaan se vaatii vuosikymmenien, jopa vuosisatojen, ajan kestävää aktiivista ja tiedostavaa työtä. Mediatiedotteet ja kannanotot sosiaalisessa mediassa ovat odotettuja – ja varsin yksinkertaisia – keinoja käyttää valtaa ja nostaa ongelmia näkyväksi.
Ne eivät kuitenkaan riitä. On aivan eri asia antaa mediatiedotteessa tukensa vähemmistöille ja vaatia tekoja rasismin kitkemiseksi kuin laittaa itsensä huomion keskipisteeseen. Se, että Matt Dumba tuo itsensä ja samalla kehonsa näkyväksi, kun muut eivät sitä tee, on rohkeutta ja halua vaikuttaa asioihin.
Joukkueurheilussa urheilijat osoittavat solidaarisuuttaan jo sillä, että he kulkevat kaukalossa vaikka läpi harmaan kiven yhteisen hyvän eli joukkueen ja sen jäsenien eteen. Nyt jos koskaan on oleellista osoittaa näkyvästi solidaarisuutta aidosti tärkeän asian hyväksi. Se, että joukkue tukee yhtä sen jäsentään Black Lives Matter -liikkeessä, tulisi liikkeen edustaman asian puolesta olla itsestään selvää.
Hiljattain Dallas Starsin Tyler Seguin ja Jason Dickinson näyttivät loistavaa esimerkkiä. He polvistuivat yhdessä Ryan Reavesin ja Robin Lehnerin kanssa ennen ottelun alkua, eikä heidän päätöksensä ollut suunniteltu. Etenkään Dickinsonin, joka päätti osallistua spontaanisti kuultuaan Seguinin puhuvan kannanotosta pukukopissa. Voimakas viesti syntyy usein spontaaniudesta ja uskalluksesta, ei oman julkisuuskuvan asettamisesta muun yläpuolelle. Ihonvärillä ja selässä olevilla nimillä ei ole merkitystä vaan ihmisoikeuksilla ja solidaarisuudella.
Kyse ei ole enää edes mielipiteestä. Ihmisoikeudet eivät ole mielipideasia. Toisaalta jokaisella ihmisellä on ilmaisunvapaus, joten pelaajat voivat olla jatkossakin polvistumatta. Mutta ihmisoikeuksien puolustamisessa keskiössä ei ole se, mitä itse haluaa tai toivoo. Solidaarisuuden lisäksi kyse on kanssaihmisten kunnioittamisesta ja oman aseman tiedostamisesta. Jokainen NHL-kiekkoilija on tilastollinen epätodennäköisyys. Huippu-urheilijat nauttivat ansaitusti kovan työnsä hedelmistä, mutta samalla he ovat etuoikeutettuja. Se on syytä tiedostaa − sekä ulkopuolisen että pelaajan itsensä.
Mikä tärkeintä, he ovat asemassa, jossa he voivat todella vaikuttaa muuten kuin jahtaamalla mustaa ja litteää pelivälinettä. Polvistumalla tai nostamalla kätensä ilmaan pelaaja häivyttää persoonansa laajemman kokonaisuuden edessä, mutta julkisuudenhenkilön asemaa ei ole syytä aliarvostaa.
Nyt NHL:kin on noussut tukemaan julkisesti Black Lives Matter -liikettä. Se on hyvä alku. Yksittäisten pelaajien on huomattavasti helpompaa toimia, kun koko liiga on julkisesti liikkeen puolella. Enää onkin toivottavaa, että yhä useampi pelaaja tunnistaisi asemansa ja käyttäisi sitä rohkeasti yhteiskunnallisesti merkittävän asian edistämiseksi.
