"Kunnioitus toista pelaajaa kohtaan on loppunut täysin, kun ei ole enää poliiseja muistuttamassa, että älä tee noin." Näin kommentoi NHL-legenda Esa Tikkanen päähän kohdistuvia taklauksia Yökylässä Maria Veitola -ohjelmassa.
Eikä Tikkanen suinkaan ole mielipiteensä kanssa yksin. Samalla aikakaudella pelannut Kari Takko kertoi ymmärtävänsä täysin tappelijoiden läsnäolon jääkiekossa. Kommentaattori-legenda Don Cherry puolestaan väittää, että tänä päivänä on mahdollista taklata vastustajaa niin sanotusti puun takaa, koska aiemmin likainen peli olisi kuitattu nyrkein.
Siitä olen samaa mieltä, että pelaajien välisen kunnioituksen puute on ongelma. Väitettyä ratkaisua en kuitenkaan suostu ostamaan.
Mitä kunnioitusta sellainen on, joka saavutetaan vain pelottelulla?
Kunnioitusta tuskin tarvitsisi pakottaa, jos päävamman vuoksi peliuransa lopettanut kiekkoilija tulisi joukkueen pukukoppiin kertomaan oman tarinansa.
Luen parhaillaan legendaarisen Kalevi Nummisen tarinaa, jossa hän kertoo äidiltään omaksuneensa kristilliset arvot. Raamatusta toki voi löytää monenlaisia ohjenuoria, mutta jos kunnioituksesta puhutaan, on viesti selkeä.
"Kunnioita isääsi ja äitiäsi, jotta menestyisit ja eläisit kauan maan päällä. Ja te isät, älkää herättäkö lapsissanne vihaa".
Ei siis, "kunnioita minua ja kavereitani tai tulee pataan". Kunnioitus on ansaittava eikä hankittava pelolla.
Lisäksi oletus, että tappelijoiden ja tappeluiden läsnäolo olisi estänyt päävammat, on absurdi. Jos tämä väite pitäisi paikkansa, esimerkiksi Scott Stevens olisi joko lopettanut NHL-uransa alkuunsa tai keskittynyt kiekolliseen peliin.
New Jersey Devilsissä kolme Stanley Cupia voittanut puolustaja ylitti kahdesti urallaan 70 pisteen rajan ja kertaalleen 20 maalin rajapyykin. Lisäksi Stevens palkittiin kertaalleen pudotuspelien arvokkaimpana pelaajana ja uransa jälkeen hänet on valittu Hockey Hall of Fameen.
Kiistattomien pelitaitojensa lisäksi Stevens muistetaan kenties parhaiten avojään pommeista, joiden uhreina olivat Paul Kariya ja Eric Lindros – molempia osumia pidettäisiin tänä päivänä piittaamattomina ja tarkoituksellisina vastustajan vahingoittamisyrityksinä.
Kroppansa ohella Stevens käytti kaukalossa myös nyrkkejään – Hockey Fights -sivuston mukaan hän tappeli lähes joka kaudella uransa aikana ja yhteensä 101 kertaa. Stevens kohtasi myös Dave Brownin ja Bob Probertin kaltaisia raskassarjalaisia eikä se saanut häntä lopettamaan vaarallisia ja vastustajaa kunnioittamattomia taklauksiaan.
Tappelijoiden väitetään suojelleen muiden pelaajien terveyttä, mutta heidän oma terveytensä kärsi. Moni entinen tappelija on jo menehtynyt, minkä jälkeen heidän aivoistaan on tehty löydös CTE:stä eli kroonisesta traumaattisesta enkefalopatiasta.
Psyykkiset ja neurologiset oireet, kuten voimakkaat päänsäryt, huimaus ja mielialanvaihtelut, puolestaan kiusaavat uransa jo lopettaneita tappelijoita – tunnetuimpana esimerkkinä aktiivinen somevaikuttaja Daniel Carcillo.
Fakta on sekin, että vakavia loukkaantumisia on sattunut myös aktiivisten tappeluiden aikana. Esimerkiksi vuoden 1986 ykkösvaraus Joe Murphy kärsi uransa aikana useita aivotärähdyksiä ja on uransa päätyttyä kärsinyt mielenterveysongelmista ja ajautunut kodittomaksi.
1960- ja 70-lukujen tähti Stan Mikita puolestaan kehitteli yksilöllisen kypärän saatuaan aivotärähdyksen. Kuolemansa jälkeen Mikitalla todettiin CTE ja aiemmin hänellä oli jo diagnosoitu Lewyn kappale -tauti, minkä neurologian asiantuntija arvioi johtuvan nimenomaan pitkästä urasta kontaktilajissa.
lajiyhteisön kannattaa suhtautua päävammoihin samoilla periaatteilla, joilla yhteiskunnat hoitavat huumeongelmaa: hyväksytään ongelman olemassaolo, pyritään vähentämään sen ilmenemistä ja tarjotaan apua rangaistuksen sijaan.
