KooKoo pelaa SM-mitaleista!
Eipä olisi tuota lausetta uskottu toteutuvaksi silloin, kun seuran ensimmäinen Liiga-visiitti päättyi putoamiseen keväällä 1990. Harteita painoivat isot velat, ja kurimus vei lopulta aina kakkosdivisioonaan asti.
Älä nyt hullujasi puhu, olisi vuosituhannen vaihteessa sanottu, kun Liiga suljettiin ja KooKoon Mestis-paikkakin säilyi vain kabinettien kautta.
Keväällä 2005 ei puhuttu sanallakaan menestyksestä, kun Pohjois-Kymenlaakson kiekkoväki kokoontui Jouko Leppäsen lääkäriaseman kellarikerrokseen ideoimaan, kuinka seuran olemassaolo voitaisiin pelastaa talkoovoimin.
Toiveet edes Mestis-mitaleista olivat monena keväänä turhia, kunnes KooKoo sitten voitti mestaruuden ja paikan Liigaan kahdeksan vuotta sitten.
Vaan mahtaakohan tästä tulla koskaan mitään, mietittiin, kun neljän ensimmäisen Liiga-kauden sijoitukset olivat 11., 13., 14. ja 13.
Sitten tuli Jussi Ahokkaan ensimmäinen kausi ja KooKoon sensaatiomainen viides sija. Koronan takia pudotuspelit jouduttiin perumaan, ja – no niin, siinä menikin sitten vuosisadan mahdollisuus.
Toiveet loppuivat lyhyeen viime keväänäkin, kun kaksi heikkoa erää riittivät ratkaisemaan yhteismaalit Ilvekselle.
Kannattajat suunnittelivat jo välikausilippalakkien teettämistä, kun Olli Salon pesti käynnistyi tänä syksynä mollivireisesti. Lupaavilta eivät näyttäneet kevään lähtökohdatkaan, kun pääsyä kymmenen parhaan sakkiin jouduttiin jännittämään ihan kalkkiviivoille saakka.
Kaikkea muuta kuin varma saattoi olla vielä silloinkin, kun KooKoo ja Pelicans ratkaisivat voittajaa jatko-ottelussa, tai kun tulostaulu ratkaisupelissä Mikkelissä pysyi sitkeästi nolla–nollassa.
Siellä sitä nyt kuitenkin ollaan, neljän parhaan joukossa. KooKoo ja kolme sarjan perinteikkäintä seuraa.
Urheilu voi joskus olla uskomatonta.
