Suomi lähti poikien MM-kisoihin yhtenä suurimmista ennakkosuosikeista. Eihän neljän vuoden finaaliputken jälkeen muuta kuin menestystä voi odottaa – varsinkaan, kun vuonna 2001 syntyneitä on jo useamman vuoden ajan pidetty tavallista kovempana ikäluokkana.
Ensimmäisen ottelun ensimmäiset 15 minuuttia Kanadaa vastaan näyttivätkin juuri siltä: Suomi hallitsi, jopa dominoi, kamppailua. Kaikki ketjut ensimmäisestä neljänteen saivat painettua pelin hyökkäysalueelle vahvalla luistelulla, tiiviillä etäisyyksillä ja taidokkailla yksilösuorituksilla.
Siihen se dominointi sitten loppuikin. Loput Kanada-ottelusta, Valko-Venäjä-ottelu ja Tšekki-ottelu olivat suurimmilta osin vain selviytymistä. Toki ajoittain Suomi pystyi yksilöosaamisellaan väläyttelemään, mutta silti pelaaminen hajosi liian usein ja liian pitkiksi ajoiksi yksinyrittämiseksi. Sovittua pelisapluunaa ei tunnuttu noudattavan.
Sveitsi-otteluun ongelmakohtia oli korjattu roppakaupalla. Suomi pelasi huomattavasti aiempaa turnausta kurinalaisemmin, etäisyydet pysyivät kurissa ja niin hyökkäys- kuin puolustussuuntaankin tekeminen oli sellaista kuin pitikin. Toki muutama hieno yksilösuorituskin nähtiin, mutta niinhän tämän ikäluokan mittelöissä kuuluukin.
Joukkuepelaamisen ja kurinalaisuuden petraantumisen lisäksi positiivisimpia uutisia Suomelle olivat kärkipelaajien onnistumiset. Patrik Puistola, Anton Lundell ja Leevi Aaltonen saivat tehopisteiden myötä rutkasti lisää itseluottamusta.
Torstaina odottava haaste on kuitenkin suurin mahdollinen: Yhdysvallat. Sen menestys viime vuosina on ollut vielä Suomeakin parempaa, ja sen jo ennalta pelätyt kärkipelaajat ovat olleet suorastaan lennossa tässä turnauksessa. Turnauksen pistepörssin viidestä kärkipelaajasta peräti neljä on yhdysvaltalaisia.
Neljään otteluun huimat 11 maalia iskenyt Cole Caufield tavoittelee jo Aleksandr Ovetškinin hallussa olevaa kisaennätystä – 14 osumaa – ja ensi kesän todennäköinen ykkösvaraus Jack Hughes on hänkin takonut kolme pistettä ottelua kohti.
Vaikka edessä kiivettävänä oleva vuori vaikuttaakin korkealta ja sen mäet jyrkiltä, Suomella on yksi iso etu nälkäistä vastustajaansa vastaan. Moni pikkuleijona on pelannut joko osan tai jopa koko kauden ammattilaissarjoissa miehiä vastaan. Kova fyysinen kamppailupelaaminen ei siis pääse yllättämään.
Suomi on puolivälierässä vierasjoukkue, eikä sillä näin ollen ole peluutusetua, mutta voisi kuvitella päävalmentaja Mika Marttilan haluavan panna mahdollisimman usein ykköspuolustajansa Ville Heinolan ja Mikko Kokkosen Hughesin johtamaa ykkösketjua vastaan. Jos tässä onnistutaan – ja superkolmikko saadaan pimennettyä – on mahdollisuus välieriin olemassa.
Vaikka Suomen hyökkäyskalustokin on ikäluokassaan loistava ja kestää vertailun, ei maalintekokilpailuun ole silti syytä lähteä. Nyt jos koskaan pelisysteemin on syytä pitää. Meidän peli – modernin suomalaisen jääkiekkoilun pelitavallinen peruskivi – ei saa olla kirosana.
