Hakametsän viimeinen syksy liigakiekkoilun kotina on tullut päätökseen. Paikka on suomalaisen jääkiekon kannalta niin historiallinen, että Ilveksen ja Tapparan kotiareenan vaihtuminen kesken kauden marras-joulukuun vaihteessa teki jäähyväisistä hallin arvolle sopivat.
Kotiareenan vaihtuminen kesken kauden aiheuttaa toki omat käytännön järjestelynsä, mutta samalla nyt oli selvästi tiedossa, milloin viimeinen peli on ohjelmassa. Kauden päättyessä pudotuspeleissä ei sama ole mahdollista, sillä ollaan usein tilanteessa, jossa tappio päättää kauden, ja voitolla kausi jatkuu. Voidaan nähdä myös tilanne, missä ottelu voitetaan, mutta seuraava vierasottelu hävitään, jolloin paluuta ei enää ole.
Puhumattakaan siitä, että viime keväänä pudotuspelit pelattiin ilman yleisöä. Ilman paikan päällä olevia katsojia ei hienoja jäähyväisiä voida jättää.
Ilves järjesti hienot seremoniat, ja hallin tunnelma oli mahtava, vaikka tupsukorvat hävisivätkin viimeisen ottelunsa Hakametsässä. Ilveksen viimeisimmän mestarikapteenin Matti Kaarion suorittama valojen sammuttaminen oli hieno symbolinen ele.
Tappara sai omat jäähyväisensä päivää myöhemmin, ja vaikka kirvesrinnatkin kokivat tappion, kentälle saatiin taiston tauottua kymmeniä Tappara-legendoja. Viimeisen ottelun kiekko ja viimeisen maalintekijän Otto Rauhalan maila lähtivät ansaitusti Jääkiekkomuseoon.
Molempien joukkueiden kannattajilta nähtiin myös hienot tifot, jotka kuvasivat omalla tavallaan kaikkea hallissa 56 vuoden aikana koettua. Hakametsän tunnistettava ulkomuoto näkyi, ja Ilveksen tifossa esiin tuli historiallinen ajankuva, Tapparalla legendaariset pelaajat.
Vaikka moni olisi toivonut Hakametsän historian päättyvän paikallispeliin, nyt nähdyt tapahtumat olivat kuitenkin parempi päätös. Sen joukkueen kannattajille ja sidosryhmille, jotka olisivat olleet jäähyväisottelussa vierasjoukkueena, viimeinen kotiottelu ei olisi välttämättä tarjonnut samanlaista meininkiä, kun tiedossa olisi ollut vielä yksi peli hallissa.
