SaiPan talvinen taaperrus tuotti lauantaina tilastoihin jälleen yhden tappion, kun SaiPan kanssa viimeisestä pudotuspelisijasta kamppaileva Ässät kävi nappaamassa kolme pistettä Kisapuistosta. Tappion myötä kymmenes sija runkosarjassa karkasi lappeenrantalaisilta jo 12 pisteen päähän, kun runkosarjaa on jäljellä enää 15 kierrosta.
Kymmenennellä sijalla majailevien porilaisten karkumatka alkaa tuntua jo likipitäen ylitsepääsemättömältä varsinkin, kun SaiPan peli ei ole kulkenut herran aikoihin. Marraskuusta lähtien SaiPa on pelannut 27 ottelua, joista sille on kirjattu kuusi voittoa ja peräti 21 tappiota.
Edeltävissä viidessä ottelussa SaiPa on tehnyt yhteensä viisi maalia, mikä on luonnollisesti aivan liian vähän joukkueelle, joka kilpailee kynsin hampain viimeisestä pudotuspelipaikasta. Saamattomuutta korostaa lauantain Ässät-ottelun nolla tehtyä maalia kotikaukalossa ottelussa, jonka panos oli suuri.
Pitkä tappioiden kyllästämä kausi on jättänyt tahmaisen jälkensä joukkueeseen.
Maalinteon tukkoisuuden taustalla piilee epävarma ja pelokas pelaaminen, joka puolestaan heijastelee haluttomuudesta, itseluottamuksen puutteesta ja epätoivoa – pitkä tappioiden kyllästämä kausi on jättänyt tahmaisen jälkensä joukkueeseen. Joukkueen pelillinen suoritus on ailahdellut pelistä toiseen ja myös pelin sisällä, eikä SaiPan voi sanoa pelanneen uskottavasti voitosta 60 minuutin aikajänteellä miesmuistiin.
Vaikka alkukauden onnistumiset lupailivat kelvollista tulosta, niin pelillisesti ajatellen joukkue on ollut suurissa ongelmissa jo pitkään, jo ennen kuluvaa kauttakin. Sarjassa, jossa parhaimmat joukkueet ovat nostaneet kilpailun vaatimustasoa taktisella osaamisella, urheilullisuudellaan ja alati nopeutuvalla pelaamisella, SaiPa ei ole oppinut voittamaan otteluita muutoin kuin ansoittamalla keskialueen ja toivomalla maalivahdille erinomaista iltapuhdetta.
Jos tarkastelee SaiPan kehittymistä joukkueena ja organisaationa pitemmällä aikavälillä, nykyinen taso ja sijoitus ei ole sille vieras. Vaikka SaiPa onkin viime vuosina onnistunut nostamaan itsensä vakiovieraaksi pudotuspeleihin, putoaminen kymmenen joukon ulkopuolelle ei olisi varsinaisesti yllätys.
Tämä tarinan kaari on kantanut vuosikymmenten yli aina Heikki Mälkiän, Ari-Pekka Selinin, Ari Santasen ja viimeisimmillään Tero Lehterän joukkueisiin. Pekka Tirkkosen aikakauden joukkueiden raikkaus kirkasti SaiPan auran hetkelliseksi, mutta SaiPa ei ole vielä kasvanut vakaaksi keskikastin organisaatioksi, joka pystyisi kaiken natsatessa voittaa mestaruuden, kuten vaikka HPK teki männä kautena.
SaiPa seisoo jälleen vedenjakajalla: satunnaiset menestyksen kaudet ovat jättäneet organisaation ja kannattajat hamuamaan lisää menestystä, mutta tämänhetkinen suunta on alaspäin. Joukkueen oireileva ja ailahteleva pelaaminen sekä valmennuksen alistunut ja kiukutteleva esiintyminen julkisuudessa kielii pelaajien ja valmennuksen välisestä epäluottamuksesta, jota ei korjata viikossa, kuukaudessa tai edes kaudessakaan.
SaiPan on löydettävä itsensä uudelleen, ja muutoksen on käynnistyttävä organisaation sisältä
Tulevaisuus näyttäytyykin tällä hetkellä toiveikkaastikin tulkittuna epävakaana, jollei suorastaan myrskyisenä. Joukkue on Lehterän aikakaudella tottunut häviämään, eivätkä pelaajat ole muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kehittyneet yksilöinä. Joukkuesuoritukset ovat polkeneet paikoillaan jo pitkään, ja voitot tuntuvat pitkälti vastustajan epäonnistumisina kuin SaiPan onnistumisina.
Ehkä oleellisin kysymys tällä hetkellä on, mihin suuntaan joukkue on menossa. Mitä ensi kaudelta voi toivoa, kun pelaajat ja valmennus vaeltavat leuka rinnassa, eivätkä luota itseensä, toisiinsa eikä joukkueeseensa? SaiPan on löydettävä itsensä uudelleen, ja muutoksen on käynnistyttävä organisaation sisältä: lappeenrantalaisen villimiehen on itse pestävä lannevaatteensa ja rasvattava ryhmysauvansa.
