Chicago Blackhawksin dynastian kulmakiviin kuuluneen valmentaja Joel Quennevillen kenkiminen ei ollut vamasti GM Stan Bowmanin uran helpoimpia päätöksiä.
Puhumme valmentajasta, joka Blackhawksin suuruuden päivinä luotsasi joukkonsa kolmeen Stanley Cup -voittoon ja joka on saalistanut urallaan NHL-historian toiseksi eniten voittoja päävalmentajana – edellään vain entisen työnantajansa isä Scotty Bowman.
Silti päätöksen voi tässä vaiheessa nähdä olleen se oikea.
Palkkakaton kanssa läpi kuluvan vuosikymmenen kamppailleen Blackhawksin pelaajamateriaali on vuosien saatossa ohentunut ja heikentynyt merkittävästi – kauas on tultu suorastaan naurettavan kovan kauden 2009–10 mestaruusjoukkueen ajoista, jolloin keskinkertaista oli korkeintaan maalivahtiosasto.
Siltä osin Quennevillen voidaan nähdä onnistuneesti tekohengittäneen Bowmanin peliliikkeiden myötä heikentynyttä joukkuetta. Hänen pelitavalliset ansionsa huippuunsa hiottua kiekkokontrollilätkää peluuttavana valmentajana ovatkin kiistattomat.
Kuitenkin Quennevillen merkittävin puute ja syy sille, miksi hänen tuli pyyhkiä Chicagon pölyt jaloistaan, tiivistyy siinä, mitä Kimmo Timonen sanoi kauden alla Viasatin kausiennakossa:
Olin Chicagossa neljä ja puoli kuukautta – sinä aikana taisimme puhua kahden kesken kokonaiset kaksi kertaa.
Quenneville on loistava peluuttaja ja taktikko, mutta hän ei ole kasvattaja tai ohjaaja, sellainen kokonaisvaltainen valmentaja, jollaisen merkittävästi nuorentunut Blackhawks tarvitsee.
Timosen luonnehdintaa Quennevillestä vapaasti lainaten Coach Q on vanhan liiton auktoriteettikoutsi, joka ei keskustele, ohjaa tai katseluta videoita − ainoastaan linjaa, mitä haluaa peliltä nähdä. Vapaapäiviä ja vapauksia annetaan paljon.
Vuosia Quenneville sai käydä omaa rikkaan miehen sotaansa, jossa kokoonpano pullisteli osaavia pelureita, ja nuorten sisään ajaminen jäi paitsioon.
Tällainen pelaajien itseohjautuvuuteen perustuva valmennustapa sopiikin hyvin tiensä ja rutiininsa löytäneille veteraaneille, muttei vasta taalaliigan lainalaisuuksia opetteleville nuorukaisille.
Toisin sanoen se sopi esimerkiksi kauden 2014–15 mestaruusjoukkueelle, jonka keski-ikä oli yli kolmenkymmenen. Pelaajamateriaali on nyt kuitenkin nuorentunut merkittävästi, ja ottaen huomioon liigan yleisen nuorenemistrendin joukkue ei nykyisestä enää merkittävästi vanhene nuorten syödessä vanhojen paikkoja kokoonpanossa.
Vuosia Quenneville sai käydä omaa rikkaan miehen sotaansa, jossa kokoonpano pullisteli osaavia pelureita, ja nuorten sisään ajaminen jäi paitsioon – kunnes siitä tuli materiaalin kaventuessa pakollista ja pakotettua.
Alex DeBrincat, Nick Schmaltz ja viimeisimpänä Henri Jokiharju ovatkin niitä harvoja Blackhawksin viime vuosien omia varauksia, jotka ovat raivanneet tiensä NHL-kokoonpanoon – nimenomaan heidät varanneessa joukkueessa – ja Quennevillen suosioon saakka.
Toki Blackhawksin vuosien hegemonia aiheutti osaltaan sen, ettei organisaatio päässyt nautiskelemaan varausikäluokkien terävimmän kärjen antimista ja siten saanut lupauslaariinsa parasta mahdollista osaamista.
Ei voi kuitenkaan välttyä ajattelemasta, montako timanttia Quennevillen valmennustapa on jättänyt hiomatta.
Etenkin kun kiekkopiireissä on kuiskittu, että Quennevillellä on paha tapa muodostaa järkkymättömiä ensivaikutelmia: Jos hän ei pidä pelaajasta tämän saapuessa joukkueeseen, hän ei pidä tästä koskaan.
Tällaisen ajattelutavan mielekkyydestä tuskin voi olla montaa mieltä elämässä ylipäätään, saati silloin kun puhutaan nuorista pelaajista, joiden kehityskäyrät voivat suurestikin vaihdella.
Valmentajaksi nuoren, vasta 33-vuotiaan, Jeremy Collitonin palkkaaminen kieliikin osaltaan siitä, että Blackhawks-organisaatiolla on halua vastata juuri nuorentuvan joukkueen asettamiin haasteisiin.
Kiekkokeskustelussa on monien vaikuttajien suulla sanottu, että 60-vuotiaalle Quennevillelle löytyy varmasti vielä ottajia, mikäli tämä vain haluaa vielä valmentaa. Hänen näytöillään vähempää ei voisi odottaakaan.
Jos hän haluaa jatkaa valmentamista ja saada aikaan parasta mahdollista tulosta, on hänen kuitenkin luotava nahkansa ikätoverinsa John Tortorellan tapaan.
Pahansisuinen ja päällisin puolin itsensä nurkkaan maalannut Tortorella omaksui maailmankatsomukseensa uusia elementtejä ja pokkasikin ensimmäisen kokonaisen Columbus Blue Jackets -kautensa päätteeksi parhaan valmentajan Jack Adams -palkinnon.
Quennevillen on kyettävä samanlaiseen valmennusfilosofiansa päivittämiseen, jotta valmennusura voisi vielä menestyksekkäästi jatkua. Nuorenevassa NHL:ssä autoritääristen johtajien tila on käymässä ahtaaksi, mentorien ja kokonaisvaltaisten valmentajien aika on alkamassa.
