Neljä vuotta, pelaajien kehittymistä, valmennuksen ja seurajohdon kehittymistä, toimintatapojen kehittymistä, tavoitteiden kirkastumista ja pikkuseuran voittama mestaruus. Sillä voidaan summata Antti Pennasen neljän vuoden saldo HPK:n peräsimessä vuosina 2016-20.
Perintö hämeenlinnalaiselle kiekkoilulle voi olla vielä suurempi. Jos Jukka Jalosen ja hänen joukkojensa aikakausi olisikin edelleen kaikista suurin ja merkittävin ajanjakso HPK:n kiekossa, ei nyt päättynyt Pennasen aikakausi jää siitä kyllä jälkeen − ainakaan merkittävästi.
Miksi? Jalonen, Lehkonen, Lintumäki ja kumppanit nostivat HPK:n kestomenestyjäksi, moninkertaiseksi mitalistiksi ja mestariksi. Pennasen ansiokkuutta nostaa se, että hän nosti Kerhon mestariksi asti aikakaudella, jolloin yksittäisenkin kullan voittaminen on pirun paljon vaikeampaa. Tasoerot sarjan kärjen ja hännän välillä ovat kasvaneet.
Kärjen taso on parantunut ja leventynyt. Useampi pääsee pudotuspeleihin, mutta itse sarjat ovat pidempiä − siis sattuman määrä yllätysten mahdollistajana on sitäkin kautta pienempi. Mutta niin vain se Pennasen aikakaudella onnistui, vaikka mukaan ehti mahtua melkoinen pyllähdyskin. Siis kauden 2017-18 alkupuolella, kun menestyksen mappi levahti, paperiset liuskat rapakkoon lennättäen.
Paperit kerättiin nöyrästi ylös yksi kerrallaan, ja tulos alkoi näkyä jo saman kauden keväänä. Palasia oli kokoamassa myös Mika Toivola. Oranssi kausi kirjoitti Kanta-Hämeessa historiaa.
Silloin pitkälle riittää se, että peli ja pelaajat kehittyvät.
Nyt edessä on paljon keon rakentamista, kasvukipuja ja vastoinkäymisiä. Positiivista seuran kannalta on kuitenkin se, että keskeisillä osa-alueilla Hämeenlinnassa tiedetään, minkä kaiken pitää onnistua nappiin seuran menestymiseksi.
Mitä ne asiat sitten ovat? Samoja kuin Pennasenkin aikana. Taustan rakennuspalikat ovat paremmassa kunnossa kuin neljä vuotta sitten. Eivät valmiita, eivät täydellisiä, mutta paremmassa kunnossa. Silloin pitkälle riittää se, että peli ja pelaajat kehittyvät.
Syksyllä seurassa pumpataan taatusti ilmaa myös tyhjiin renkaisiin. Niin kävi myös kaudella 2019-20. Vaikka jonkinlainen viisastenkivi HPK:ssa on löytynyt, eivät kokonaisresurssit täältä kummoisesti muutu. Pelaajahankinnoissa tulee aina myös huteja. Tämän kauden maalivahdeille jäi ensi kaudeksikin todistettavaa. Merkityksellisintä on silloin se, kuinka kaikki pelaajat kokonaisuutena ehtivät Matti Tiilikaisen alaisuudessa kehittyä. Toisten täytyy kypsyä yhtä pitkään ja hartaasti kuten Teemu Turusen.
Pitääkö Hämeenlinnassa olla jostain laajemmin huolissaan? Kolme seikkaa piirtää Kerhon tulevaisuudelle valmentajanvaihdosta suurempaa uhkaa.
Yksi, hallin tulevaisuuden suhteen eletään Hämeenlinnassa ratkaisevia vuosia. Kohta paukkuvat vesiputketkin kaukalon alta. Areenahanke on suunnitelmana olemassa, mutta kaukana toteutumisesta. Roikkuminen uuden ja hallitekniikaltaan vanhan välimaastossa voi käydä raskaaksi.
Kaksi, pelaajistoa rakentavalla paikallisella tukijalalla eli juniorikiekolla on omat vaikeutensa. Se on iso, pahimmassa skenaariossa menestysmahdollisuuksia tyrehdyttävä ongelma. Tähän vaikutuksensa on lisäksi koronalla, kun ainakin lyhyellä aikavälillä pandemiankin hammas iskee juniorikiekon tukijoina tyypillisiiin pienyrittäjiin.
Kolmas liittyy osaltaan kahteen edelliseen. Se on koko Hämeenlinnan tulevaisuus Tampereen ja Helsingin välissä, junaradat, työllisyys, ikärakenne − ne muuttotappion kanssa kamppailevien kuntien ja kaupunkien perusongelmat.
Ennen niiden murehtimista voivat hämeenlinnalaisen jääkiekon ystävät kuitenkin ottaa pitkän siemauksen tummaa ruotsalaista kahvia, ja muistella Pennasen aikakautta lämmöllä. Joukkueelle ja valmennukselle halliasia, junioriorganisaatio sekä keskustan vetovoima eivät ole osa tulevan kesän kipupisteitä lenkkipolulla.
Heille onnea on keskittyminen peliin ja pelaajiin. Onnea matkaan, Pennasen seuraaja Matti Tiilikainen.
