Liiga on hyvin valmennettu sarja. Peli on monin paikoin taktisesti kypsää ja joukkueita ohjaa ennemmin yhteinen pelitapa kuin yksilöiden taito ja räväkkyys. Asetelmassa on monin paikoin jotain hyvin perisuomalaista.
Valmentamisen intensiteetti voi silti mennä yli, niin pelin kuin pelaajien hallitsemisen suhteen. Tähän näkökulmaan pureutuu Liigan kaikkien aikojen ulkomaalaisvahvistus Éric Perrin räväkässä uutuuskirjassa, joka heittelee puolueellisia ja kohdennettuja iskuja eri suuntiin.
Lasse Lindqvistin kirjoittama Éric Perrin – Lavalin leijona (Otava 2022) on kohteensa näköinen teos. Pääosin leikkisä ja hyväntuulinen, mutta monin paikoin myös vaativa ja itsepäinen. Kirjaa on jo ehditty syyttää virheellisistä tiedoista. Kovin yksipuolista kuvaa se monin paikoin maalaakin, mutta ehkä juuri sen vuoksi myös kiehtovaa.
Perrin kuvailee kokemuksiaan Liigasta avoimen subjektiivisesti. Matkan varrella olleita valmentajia tutkaillaan perin mustavalkoisesti. Heistä suitsutusta irtoaa mm. Jukka Jaloselle, Jarno Pikkaraiselle, Matti Alatalolle sekä Jyrki Aholle. Kyytiä saavat puolestaan Raimo Summanen, Risto Dufva, Kaj Matalamäki, Lauri Marjamäki ja Marko Virtanen.
Summasen ja Dufvan draaman kaari antaa molemmille ainakin osittaisen synninpäästön, mutta Virtanen ei saa ymmärrystä osakseen. Häntä ryöpytetään oikein olan takaa. Virtasen paljastetaan olleen syy siihen, miksi Perrin uransa ehtoopuolella vaihtoi Jyväskylän Turkuun.
Hän ei pystynyt pelaajana hengittämään liian ahtaassa tilassa.
Siinä missä Perrin kuvailee Dufvaa vain yhden taktiikan jääräpäiseksi toteuttajaksi, hänen kirjoissaan todellinen robottikiekon peluuttaja on Virtanen. "Veltsun" JYPissä harjoittama diktatuurimainen ja kaikkitietävä valmentaminen vei Perriniltä (sekä hänen mukaansa myös lukuisilta muilta JYPin pelaajilta) pelaamisen ilon.
Valmentajalle, joka haluaa pitää langat visusti hyppysissään, jää usein rooliksi johtaa marionetteja, jotka liikkuvat hänen mielensä mukaisesti persoonattomina. Toki tällaisella metodilla voi voittaa mestaruuksia, ja niin on tehtykin, mutta onko voittaminen siltikin vasta se toiseksi tärkein asia jääkiekossa?
Perrinin kaltaiset pelaajat kaipaavat raameja, joiden sisällä toimia. Moiset tuovat turvallisuutta ja selkeyttä, mutta mahdollistavat myös vapauden. Siihen kuuluu myös sauma ottaa riskejä ja tehdä itsenäisiä valintoja.
Useampi liigavalmentaja on historian saatossa todennut, että tähtipelaajien valmentaminen poikkeaa rivipelaajista. Kaikkia tulee kohdella tasa-arvoisesti, mutta tasapäistäminen on silkkaa tyhmyyttä. Jotkut pelaajat elävät sääntöjen noudattamisesta, toiset taas siitä, että mahdollisuuden mukaan voivat omaehtoisesti myös rikkoa niitä.
Kirjassa käy ilmi, että Perrin arvostaa eniten valmentajia, joilla on kyky johtaa kommunikoiden. Varsinkin kokeneempien pelaajien arvostus on hänelle tärkeää (jollaiseksi Perrin itsensäkin mainitsee). Kaikkien arvostamiensa valmentajien kohdalla Perrin kertoo myös vaikeista ja härkäpäisistä keskusteluista, mutta muistuttaa aina pohjalla olleesta keskinäisestä kunnioituksesta ja luottamuksesta.
Jääkiekkojoukkue koostuu yksilöistä, joiden luonteet eivät koskaan ole puhtaasti samankaltaisia. Tällaisessa ympäristössä on mahdollista synnyttää positiivisia konflikteja, joiden myötä joukkueen pelitaktiikka ja toimintatavat tulevat punnituiksi. Mikäli valmentaja ohjaa arkea ja peliä yksinvaltiaan ottein, rakentuu valtakunta, jossa vallitsee vääränlainen kulttuuri, jota kukaan ei uskalla kyseenalaistaa.
Erilaisten näkemysten salliminen edistää puolestaan kulttuuria, jossa joukkueen on mahdollista kehittyä eteenpäin. Tämä vaatii kykyä keskustella ja toimia yhdessä.
Perrinin näkemyksen mukaan monella liigavalmentajilla on tässä vielä paljon petrattavaa. Menestymisen paineen alla ja virheiden pelon vallitessa on helpompi heiluttaa keppiä kuin porkkanaa. Tämä siitäkin huolimatta, että kaikki tiedostavat sen junan menneen jo.
Sillä jääkiekossa voittamistakin tärkeämpää on pelaamisen riemu. Moiseen eivät koneet pysty. Siispä vastarannan kiiskejä tarvitaan, jotta robotit eivät valtaa kaukaloita.
