"We mean business" – olemme tosissamme menestymisen suhteen, linjasi Montreal Canadiensin GM Marc Bergevin jo ennen kauden alkua perustellessaan panostuksia pelaajahankintoihin. Bergevin totesi vielä täsmällisemmin joukkueensa olevan pudotuspelejä varten rakennettu. Canadiens hankki kokemusta voittamisesta, tehoja sekä fyysisyyttä ja ennen kaikkea leveyttä miehistöönsä.
Selvästä suunnitelmasta ja sen toteuttamisesta huolimatta Canadiens ei ole missään vaiheessa saanut osakseen menestymiseen uskovia arvioita. Nyt joukkue on kuitenkin Stanley Cup -finaalien kynnyksellä.
Miten tässä näin kävi? Juha Oinonen ja Jani Mesikämmen pohtivat, millä eväin Canadiens on uhmannut odotuksia kerta toisensa jälkeen.
Sanojen mittainen suunnitelma
Jani Mesikämmen: Erikoisinta epätodennäköisessä voittokulussa on se, että joukkue on lopulta elänyt todeksi täsmälleen sen, mitä Marc Bergevin hahmotteli. Pitkäaikainen Habs-pomo onnistui häkellyttävällä tarkkuudella täsmähankinnoissaan. Pudotuspelit ovat osoittaneet joukkueessa olevan luvattua leveyttä ja voittamisen kulttuuria: Tyler Toffoli ja Josh Anderson ovat olleet korvaamattomia, Jake Allen kantoi joukkuetta Carey Pricen levätessä tai ollessa toipilaana ja kenties merkittävin yksittäinen lisäys on ollut koko kauden vuorenvarmasti isoilla minuuteilla alakerrassa luutinut Joel Edmundson.
Suureen suunnitelmaan oli silti vaikeaa uskoa, kun Canadiens lipsui tappioiden tielle ja pelilliseen kaaoksen. Valmentajavaihdos ei äkkiseltään näyttänyt tuovan tulosta ja siirtotakarajalla vielä muiden kokeneiden Stanley Cup -voittajien rivistön jatkeeksi hankittu puolikuntoinen Eric Staal näytti olevan täysi katastrofi. Runkosarjan lopulla kirjasin itsekin julkiseksi arvion, jonka mukaan kaunis ajatus oli hiipunut sekasotkuksi. Sitten tapahtui jotain.
Juha Oinonen: Kauden alkaessa löysin Canadiensista paljon hyvää, mutta kokonaisuus tuntui jäävän etenkin Toronto Maple Leafsin varjoon. Toffolin reilun neljän miljoonan dollarin sopimus osoittautui yhdeksi palkkakattoajan parhaista, ja muutkin hankinnat täyttivät paikkansa.
Canadiensin kohdalla kiinnitin jo edellisellä kierroksella Winnipeg Jetsiä vastaan huomiota siihen, kuinka leveällä rintamalla − erityisesti hyökkäysketjujen osalta − joukkue pelaa. Eric Staalin johtaman nelosketjun peliaika jää muita vähäisemmäksi, mutta panos hyökkäyssuuntaan on ollut arvokasta.
Toffoli on Canadiensin kiistaton ykköstykki, mutta jokaisessa ketjussa on ratkaisupotentiaalia. Andersonin, Jesperi Kotkaniemen ja Paul Byronin muodostama kolmikko on nyt noussut ratkaisevaan osaa Golden Knightsia vastaan.
Canadiens ei ole missään vaiheessa saanut osakseen menestymiseen uskovia arvioita.
Mesikämmen: Tämäkin on tarkemmin ajatellen asia, jonka Bergevin erityisesti linjasi kauden alkuvaiheissa. Joukkuetta ei rakennettu yksittäisten supertähtien varaan, vaan jokseenkin poikkeuksellisesti nimenomaan haettiin tasavahvaa miehistöä, jossa heikot lenkit ovat harvassa. Runkosarjassa asetelma ei näyttänyt toimivan, siksi kritiikille oli perustellut syynsä.
