TPS:n ja HPK:n välisen ottelusarjan perusasetelma on ollut alusta asti tehojen kannalta selvä: turkulaisilta tehoja löytyy harvempien hartioilta, HPK:lla tulosvastuu jakautuu tasaisemmin.
Neljän pelin jälkeen näyttää kuitenkin siltä, että TPS-päävalmentaja Kalle Kaskisen peluutusratkaisut ovat syömässä tehoja siitäkin vähästä pois.
Poissaolot nelospelissä vaikuttivat luonnollisesti siihen, että juuri ensimmäisen voittonsa ottanut TPS lähti otteluun vielä aiempia pelejä ohuemmalla arsenaalilla.
Joitain peluutukseen liittyviä valintoja on kuitenkin pakko pistää myös isolla kriittisellä kysymysmerkillä päävalmentajan piikkiin.
Nykykiekossa alivoimaa eivät enää pelaa muuten hajaminuutteja pelaavat nelosketjun jarrut kuin osassa joukkueita. Kiekollinen pelaaja voi hyvin olla joukkueensa avainpelaajia alivoimalla, ja hyvä siinä.
Onko kuitenkaan järkevää, että jo muuten puolustajien tasoisia minuutteja huhkivat Oula Palve ja Kaapo Kakko väsyttävät itseään myös miesvajaalla?
Aikalisänsä TPS käytti jo toisessa erässä ylivoimaa pelatessaan. Se auttoi tähtiä vetämään happea, ja lopulta toi joukkueelle maalin juuri kyseisellä ylivoimalla. On kuitenkin pakko miettiä, miten alivoima, tämä kahden minuutin ylivoima ja käytetty aikalisä vaikuttivat tehoihin kolmannen erän ratkaisuhetkillä?
Peluutus mietitytti muutenkin. Kolmannessa erässä HPK:n väsynyt viisikko pisti pitkän, aloitus hämeenlinnalaisten päätyyn − TPS:ltä tulee jäälle nelosketju hannukuruineen!
Kaikki kunnia TPS:n neloselle, mutta kuinka optimoidulta tämä kuulostaa? Ykkösketju alivoimalla, ylemmät ketjut eivät pelaa optimoidusti hyökkäyspään vaihtoja...
Lopussa TPS:n ykkönen veti kolme minuuttia putkeen ilman vaihtoja. Ei ihme, että alkoi piiputtaa ja tasoitusmaali jäi tekemättä.
Taktisella puolella lunta tupaan, peluutuksella kuorma tyhjäksi − TPS tarjoaa nyt HPK:lle välieräpaikkaa vähintään hopealautasella.
