Kiekkopiirien ongelmista on jälleen saatu lukea enemmän kuin tarpeeksi. Liigassa nähdään paljon päähän kohdistuneita taklauksia ja viime aikoinakin useassa tapauksessa kokenut kehäkettu on taklannut nuorta tulokasta niin, ettei nuori pelaaja ole osannut valmistautua tähän.
NHL:ssä valmentajaa miellyttämättömästä musiikkimausta haukutaan syrjivin sanoin tai epäonnistuneista pelisuorituksesta palkitaan fyysisellä pahoinpitelyllä. Toki voit tulla nolatuksi myös koko joukkueen edessä. Siinä esimerkkejä paljastuksista, joita NHL-pelaajat ovat tehneet Calgary Flamesin päävalmentaja Bill Petersistä sekä Toronto Maple Leafsista potkut saaneesta Mike Babcockista.
En osaa ajatella, että asia olisi jääkiekossa mitenkään uusi, päinvastoin. Ja vaikka puhe on kiihtynyt NHL-kohujen vuoksi, ongelma koskee laajemmin koko jääkiekkoa ja huippu-urheilua. Valmentajan harrastamaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa on nähty muuallakin kuin NHL:ssä.
Jääkiekko on ollut tällä vuosikymmenellä suuressa murroksessa. Taito ja nopeus ovat korostuneet kaukalossa ja humanistiset arvot sekä teot sen ulkopuolella. Samaan aikaan kaukalossa jääkiekon pitkäaikainen tunnuspiirre, fyysisyys, on ollut vähenemään päin tai ainakin tullut erilaiseksi. Pää kolmantena jalkana koohottaminen avojäätaklaukseen on vaihtunut taklaukseen, joka suoritetaan vain, jos se tapahtuu pelin ehdoilla.
Kaukaloon uusi aika heijastuu siten, että fyysisyyden sijaan korostuu taito. Ihasteltavista highlighteista Broadsteet Bulliesin luunmurskajaiset on vaihtunut crosbyjen, mcdavidien ja kumppaneiden taidonnäytteisiin. Tämän takia myös puun takaa tulevien taklausten määrä on korkea ja asioilla on selvä syy-seuraussuhde. Nuori jalansijaa valtaava sukupolvi ihannoi eri pelin osa-alueita kuin historiaan jäämässä oleva sukupolvi.
Autoritäärinen johtamistyyli pelon ilmapiirillä höystettynä on ollut osa jääkiekkoa koko sen historiansa. Nuorempi sukupolvi ei purematta niele tätä johtamistyyliä, kun odotusarvona on opettavampi ja ihmisläheisempi johtamistyyli. Tämä ei tarkoita sitä, että vaatimustaso olisi matalampi, tulokseen vain tähdätään eri menetelmin.
Samaan aikaan myös ongelmista puhuminen on tullut luonnollisemmaksi, minkä vuoksi myös jääkiekon ympärillä ollut salaisuuksien verho raottuu koko ajan enemmän ja enemmän.
Entä jos verhon takaa paljastuu entistä enemmän "äijämäistä" wanhan liiton väkivaltaa sen eri muodoissaan? Mitä se tekee jääkiekon imagolle, jota lajipiireissä halutaan varjella melko tarkastikin? Lajihistoria tuntee monta esimerkkiä, jossa ongelmat hyväksytään hiljaisesti niin kauan kuin ne tulee julkiseksi.
Pelin evoluutio karsii lajiin kuulumattomat asiat ja korostaa kehittäviä osia. Darwinistisesti ajateltuna on vaikeaa nähdä tilannetta, jossa wanhan liiton jyyrät osaavat sopeutua vallitsevaan tilanteeseen ja näin olisivat jatkuvuuden kannalta edullinen osa lajin tulevaisuutta.
Muutos on kova, mutta pakollinen. NHL:ää on kritisoitu siitä, että heikon pelillisen kehityksen vuoksi myös maailmanlaajuinen pelikehitys on ollut hidasta. Myös aivotärähdyskeskustelu on lapsen kengissä. NHL:lle tarjotaan jälleen yhtä saraa, jolla se voi olla suunnannäyttäjä.
Sellainen suunnannäyttäjä, jota koko laji tarvitsee ongelman kitkemiseksi.