Kun SDHL:n toista finaalia oli jäljellä viisi minuuttia, päässäni pyöri toimittajan ajatuksia: Miten rakennan uutisen, jos Brynäs tasoittaa ottelusarjan? Entä jos luulajalaiset saavat jo toisen voiton? Yritänkö saada haastattelun molempien joukkueiden edustajilta, vai riittääkö voittaja? Mistä näkökulmasta kirjoitan?
Kun pelikello seisahtui ajassa 56.38, kaikki muuttui. Näin, että joku Luleå/MSSK:n pelaaja ajautui päätyyn ja jäi jäähän makaamaan ja että molempien joukkueiden pelaajat huitoivat kauhuissaan vaihtopenkkien suuntaan apua pyytäen.
Seuraavaksi näin, miten pelaajat alkoivat repiä pelipaitoja yltään ja tajusin, että he yrittävät tyrehdyttää verenvuotoa. Katsomossa alkoi käydä järkyttynyt kohina, josta erottuivat ruotsinkieliset sanat "luistin ja kaula".
Sen jälkeen tajusin, että Jenni Hiirikoskea ei näy missään ja että suomalaispelaajat näyttivät vielä hätääntyneemmiltä kuin muut. Ja että joku vinkkaa kädellään Brynäsin Rosa Lindstedtiä paikalle. Koska hän on Hiirikosken hyvä ystävä, tiesin, että loukkaantunut pelaaja ei voi olla kukaan muu kuin Hiirikoski. Naisleijonien kapteeni, josta on tullut näiden naiskiekon parissa viettämieni vuosien aikana minun ja lasteni ystävä.
Maailmani oli pysähtynyt jo aiemmin, mutta siinä kohdassa oli pysähtyä myös elämäni. Itkin niin hysteerisesti, että lopulta eräs vieressäni istunut ruotsalainen mummokin alkoi lohduttaa minua. Vapisevin käsin lähetin ylioppilaskirjoitusten takia kotiin jääneelle teinilleni viestin siitä, mitä on tapahtunut.
Kun lopulta tuli tieto, että peli jatkuu, lähetin uuden viestin, että ei Jeba varmaan kuole, koska peli jatkuu.
Pelin jälkeen istuin pitkään paikallani, kykenemättä liikkumaan. Lapseni istuivat vieressä, 16-vuotias yhtä järkyttyneenä kuin minäkin ja kehitysvammainen pikkusisko ihmetellen, miksi äiti on niin outo. Lopulta sanoin, että mennään etsimään joku, joka osaa sanoa edes jotain. Menimme pukukoppikäytävän lähelle ja pysäytimme ensimmäisen suomalaisen, jonka näimme. Sain vaivoin puserrettua suustani sanat: "Tiedätkö yhtään, miten Jeba?" Kun sain vastaukseksi, että hän on kunnossa, olin romahtaa maahan helpotuksesta. Sen jälkeen sain halauksen ja minut johdateltiin puhumaan muista asioista.
Tapahtunut kosketti syvästi myös jokaista Brynäsin pelaajaa, ja asiaa on joukkueessa käyty läpi. Lisäksi Ruotsissa on havahduttu keskustelemaan siitä, miksi SDHL:n otteluissa ei tarvitse olla ambulanssia paikalla. Nyt apua piti odottaa luvattoman kauan.
Sunnuntain finaalissa oli tarkoitus pelata siitä, kumpi ottaa askelen lähemmäs mestaruutta. Pelistä kuitenkin tuli jotain paljon suurempaa. Muistutus siitä, että loppujen lopuksi väliä ei ole sillä, kumpi joukkue voittaa. Merkitystä on elämällä, terveydellä, ystävyydellä ja joukkuerajat ylittävällä yhteisöllisyydellä.
Jääkiekko on kaiken tuon rinnalla mitättömän pieni asia.