Kun hädin tuskin pudotuspeliriman yli kompuroinut joukkue löysi todellisen luonteensa pudotuspelien alettua, jälki on ollut kiehtovaa. Kaunis ajatus toimii sittenkin. Hyökkäyksen aiemmat ykköstähdet ovat omaksuneet vahvan puolustusroolin tehojen kustannuksella, koska se palvelee joukkuetta. Kuvaavasti Canadiensin hyökkäysketjujen peliajat jakaantuvat harvinaisen tasaisesti. Jets-sarjan ratkaisupelissä jokainen hyökkääjä pelasi yli kymmenen minuuttia, eikä yksikään yli kahtakymmentä.
Oinonen: Nelosketjun Joel Armia ja Corey Perry ovat joukkueen parhaiden pistemiesten joukossa, ja Brendan Gallagher sekä Phillip Danault ovat vahvan puolustamisen ohessa luoneet rutkasti tekopaikkoja, vaikka tehot ovatkin toistaiseksi jääneet vaatimattomiksi.
Erityismaininta kuuluu rohkeudesta nostaa lupaava mutta hyvin epätyypillinen ratkaisupelaaja Cole Caufield loppukaudesta NHL-miehistöön. Pienikokoinen yhdysvaltalaishyökkääjä kokosi runkosarjan lopulla kymmenessä ottelussa tehot 4+1, ja 13 pudotuspeliottelun saldo on 3+5.
Caufieldilla oli neljännessä ottelussa loistava tilaisuus viedä joukkueensa kahden maalin johtoon, mutta nuorukaisella on vielä opittavaa ratkaisemisesta isoissa otteluissa. Oppi meni nopeasti perille, sillä heti seuraavassa pelissä Caufield laukoi tärkeän osuman.
Palkkansa arvoinen pudotuspelimaalivahti
Oinonen: Viime kausina vaivanneet loukkaantumiset ovat hämärtäneet sitä, kuinka loistava maalivahti Carey Price on. Nimenomaan pudotuspeleissä ja arvokisoissa kanadalaistorjuja on aina ollut elementissään ja niin tälläkin kaudella.
Canadiensillä on puolustuksessa konkarit Shea Weber ja Jeff Petry sekä hyökkäyksen jo mainittu leveä materiaali, mutta kenttäpelaajien materiaali häviää kokonaisuutena muille semifinaalijoukkueille. Price on kuitenkin lyömätön ase: 33-vuotias kanadalainen on voittanut olympiakullan, World Cupin ja häikäisevästi samalla kaudella 2014−15 Vezina Trophyn, Jennings Trophyn, Hart Trophyn ja Ted Lindsay Awardin. Stanley Cup Pricelta puuttuu, ja sen hän haluaa voittaa. Yhtä hyvää tilaisuutta Canadiens tuskin lähivuosina saa.
Mesikämmen: Jatkuvuuttakin joukkueen nuorekkaassa rungossa toki on, mutta Pricen ja Weberin vahva palo saavuttaa vielä uupuva kruunu urilleen oli keskeisiä syitä panostaa tähän kauteen. Rehellisyyden nimissä Pricen aiempien vuosien vire runkosarjakoitoksissa on jättänyt usein toivomisen varaa, mutta viime kauden pudotuspelirykäyksen jumalmoodi sai seurajohdon uskomaan, että satsaaminen todella kannattaa.
Pohjoisamerikkalaisen kiekkoviisauden mukaan pelaajia voi jakaa niihin, jotka tuovat joukkueelle pudotuspelipaikan, ja niihin, jotka tuovat pudotuspelimenestystä. Jaottelusta voi kysyä lisätietoja vaikkapa Torontosta tai Edmontonista. Canadiens ei pärjäisi ilman Pricen torjuntoja runkosarjassakaan, mutta viime viikkoina hän on osoittanut todella kuuluvansa lopulta hyvin vahvasti jälkimmäiseen ryhmään.
