"Ei väliä, vaikka meiltä puuttuisi 28 pelaajaa. Elämässä on jääkiekkoa tärkeämpiä asioita, ja tämä on yksi niistä".
Näin kommentoi Vegas Golden Knightsin konkarihyökkääjä Jonathan Marchessault seurakaveri Alex Pietrangelon ilmoitusta, kun hän oli sivussa yhdeksästä Golden Knightsin ottelusta tyttärensä aivotulehduksen vuoksi.
Pietrangelon mukaan hän sai vastaavaa viestiä koko joukkueelta, valmennusta ja seurajohtoa myöden. Tähtipuolustaja ja joukkueen varakapteeni kuvasi itse vaikeaksi olla sivussa joukkueen toiminnasta, mutta painottaa, ettei nähnyt tilanteessa muuta vaihtoehtoa.
Perhe oli prioriteetti ennen jääkiekkoa. Näin pitää ollakin, eikä tällaista tärkeysjärjestystä kukaan varmasti ihmettelekään.
Lajikulttuuri tuntuu kestävän kärkipelaajien poissaolon perhesyistä, mutta pelaajan oman terveyden ollessa kyseessä läsnäolo kaukalossa on jostain syystä oleellisempaa.
Columbus Blue Jacketsin sopimuspelaaja Alexandre Texier esimerkiksi on ollut maaliskuusta asti sivussa NHL-seurastaan läheisen kuolemantapauksen vuoksi, ja pelaa tämän kauden Sveitsissä ZSC Lionsissa. Travis Hamonic puolestaan jätti koronakauden pudotuspelit väliin tyttärensä terveydentilan vuoksi, kuten Pietrangelo.
Otan ilolla vastaan tällaiset "pehmeiden arvojen" mukaiset ratkaisut, mutta samaan aikaan ihmettelen, miksi jääkiekkoilijat eivät arvosta omaa terveyttään yhtä paljon kuin läheisiään.
Toissa keväänä Pietrangelon seurakaveri Alec Martinez kertoi kauden päätyttyä pelanneensa pudotuspelit murtuneella jalalla. Luunmurtuma ei toki ole yhtä vakava terveysongelma kuin vaikeat neurologiset oireet, joita Pietrangelon tyttärellä esimerkiksi oli, mutta ei tuki- ja liikuntaelinvammojakaan ole syytä väheksyä.
Kipulääkeongelmasta on tiedetty jo vuosia, ja Martinezin kaltaisia kivun kanssa pelaavia hehkutetaan sotureiksi. Aivan äskettäin Aleksander Barkovin raportoitiin pelanneen oireisena, mikä on täysin vastuutonta, vaikka kyse ei ollutkaan covid-infektiosta.
Miksi sama ymmärrys prioriteeteista ja levon tarpeesta ei yllä lähipiiristä pelaajaan itseensä?
Lajikulttuuri tuntuu kestävän kärkipelaajien poissaolon perhesyistä, mutta pelaajan oman terveyden ollessa kyseessä läsnäolo kaukalossa on jostain syystä oleellisempaa. Ääriabsurdia ristiriitaa ei paraskaan kiekkojargonin puhuja pysty selittämään järkeväksi.
On ehdottomasti tervettä ja tervetullutta, että pelaajien inhimillisyys ymmärretään ja mahdollistetaan perhe-elämä. Seuraava askel on pelaajien oman terveyden kunnioittaminen, mutta toistaiseksi se askel näyttää kohtuuttoman pitkältä.
