Vuodesta 2014 olen ollut paikalla melkein aina, kun naisten mestaruus on ratkennut. Ennen koronaa vain vuosi 2018 jäi väliin, koska taktikoin väärin ja päätin jättää väliin juuri sen neljännen ottelun, jossa mitalit jaettiin.
Ensimmäisenä koronavuonna finaaleja ei pelattu ja toisena vuonna niihin ei päästetty yleisöä.
Nyt finaalit ovat täydessä vauhdissa ja yleisöllä on lupa täyttää hallit. Ensimmäinen, toinen ja mahdolliset neljäs ja viides finaali ovat kaiken lisäksi viikonloppuna, joten niihin olisi helppo mennä. Mutta ei kiinnosta.
Sunnuntaisen finaalin yleisömäärästä päätellen muitakaan ei kiinnosta. Odotettu pääkaupunkiseudun joukkueiden kohtaaminen veti paikalle yleisöä saman verran kuin vuoden 2018 pronssiottelu Blues-Kuortane. Alle 300 katsojaa!
Ainakaan minun kohdallani kyse ei ole siitä, että naisten jääkiekko ei kiinnostaisi. Päinvastoin. Seurasin tarkasti Ruotsin pääsarjan kaikki pudotuspelit ja matkasin jopa Luulajaan asti katsomaan pelejä. Myös Venäjän sarjaa olen seurannut, vaikka siitä en sodan alettua ole ääntä pitänytkään.
Nämä sarjat kiinnostavat, koska niitä on helppoa seurata. Molemmista tehdään kunnollisia televisiointeja ja sarjoilla on hyvät nettisivut. Naisten Liigalla ei ole kumpaakaan.
Tuloksia ja tilastoja voi kyllä seurata Jääkiekkoliiton palvelusta, jos onnistuu löytämään sinne tiensä ja osaa klikkailla Naisten Liigan näkyviin kaikkien alasarjojen seasta. Minä osaan sen kokeneena seuraajana jo tehdä, mutta ne toivotut uudet kiinnostuneet todennäköisesti eivät osaa. Kiinnostus loppuu ennen kuin palvelu on löytynyt.
Naisten Liigan televisiointi taas on täysi vitsi. Viime vuonna seurat kehittyivät taitaviksi Ruudun fanikameran käyttäjiksi ja osa niistä tuotti kotipeleistään todella hienoa sisältöä. Lähetykset houkuttelivat lähtemään hallille aina, kun koronarajoitukset suinkin sallivat.
Valitettavasti Jääkiekkoliitto päätti lopettaa tämän suotuisan kehityksen ja piilottaa naisten pääsarjan omaan säälittävään automattikamerapalveluunsa, surullisenkuuluisaan Leijonat.tv:hen.
Ennen joulua yritin välillä pelejä katsoa, mutta kamera ei pysynyt naisten perässä, selostuksia ei ollut ja ruudulla oli vähän väliä väärä tulos.
Tammikuussa palvelu muuttui maksulliseksi. En todellakaan ole kiinnostunut maksamaan asiasta, joka tekee lähinnä vihaiseksi, joten en ole nähnyt pelin peliä sen jälkeen.
Ennen olin se, jonka puoleen käännyttiin, kun oli jotain kysyttävää Naisten Liigasta. Nyt en tiedä sarjasta juuri mitään. En tunne uusia pelaajia, enkä voi ottaa kantaa siihen, onko joku Liigan pelaajista ansainnut paikan maajoukkueessa vai ei.
Samalla kiinnostus sarjaan on kadonnut. Kun pelejä ei voi kotona nähdä, ei huvita lähteä jäähallillekaan. Aiemmin matka Ouluun tai Espooseen yhden jääkiekkopelin takia tuntui aivan lyhyeltä − ja ennen kaikkea tarpeelliselta. Nyt viitsin hädin tuskin matkata viiden kilometrin päähän Team Kuortaneen peliin.
Koska naisten jääkiekko on yksi Jääkiekkoliiton painopistealueista, seuroille kannattaisi nopeasti järjestää uusi mahdollisuus tuottaa peleistä laadukkaita televisiointeja jossain helposti löydettävässä paikassa. Tarkoitus kun lienee saada lajille uusia seuraajia.
Eikä tällä hetkellä pystytä pitämään edes entisiä.