Ykköstähden huikean vireen rinnalle on toisaalta pakko nostaa kenttäpelaajien panos. Canadiens pelaa välillä käytännössä neljällä puolustajalla, Weber taisteluparinsa Ben Chiarot'n kanssa sekä Petryn ja Edmundson saumaton duo urakoivat valtavasti pitääkseen Pricen kohtaaminen vaarallisten tilanteiden määrän kohtuullisena. Canadiens on kauden aikana ottanut isoja askeleita helpottaakseen maalivahdin loistamista: aloitukset, alivoimapeli, vastustajan pitkien hyökkäysten minimoiminen ja ykkössektorin ajoittainen täyssulku omassa päässä ovat kollektiivin riemuvoitto.
Oinonen: Pricen pudotuspelivaihde on jotain aivan ilmiömäistä. Runkosarjassa hän oli edistyneillä tilastoilla mitattuna koko sarjan häntäpäässä, mutta kun kevätaurinko paistaa ja jokaisessa vaihdossa on panoksena kauden jatkuminen, Price onkin ehdotonta eliittiä. Erityisenä ansiona voi pitää sitä, että Price nollasi neljässä ensimmäisessä semifinaaliottelussa Golden Knightsin kaikki kärkihyökkääjät, ja Max Paciorettyn osuma viidennessä pelissä jäi tyhjäksi lohduksi.
Puolustajista Chiarot'n tarina onkin sitten päinvastainen: 30-vuotias kanadalainen on ollut sekä runkosarjassa että pudotuspeleissä Canadiensin eniten tasaviisikoin pelannut puolustaja, mutta runkosarjan varmaotteinen oman maalin suojelu on ratkaisupeleissä kääntynyt haparoivaksi puolustamiseksi − Chiarot on joukkueensa huonoin ja koko pudotuspelien huonoimpia päästettyjen maalien maaliodottamalla arvioituna.
Vastus toki kovenee koko ajan, ja isoja minuutteja pelaava Chiarot kohtaa illasta toiseen vastustajan parhaat pelaajat, mutta Canadiens-puolustuksen kärkinelikon muut jäsenet ovat säilyttäneet tasonsa paremmin − Petry ja Edmundson ovat jopa petranneet runkosarjaan verrattuna.
Price siis pelaa merkittävästi odottamaa paremmin ja sitä häneltä odotetaankin. Jos ontuva sanaleikki sallitaan.
Suomalaiset löysivät paikkansa
Mesikämmen: Kotkaniemi oli joukkueen avainpalasia jo ennalta, hänen varaansa rakennetaan osin koko organisaation tulevaisuutta. Parikymppisen porilaisen kantamat paineet ovat välillä olleet turhan suuri taakka, mutta hän on taas kirkastanut peli-ilmettään pudotuspelien tullen. Ja vaikka muut ovat napanneet suurempaa roolia, Kotkaniemi on onnistunut löytämään olennaisen ruudun tiiviissä kokonaisuudessa.
Samaa voi vielä korostetummin sanoa Joel Armiasta, jonka pelipaikka oli välillä vaarassa melko vaatimattoman puurtamisen seurauksena. Alkukauden pääkolhu ja myöhempi koronatauko sotkivat hänen runkosarjansa, mutta pudotuspelitähtenä kelpaa paistatella Canadiensin toistaiseksi tärkeimmän ketjun olennaisena osana. Staalin johtama nelosketju on kääntänyt rajallisilla minuuteilla pelejä toistuvasti vastustajan kenttäpäätyyn ja Armian väsymätön raataminen on ollut korvaamatonta.
Oinonen: Armia teki runkosarjassa 41 ottelussa tehot 7+7, pudotuspeleissä 15 ottelun jälkeen saldo on jo 5+3. Kotkaniemi puolestaan onnistui runkosarjassa viimeistelemään viisi osumaa, mutta pudotuspeleissä verkko on heilunut jo yhtä monta kertaa.
