Onhan tämä varsin mukavaa. Kuukausien tauon jälkeen jääkiekkoa ruudulla joka päivä, jopa mukavaan kellonaikaan. Ensivaikutelma NHL-pudotuspeleistä on ollut jääkiekon ystävälle maistuvaa herkkua.
Kun kaikkien aikojen kesälomalta sorvin ääreen naarattujen lätkäjätkien aherrus kuitenkin tuo hetkittäin mieleen Pitsiturnauksen ja etenkin pelien varhaisen kellonajan, ajatus harhailee kauas jään tasolta. Alkuhurman haihduttua katse kiinnittyy isoon kuvaan, melko kirjaimellisesti.
Kukaan tuskin sitä odottikaan, mutta tärkeätkään pelit eivät ole samanveroisia ilman yleisöä.
Urheilussa on viihteenä, rituaalina tai jopa itse kilvoittelun ytimessä kyse isolta osin yhteisöllisyydestä. Stanley Cupin taistojen viehätys on aina perustunut armottoman intensiteetin ohella myös kollektiiviseen hurmokseen.
Nyt jotain jää puuttumaan väkisinkin. Sen heijastumista jäällä oleviin joukkueisiin on hankalaa arvioida, mutta kokonaisuuteen Edmontonin ja Toronton valtavien areenoiden kumiseva autius vaikuttaa vääjäämättä.
Tyhjyyttä täyttääkseen NHL on tilannut autioiden katsomoiden koristeeksi maailman suurimmat lainapeitteet ja elämää suuremmat videonäytöt – mutta ketä varten?
Tyylitellyt pressut ja videoseinät luovat vaikutelman valtavasta tv-studiosta vailla tarkoituksenmukaisuutta. Tuotantoportaassa lienee tavoiteltu suuruuden estetiikkaa, aivan kuin Stanley Cup -vääntöjen kohdalla olisi tarvetta todistella touhun olevan maailmanluokkaa.
Lisäarvoa katsojille nämä elementit eivät tuo.
Koronakiekkoilun intensiteetti kuitenkin poikkeaa muutoinkin totutusta. Liiga käy kilpajuoksua pandemiaa vastaan, joukkueet puolestaan yrittävät saada rivistönsä ensiluokkaiseen kuosiin kiireessä. Tiivis karsintakierros on tuonut osalle joukkueista uuden mahdollisuuden pelastaa kausi, toisille vain lisää painetilanteita. Samaan aikaan kaikkea leimaa olosuhteiden erikoisuus ja epävarmuus.
Mihin NHL itse asiassa tarvitsee mittavia monitoimiareenoita tässä tilanteessa?
Entä jos NHL olisikin alleviivannut tapahtumatuotannossaan poikkeustilaa ja sen historiallisia piirteitä; kääntänyt katseen taivaan sijasta sisään päin?
Areenan tyhjyyden korostamisen sijaan lakanoilla olisi voinut rakentaa seiniä ja rajata tilaa. Tai miksi tyhjää areenaa tarvitsee valaista tavalliseen tapaan? Millaisen taikapiirin kaukalon tasolle olisikaan voinut luoda rajaamalla areenoiden valaistusta tiukemmin pelkkään estradiin.
Kuvitellaan vielä pidemmälle: mihin NHL itse asiassa tarvitsee mittavia monitoimiareenoita tässä tilanteessa? Miljonäärikiekkoilijoita pitää tietysti paapoa hyvissä olosuhteissa, mutta Kanadan kaltaisesta kiekkomaasta löytyy taatusti isoista kaupungeista laadukkaita pikkuhalleja – aitoja jäähalleja, joissa koko huomion valokeilan voisi tiivistää vain kaukalon tapahtumiin.
NHL-tähdet loistamassa pienen jäähallin intiimissä atmosfäärissä, sykkimässä puhdasta pelin mystiikkaa tapahtumia läheltä ahmiville kameroille. Sen täyteläisempää playoffs-romantiikkaa on vaikeaa edes kuvitella nykyoloissa.
Pelit varmasti paranevat lähiviikkoina ja kiinnostus kohoaa tuttuun tahtiin. Mutta joka ilta ja yö katsojaa tervehtii alleviivattu muovinen avaruus kiekkoalttarin ympärillä. Sen sijaan ruudulle voisi vyöryttää ennen näkemättömän läheltä ja tiiviisti pudotuspelivääntöjen kaaoksen rajalla tasapainoilevaa estetiikkaa.
Se mahdollisuus on hukattu ajatuksen köyhyydellä.
Lopulta kyseessä on tietysti samanlainen mittakaavaerhe kuin kaikenlaisissa "talviklassikoissa". Jääkiekon palauttaminen ulkoilmaan oli ehkä alkujaan ajatuksena romanttinen, mutta rahan vuoksi pelaajat kaartelevat kaukana kaikesta valtavien stadioneiden keskellä.
Niin pudotuspelien kuin pipolätkänkin pyhä viehätys on aivan muualla.
