Mielipide

Näkemys: Fanit, osa minusta kadehtii teitä

LIIGA / Kolumni

Tositarina: Suomen kiekkopelien kohdalla tunnen itseni usein orvoksi, kun kisakatsomoissa en ole se, joka Leijona-paidassa huutaa tuomarille solvauksia, vaan viileämmin analysoi tilannetta, miksi Suomi pärjää tai ei pärjää. Tai lempibändin keikalla olen havainnut miettiväni sitä, kuinka bändin kemiat kohtaavat. Usein en osaa heittäytyä tilanteeseen palavalla tunteella.

Ihailin, silloin Roopea kadehdin, hänen elämänsä halusin.

Olenkin löytänyt itseni tapailemasta tätä Anssi Kelan suomalaisen musiikin ikivihreää. Kelan pätkä tiivistää varmasti usean suomalaisen sisäiset tuskailut, joista helvetti soikoon ei muille puhuta.

Pätkää pystyy myös soveltamaan useammalle saralle. Itse tykkään soveltaa tätä kiekkoon ja sen yhteen kulmakiveen, fanitukseen. Ajatus palaa mieleen varsinkin keväisin, kuten tänäkin keväänä esimerkiksi käynnissä olevien Liigan finaalien kohdalla. Tunteet ovat kuumimmillaan ja panokset korkeimmillaan. Kärppien peli ei oikein kulje ja HPK johtaa sarjaa yllättäen.

Jääkiekkoseuran fanittaminen nimittäin on se asia, jota itse en koskaan kunnolla oppinut.

Tämä ei kuitenkaan sulje pois intohimoista suhtautumista lajiin, tai sen nyansseihin, yksilöihin ja ympärillä kasvaviin tarinoihin.

Jyväskylässä kasvaneena JYPin ottelut toki tulivat tutuksi menestyksen ja menestymättömyyden hetkineen. Puhdasverinen fanitus oli kuitenkin sellainen asia, johon itse en oppinut. Sen takia tällä hetkellä kirjoitan tätä, enkä hautaa JYPin aikaisin päättyneen kauden tuottamaa pettymystä kaljatuoppiin.

Mukana tulee myös melko uniikkia yhteisöllisyyttä. Jääkiekkoseuran kannattaminen yhdistää aivan eri tavalla kuin yhteinen työpaikka tai moni muu isoja ihmisiryhmiä yhdistävä tekijä.

Fanitukseen ja faneihin koko lajihan pitkälti kulminoituu. Pelaajat pelaavat itsensä lisäksi faneille, ja seurat kosiskelevat faneja paikalle, jotta tilipussi on lihava, eikä toiminta lakkaa olemasta. Usein puhutaankin siitä, millaista heittäytymistä pelaajilta vaaditaan, mutta harvemmin siitä, millaista uhrautumista fanius on.

Pettymyksen tuoma dysforia kun tulee tutuksi todennäköisemmin kuin menestyksen tuoma euforia.

Itse olen aina ollut huono hyväksymään pettymyksiä ja tappiota. Kilpailuhenkisyys tiettyyn rajaan asti potkii eteenpäin, mutta itseltäni se tuppasi menemään verrattain helposti yli tämän rajan.

Tämän takia toimittaminen saattaakin olla luontaista puuhaa itselleni, kun varsinaisia pettymyksiä ei synny. Myös tietynlainen analyyttisuus on kuulunut aina omiin luonteenpiirteisiini.

Faneillakin toki tunteet ryöpsähtävät, mikä rakkaiden asioiden parissa on lähes väistämätöntä. Mutta siinäkin on jotain aitoa, kun ääni huudetaan käheäksi tai kädet hakataan tunnettomaksi yhden asian puolesta. Tunteet kun kertovat välittämisestä, ja vasta välinpitämättömyyden hetkellä kannattaa olla huolissaan.

Katkeruuttakaan itseeni ei ole syntynyt siitä, etten paikallisen kiekkoseuran fanittamista oppinut. Olen löytänytkin toimen, jossa luontaiset luonteenpiirteet pääsevät oikeuksiinsa.

Papereissani kaikki voittavat. Varsinkin fanit, jotka tällä hetkellä saavat elämäänsä valtavasti sisältöä ja tunnetta laadukkaan jääkiekon parissa. Muistakaa siis ottaa hetkistä kaikki irti.

Niin teen minäkin, pohdiskelevana ja kriittisenä omana itsenäni.

» Lähetä palautetta toimitukselle