Mielipide

Näkemys: Onko kannattajan pakko kärsiä?

LIIGA / Kolumni
Urheilussa paremmuudestaan eivät aina mittele pelkästään joukkueet, vaan kannattajat. Todellinen kannattaja uskoo, ettei voitosta voi nauttia aidosti, mikäli ei ole kokenut joukkueen mukana sen ylä- ja alamäkiä.

Liigan pudotuspelien lähestyminen tuo mukanaan tutun lieveilmiön. Kevään koittaessa ilmestyy nimittäin jäähallien läheisyyteen silmiinpistävän runsaslukuinen joukko erikoisia siivekkäitä.

He ovat siipiveikkoja.

Nämä kiiltävän perässä liitelevät hännystelijät, ovat tuttu näky mestaruusjuhlissa. Lajisukulaistensa sampanjasieppojen ja kultarintojen kanssa, ne paistattelevat juhlinnan keskipisteessä, vilpittömästi ilakoiden ja nauttien saavutetusta voitosta. Heistä kukaan ei muistele, kuinka lokakuussa valiteltiin, ettei veskarin koppi tarttunut.
Liioin ei muistella, millaista sontaa pelitapa oli vielä joulukuussa. Mainitsematta jää myös, kuinka finaalin ratkaisseen maalin runnonut hyökkääjä tuli seuraan vasta siirtorajalla.

On tietysti vaikea puhua sellaisesta, josta on autuaan tietämätön.

Usein varsin myöhään bandwagonin päälle lehahtaneita ilmestyksiä katsellaan varsin ihmetellen. Osa vilkuilee heitä säälivästi, osa vihamielisesti. Kitkerimmät silmäykset siipiveikot saavat kuitenkin ryhmältä, joka kärryissä ei edes matkusta. Tämä joukko työntää niitä sivusta, horjumatta ja lannistumatta.

He ovat kannattajia.

He ovat niitä, jotka pysyvät joukkueensa tukena peliesityksistä riippumatta. He olivat paikalla, kun joukkue hävisi ottelun kahdeksalla maalilla. He olivat paikalla, kun lopultakin yhdentoista ottelun mittainen tappioputki katkesi. He olivat paikalla siinä tiistain lokakuisessa runkosarjaottelussa, joka oli niin harmaa, että räntää satoi jopa hallin sisäpuolella.

Heidän silmissään siipiveikot ovat kiittämätöntä saastaa. Hedonistisia luihuja, jotka ilmestyvät paikalle, kun hetki vaikuttaa sopivalta. Penseä suhtautuminen perustuu uskomukseen, joka on varsin yleinen kannattajien keskuudessa. Uskomuksen mukaan, jotta on mahdollista saavuttaa todellinen yhdentyminen joukkueen kanssa, on välttämätöntä seurata sen vastoinkäymisiä riittävän kauan. Sinnikästä kärsimysten tien kulkijaa siunataan tuolloin kirkkaalla valokehällä, jonka rinnalla mestaruuspokaalin säihke on pelkkää tummaa varjoa.

Tämä vakaumus saa heidät suhtautumaan tylysti myös sellaisiin faneihin, jotka eivät ole seuranneet kärsimysten tietä joukkueen mukana alusta asti. Kun kyseessä on ryhmä, joka muodostuu samaa joukkuetta kannattavista jäsenistä, onkin erikoista, että voitosta nauttimisesta tehdään arvotettava suure. Vai onko olemassa jokin kirjoittamaton sääntö, ottelukohtainen kiintiö, jonka mukaan mestaruusjuhlien halausten ja kättelyiden tuttavallisuus määräytyy?

Oman joukkueen kannattajien keskuudessa tällaisen hierarkian ylläpitäminen on pelkästään typerää. Asettamalla ehtoja ja kriteerejä vilpittömälle voitosta iloitsemiselle, luodaan tarpeetonta eripuraa ja arvottamista samaan tavoitteeseen pyrkivän yhteisön sisälle. Vastakkainasettelun sijaan tulisi pitää mielessä, että yhtenäinen ja vakaa kannattajajoukko muodostaa lopulta sen pohjan, jonka varaan koko joukkueen menestys perustuu.

Sellaiseen joukkoon sopii myös muutama siipiveikkokin.

» Lähetä palautetta toimitukselle