Perheemme on elänyt viimeiset viisi vuotta naisten jääkiekon MM-kisoista toisiin. Kun yhdet kisat ovat päättyneet, olemme alkaneet odottaa seuraavia. Osittain MM-kisamatkojen voimalla perheessämme on jaksettu vaikeita sairauksia, selviydytty vakavan koulukiusaamisen keskellä ja opittu elämään niin itsemme kuin toistemme kanssa.
Tämän vuoden kisa- ja matkaliput hankin joulukuussa, intoa täynnä. Koko alkuvuoden olen jaksanut pyörittää arkea työssäkäyvänä yksinhuoltaja-omaishoitajaäitinä, koska olen tiennyt, että Kanadan-matka odottaa ja näemme lasteni kanssa kisoissa taas kaikki ystävämme.
Tänä vuonna poikkeuksellinen pelko iski helmikuussa. Vihjaisin varovasti muutaman kerran lapsille, että tänä vuonna kisoja ei ehkä ole. Mutta ei ennakkovarautuminen shokkia helpottanut.
Eräänä maaliskuisena lauantaina tieto lopulta tuli. Pettymys ja suru iskivät lävitseni kuin miekka. Luin uutisen ääneen ja katosin hetkeksi jonnekin tyhjyyteen. Kun havahduin, laahustin katsomaan, miten lapset pärjäävät. Yksi oli käpertynyt kerälle sänkynsä perimmäiseen nurkkaan. Lysähdin hänen viereensä ja sanoin: "Juuri tuolta minustakin tuntuu." Viivyimme siinä hyvän aikaa puhumatta mitään. Millekään tunteillemme ei ollut sanoja.
Yhtäkkiä tajusin, että kello on jo vaikka mitä, eivätkä lapseni olllet saaneet iltaruokaa. Pakotin itseni ylös ja keitin heille nopeasti puuroa. Yritin muistaa kaiken, mitä minun oli tehtävä: nuorimman vaipat, iltapesut, yöpuvut, lääkkeet. Vaikeaa, vaikka normaalisti kaikki sujuu miettimättä.
Lasten nukahdettua istuin yksin ja toivoin, että aamu toisi vielä jonkin käänteen. Mutta silmissäni vilisi kaikki se, mitä etenkin lapseni menettivät: Kaksi viikkoa rakkaiden ihmisten seurassa, onnentoivotushalaukset ennen otteluja, juttutuokiot niiden jälkeen, yhteenkuuluvuuden tunteen ja mahdollisuuden tavata niin kanadalaiset kaverit kuin rakkaan venäläisen ystävän. Mahdollisesti menetimme myös suuren summan rahaa. Hankittuina olivat monilapsisen perheen lentoliput, majoitus ja otteluliput.
Naisten MM-kisat eivät ole jääkiekkomaailman tarunhohtoisin tapahtuma, eikä turnauksen peruminen ollut jääkiekon koronakevään isoin käänne. Mutta meidän perheellemme kisat ovat jääkiekkovuoden ja koko vuoden kohokohta.
Joillekuille se oli vain jokin koronaviruksen takia peruttu turnaus. Toisille pitkäaikaisen unelman särkyminen. Meille se oli isku, jonka jäljiltä joudumme rakentamaan elämäämme uudestaan ehjäksi pitkän, pitkän ajan.
Menetimme vuosittaisen kaksiviikkoisen, jonka aikana jokaisella meistä olisi ollut ystäviä ja jona jokainen meistä olisi saanut tuntea olevansa arvokas ja tärkeä juuri sellaisena kuin on. Sellainen on todella iso menetys, jos arjessa kokee lähes päivittäin, että on riittämätön, yksinäinen ja huonompi kuin muut. Koulumaailma kun osaa olla sellainenkin. Ja niin on aikuistenkin maailma täynnä vaatimuksia, joita erityislapsiperheen ainoa vanhempi ei pysty saavuttamaan.
Nyt perumisuutisesta on kulunut aikaa kolme viikkoa. Elämä jatkuu ja Halifaxissa yritetään järjestää kisat ensi vuonna. Haluamme luonnollisesti olla paikalla. Millä rahalla, sitä en vielä tiedä. Sen osalta näyttää juuri nyt myönteiseltä, sillä vaikuttaa, että saan sittenkin takaisin lähes kaiken maksamani ja voin käyttää summan ensi vuoden matkaan.
Nyt pysymme tiukasti kotona, jotta olemme hengissä, kun seuraavat kisat lopulta koittavat.