Tappelemalla ei ole pystytty täysin estämään päävammoja, mutta tappelijat joutuivat maksamaan roolistaan raskaan hinnan. Taklaustenkaan kieltäminen ei välttämättä poistaisi päävammoja kokonaan, sillä nopeassa pelissä tapahtuu myös vahinkoja.
Niinpä lajiyhteisön kannattaisi alkaa suhtautua päävammoihin samoilla periaatteilla, joilla yhteiskunnat hoitavat huumeongelmaa: hyväksytään ongelman olemassaolo, mutta pyritään vähentämään sen ilmenemistä ja ongelman esiintyessä tarjotaan apua rangaistuksen sijaan.
Tämä ei toki tarkoita, etteikö sääntöjen vastaisista taklauksista rangaistaisi edelleen – eikä opioidikorvaushoidon käytäntöjä tietenkään voi suoraan siirtää jääkiekkoon.
Tappelijoiden hoitama kurinpito on kuitenkin jo testattu, ja sen jäljiltä on lauma aivovammaisia sekä menehtyneiden raskas muisto. Tämä nykyinen näennäinen kurinpito ei ole toiminut yhtään paremmin, joten jotain uutta on syytä jo kokeilla.
Nykyään taklaaja jää vellomaan syyllisyydessä ja sometuomariston sylkykuppina – todennäköisesti nuoltavana on myös vastustajan kovanyrkkisimmän pelaajan aiheuttamat haavat. Loukkaantunut pelaaja voi yhtä lailla kokea häpeää ja syyllisyyttä, kestettävänä on myös iänikuinen väittely siitä, onko vastuu taklaajalla vai taklattavalla.
Tällaista vyyhteä voisi lähteä purkamaan esimerkiksi jälkipuintimenetelmän keinoin – valmentajien ja muiden toimihenkilöiden loukkaantuneelle pelaajalle annettavasta ensiavusta on tehty opinnäytetyö, mutta pelaajien rooli on käsittelemättä.
Taklaaja ja taklattu pääsisivät käsittelemään tapahtuman tuoreeltaan neutraalilla maaperällä ja ulkopuolisen ammattilaisen ohjaamana. Ei verenvuodatusta, ja iskujen sijaan jaettaisiin ajatuksia ja kokemuksia.
Tunteista puhuminen voi hokiäijistä tuntua luotaantyöntävältä, mutta jos palataan taikasanaan kunnioitus – mikä lisäisi pelaajien välistä kunnioitusta paremmin kuin rehellinen kohtaaminen?
Luonnollisesti päähän kohdistuneiden taklausten uhrit tarvitsevat nykyistä parempaa hoitoa myös fyysisiin vammoihinsa, ja vastenmielisestä uhrin syyllistämismentaliteetista on päästävä eroon. Lisäksi vaarallisten taklausten esiintyvyyteen voidaan edelleen vaikuttaa – esimerkiksi faktapohjaisella valistamisella, jotta pelaajat tiedostaisivat, millaisia seurauksia yhdellä varomattomalla pelillä voi olla.
Kunnioitusta tuskin tarvitsisi pakottaa, jos esimerkiksi päävamman vuoksi peliuransa lopettanut kiekkoilija tulisi joukkueen pukukoppiin kertomaan oman tarinansa.
Näin kirjoitettuna strategia tuntuisi yksinkertaiselta, mutta käytännön toteutus on aivan eri asia. Jo pelkästään aivovamman kokeneen pelaajan löytäminen kokemusasiantuntijaksi voi omien haastattelukokemuksieni perusteella haastavaa – tosin lajiyhteisölle sisäisesti puhuminen lienee helpompi ajatus kuin medialle ja isolle yleisölle.
Lisäksi luutuneiden asenteiden muuttaminen on vaikeaa, tai ainakin hidasta. Kuitenkin tämän päivän kiekkoilijat käyttävät kypärää ja visiiriä, joten suhtaudun toiveikkaasti, että jonain päivänä myös jääkiekossa konfliktit pystytään ratkaisemaan keskustelemalla väkivallan sijaan.
Tappelut ovat jo radikaalisti vähentyneet, ja vaarallinen tappelijarooli käytännössä poistunut. Seuraava vähennyskohde on päävammat, mutta taka-askelia ei pidä ottaa – sen verran voidaan lainata oppia tappelijoilta.