Montréalissa jos jossain osataan arvostaa tasonnostoa ratkaisupeleihin. Etenkin Kotkaniemi on petrannut hyökkäyspelaamistaan pudotuspeleissä, mutta vastaavasti puolustaminen ei ole sujunut yhtä hyvin − Royn otteluvoitot tasoittanut jatkoeräosuma neljännessä ottelussa todensi Kotkaniemen vaikeuksia oman pään pelissä. Viidennen ottelun avausmaali olikin sitten Kotkaniemeltä loistava näyttö ratkaisukyvystä.
Suomalaispelaajista Artturi Lehkonen on kuitenkin suurin tasonnostaja. Tehot 2+1 ovat vaatimattomat, mutta loukkaantuneen Jake Evansin tilalle takaisin pelaavaan kokoonpanoon noussut työteliäs hyökkääjä on luonut Canadiens-pelaajista eniten maaliodottamaa suhteessa peliaikaan − ja ketjukaverit Gallagher ja Danault ovat heti kannoilla. Jos tämä hyökkäysketju säilyttää vireensä, viimeistelyn onnistuminenkin on vain ajan kysymys.
Kenenkään ei pitäisi enää yllättyä, vaikka Canadiens rymistelisi voittoisasti päätyyn asti.
Mesikämmen: Jos oli Armian pelipaikka välillä teoreettisesti vaarassa, Lehkonen menetti sen toviksi kokonaan. Karmivan tehottomuuden vuoksi turkulaisen mallista koloa palapelissä ei näyttänyt kevään lähestyessä löytyvän. Uuden tilaisuuden saatuaan Lehkonen ei ole jättänyt jossiteltavaa. Hän on joukkueen tärkeimpiä alivoimaspesialisteja ja tasakentällisin kiekoton pelaaminen vastustajan kovimpia nimiä vastaan on ollut huimalla tasolla. Maalinteon soisi onnistuvan useammin, paikkoja sankaruuteen on Lehkosen lavassakin ollut − koska hän luo niitä omakätisesti valtavalla työmäärällään.
Joko kiekkomaailma suostuu uskomaan Canadiensiin?
Oinonen: Ensimmäinen orastava etsikkoaika Canadiens-uskon heräämiseen oli luonnollisesti kolme peräkkäistä voittoa Maple Leafsista, vaikka montréalilaiset pelasivat koko ajan selkä seinää vasten. Jetsiä vastaan ratkaisevinta oli avausvoitto − sen jälkeen ilman Mark Scheifelea Jets oli tuomittu häviämään.
Viimeistään semifinaalisarjan ollessa Canadiensille 2−1 oli pakko uskoa, että kanadalaisjoukkueella on sittenkin mahdollisuuksia. Vaikka Canadiens "päästi" ottelusarjan tasoihin, ovat Stanley Cup -finaalit nyt enää voiton päässä ja pärjääminen edelleen omissa käsissä. Tänä vuonna Canadiens on todistanut, että pudotuspeleissä kaikki on mahdollista.
Mesikämmen: Canadiens ilmiselvästi elää altavastaajan asemaan kuuluvista epäilyistä. Itse olen seurannut melko tarkkaan koko kauden kehityskaarta, mutta luotto oli melko vähäistä vielä satumaisen Maple Leafs -voiton jälkeenkin. Lopulta sinivalkopunainen ryhmä on kuitenkin kirjoittanut tarinaa, johon haluaa uskoa. Juuri tällaisista kasvukertomuksista pudotuspelien taika syntyy.
Arkisemmalla tasolla Canadiensiin voi jo uskoa ilman erityistä taikaakin. Kyseessä on yksinkertaisesti äärimmäisen tiivis joukkue, jota on hyvin vaikeaa voittaa. Carey Pricen johdolla joukkue pelaa voitosta lähes joka koitoksessa, ja kun vieraskentillä viihtyvä ryhmä napsii oikeissa paikoissa voittoja, pitkät ottelusarjat muuttuvat arvaamattomiksi minisarjoiksi. Silloin voimalukemat, ennakkoarviot ja tähtiloisto menettävät merkitystään. Kenenkään ei pitäisi enää yllättyä, vaikka Canadiens rymistelisi voittoisasti päätyyn asti.