Torstaina juhlittiin jo perinteeksi käyneeseen tapaan päättyneen suomalaisen urheiluvuoden – noh, jälleen heikohkoja – saavutuksia. Jääkiekkokin sai osansa Uuno-pokaaleista, vaikkakin maan absoluuttisesti parhaimpien urheilijoiden joukkoon kuuluvat Aleksander Barkov ja Mikko Rantanen jäivät vuoden urheilijan valinnassa sijoille ynnä muut.
Jääkiekkoilijoille tämä on toki tuttua Suomessa, vaikka esimerkiksi Saksan kaltaisessa urheilun supervallassa NHL-tähti Leon Draisaitl sai valinnan maansa parhaaksi miesurheilijaksi reilu vuosi sitten.
Sen sijaan miesten maajoukkue sai valinnan vuoden joukkueeksi Latvian MM-kisoista pokkaamansa hopeamitalin myötä. Hieno saavutus toki etenkin olosuhteisiin nähden, mutta kyllähän näin korkea arvostus jätti väsyneen vaikutelman.
Itse asiassa olisin arvostanut pelkästään jääkiekon piiristä Leijonien suoritusta korkeammalle Rauman Lukon matkan Liiga-mestaruuteen. Lukon suoritus oli tulosta pitkän ajan prosessista, jonka loppuvaiheessa joukkue joutui selviytymään päävalmentajansa Pekka Virran vakavasta sairastumisesta. Lisäksi Lukko esitti mestaruuskeväänään ehkä parasta jääkiekkoa, mitä Liigassa on vuosikausiin nähty.
Tietenkin myös Leijonien tuloksen takana oli monen vuoden aikana tapahtunut hioutuminen yhtenäiseksi ja taktisesti laadukkaaksi joukkueeksi. Muistetaan nyt kuitenkin, että tasoonsa nähden jääkiekon MM-kisat saavat Suomessa kohtuuttoman suurta arvostusta ja varsinkin viime vuoden kisat myöhäisen ajankohtansa, kuplaolosuhteidensa ja nihkeän NHL-pelaajien määränsä myötä jättivät laimean jäljen.
Tuskinpa tätä kolumnia olisi ollut edes tarvetta kirjoittaa, jos Suomi olisi kuitenkin voittanut kyseiset kisat, mutta joka tapauksessa joukkue poistui Latviasta häviäjänä. MM-hopea ei ole suomalaisen jääkiekon nykytilassa enää sellainen saavutus, josta voitaisiin edes jälkikäteen olla erityisen iloisia.
MM-hopea ei ole suomalaisen jääkiekon nykytilassa enää sellainen saavutus, josta voitaisiin edes jälkikäteen olla erityisen iloisia.
Siihen nähden, että Leijonien edelliset valinnat maan parhaaksi joukkueeksi olivat vuosilta 2011 (MM-kulta), 2006 (olympiahopea) ja 2004 (World Cup -hopea), tämänkertainen valinta oli varsin heppoista tavaraa. Toki rimakin oli matalalla, mikä ei tietenkään kerro hyvää suomalaisen huippu-urheilun nykytilanteesta.
Täytyy myös huomioida, että Jukka Jalonen on paraikaa käynnissä olevalla toisella päävalmentajakaudellaan Leijonissa tehnyt upeaa työtä, ja siihen nähden tämä valinta oli oikeutettu.
Sen sijaan esimerkiksi keväällä 2019 Jalosen ja Leijonien työnäyte oli huomattavan paljon kovempi kuin viime vuonna, mutta edes mahdottomalta tuntuneen mestaruuden ja huippukovien joukkueiden kampeaminen pudotuspeleissä ei riittänyt.
Tällä kertaa riitti viiden tähden à la carte -illallisen sijasta noutopöydän antimet.
