Ilmassa oli aidosti poikkeuksellista innostuneisuutta, kun Liiga lähti uuteen kauteen uusiutuneen johtonsa ja koventuneen urheilullisen tason siivittämänä.
Kun myös koronamörkö oli pitkälti väistynyt ja KHL-haisuli poistunut Suomen markkinoilta, pöydän piti olla katettu uutta alkua varten.
Liigan johto on kuitenkin saanut huomata, että tiukasti sarjan imagoon kiinni jämähtäneitä ongelmia ei pysty poistamaan juhlapuheilla.
Liigan alkukausi noudattaa yleensä vuosi toisensa perään melko samanlaista kaavaa – ennen pelien alkua ja ensimmäisten kierrosten aikana innostus on korkealla, mutta pian yleisilme muuttuu negatiiviseksi.
Joka vuosi toistuvia aiheita ovat ainakin ihmettely huonoista yleisömääristä, kurinpito ja itse pelin tylsyys. Myös sarjan nettisivujen ja tulospalvelun toimivuus ovat liian usein ongelmissa juurikin sarjan alussa, ja tänä vuonna tilanne on ollut katastrofaalinen.
Lisäksi Liiga saa tulevina viikkoina lisähaastetta, kun myös NHL alkaa vähitellen vallata kiekkokeskustelua huomattavasti positiivisemman imagonsa turvin.
Liigaa on totuttu käsittelemään mediassa ja kiekkoyleisön keskuudessa melko ankarasti, mikä usein myös peittää alleen sarjan monet hyvät asiat. En tiedä, mitkä uuden johdon mielikuvat olivat sarjan imagosta, mutta ainakaan yllätyksenä tällainen tilanne ei olisi saanut tulla.
Kivimäkeä ei tietenkään vielä pidä asettaa jalkapuuhun, mutta varoittavia esimerkkejä riittää.
Liigan johtoporras käy nyt uuden toimitusjohtajansa Kati Kivimäen johdolla kylmää oppikoulua urheilusarjan pyörittämisen raadollisuudesta.
Samaa koulua kävi aikanaan muun muassa Kimmo Rannisto, joka palkattiin Kivimäen tavoin toimitusjohtajaksi jääkiekkoväen ulkopuolelta yritysmaailmasta. Hän kiistatta epäonnistui tehtävässään, ja hänen paikkaajansa haettiin jälleen kiekkoväen keskuudesta.
Kivimäkeä ei tietenkään vielä pidä asettaa jalkapuuhun, mutta varoittavia esimerkkejä riittää, ettei perinteinen yritysjohtaminen ole automaatio menestymiseen urheilupiireissä.
Liiga on kuitenkin ensisijaisesti olemassa sarjassa pelaavien seurojen etujen edistäjänä, eikä niinkään omaa käytännön liiketoimintaansa varten. Tätä yhtälöä ei tietenkään voi pitää helppona nimenomaan kiekkopiirien ulkopuolelta tulevalle henkilölle.
Myös julkinen painekattila on usein aivan eri luokkaa kuin normaalissa liiketoiminnassa, ja rapaa tulee niskaan melko mitättömistäkin asioista.
Sinällään asioiden kääntyminen nopeasti tähän suuntaan on harmi Liigan uusien nokkaihmisten kannalta, koska isoimmat ongelmat – kuten kotisivut ja yleisömäärät – eivät varsinaisesti ole heidän syytään.
Arkirealismi on kuitenkin kylmää ja tylyä.
