Jatkoerä 3/2021 – Löisitte edes kunnolla!

LIIGA, MESTIS, MAAJOUKKUE, NHL, KHL, Naisten Liiga / Jatkoerä
Jatkoerä
Kuukauden kootut puheenaiheet
Kuukauden jutut
Pääkirjoitus

On itsekritiikin aika – jääkiekon merkitys kansan silmissä ei ole itsestään selvää

Riku Isokoski
@RikuIsokoski
3.4.2021 11.55

Pakko myöntää, etten olisi voinut ajatella jääkiekon merkityksellisyyden laskevan entisestään näin korona-aikana. Hyvillä syillä asetetut rajoitukset ovat koskettaneet varmasti jokaista meistä ja vieneet paljon: yhteisöllisyyttä, ilon hetkiä, elämyksiä.

Jääkiekon osalta saamme kuitenkin olla tyytyväisiä, että lajia on ylipäätään pystytty pelaamaan näinä erikoisina aikoina. Kuten monet koronatapaukset niin Liigassa kuin nuorten sarjoissa osoittivat, huvit voivat katketa pahimmassa tapauksessa kuin seinään.

Olen kuitenkin ihmettelyt, miksi jääkiekko ei olekaan pystynyt olemaan näinä aikoina ihmisille sellainen arjen ilo ja kahvipöytäkeskusteluiden puheenaihe millaisena se on totuttu Suomessa tuntemaan vuosikymmenien ajan. Lajin merkityksellisyys ja uskottavuus ovat huvenneet huolestuttavaa vauhtia, vaikka ihmisillä olettaisi olevan tarvetta jääkiekon tuomalle ilolle synkkien aikojen keskellä.

Jääkiekon lajiväellä on syytä tarkastella toimintaansa itsekriittisesti. En voinut kun ihmetellä, kuinka hyssytellen Liigan sikariportaassa suhtauduttiin Tapparan urheilujohtaja Jukka Rautakorven pöyristyttävään toimintaan koronaan sairastuneiden junioripelaajien kanssa. Ehkä osittain julkisen paineen ansiosta Tapparaa ja Rautakorpea lopulta rankaistiin ja nuhdeltiin asian vaatimalla vakavuudella, mutta imagohaitta koko lajin ympärillä oli ilmeinen.

Pahoin pelkään, että suomalainen jääkiekko on tuudittautunut liikaa mahtiasemaansa ja kehitys on todella päättynyt tyytyväisyyteen. Kokonaiskuva suomalaisen jääkiekon tilasta alkaa vaikuttaa liian pahalta illuusiolta – on tietysti hienoa, että suomalaiset pärjäävät NHL:ssä paremmin kuin koskaan ennen ja maajoukkueilta voi odottaa lähes aina erittäin hyvää menestystä.

Mutta se merkityksellisyys: Yksittäisten pelaajien ja maajoukkueiden menestys ei saisi peittää alleen sitä, että laji ei puhututa ihmisiä samaan tapaan kuin ennen.

Kilpailullisuus on urheilun perusta ja se luo urheiluun suurimman kiinnostavuuden. Jääkiekon lajiväki joutuu tällä hetkellä kohtaamaan sen totuuden, että kilpailullisuuden taso on rajusti alamaissa – ei pelkästään Liigassa.

Eivät suomalaiset ole tyhmiä. Kansa tietää, mitkä asiat luovat kiinnostusta ja merkityksiä. Pitkällä aikavälillä kulutustrendit ja puheenaiheet muokkautuvat niiden mukaisesti. Imagohaitoilla – kuten Rautakorven tapauksella – tottumusten muutosten kehitys vain kiihtyy ja jääkiekon osalta kehitys oli jo ennen koronaa negatiivista.

Kun koronasta päästään oletettavasti suurimmissa määrin eroon viimeistään syksyyn mennessä, alkavat suomalaisen jääkiekon historian kriittisimmät ajat. Ilman selviä rakenteellisia muutoksia lajin hiipuminen jatkuu entisestään.

Kuva © Sirpa Pöyhönen
Eläköön Espoo!
Yksi Suomen mestaruus saatiin jo jaettua. Kiekko-Espoon naisten kausi päättyi riemukkaisiin juhlatunnelmiin. Kapteeni Annina Rajahuhta kantaa pokaalin joukkueelle.
Julkaistu 5.3.
Kolumni

Leijona rinnassa, leijona sydämessä ja korona keuhkoissa

Anton Lundell edusti uskollisesti Leijonia EHT-kuplassa ja sai palkkioksi koronatartunnan. Pelaajat antavat kaikkensa työnantajilleen ja maajoukkueelle, mutta vastapalveluksia on turha odottaa.
Juha Oinonen

HIFK:n ykkössentteri ja vuoden 2020 varaustilaisuudessa Florida Panthersiin numerolla 12 varattu Anton Lundell teki debyyttinsä aikuisten maajoukkueessa Ruotsin EHT-turnauksessa helmikuun puolivälissä. Pian turnauksen jälkeen kävi ilmi, että koronakupla oli vuotanut ja turnauksessa mukana olleet liigapelaajat joutuivat karanteeniin.

HIFK tiedotti äskettäin Lundellin saaneen koronatartunnan eli lähes kuukauden poissaolo sarjapeleistä ei johtunut vain karanteenista. Lundellin oireet ovat HIFK:n tiedotteen mukaan lieviä, mutta se ei ole mikään itsestäänselvyys edes nuoren huippu-urheilijan kohdalla.

Esimerkiksi viime vuonna yhdeksäntenä NHL:ään varattu itävaltalainen Marco Rossi on sivussa koko kauden covid-19-taudin jälkioireiden vuoksi. Merkittävä ero Rossin ja Lundellin välillä on toki se, että Rossin komplikaatioiden uskotaan johtuvan pelaamisesta alle 20-vuotiaiden MM-kisoissa, joka on erittäin tärkeä näyteikkuna NHL:ään.

Lundellin kausi saattoi olla tässä − Ja kaikki yhden C-luokan maajoukkueturnauksen vuoksi.

Lundell puolestaan pelasi merkityksetöntä EHT-höntsää − 19-vuotiaan sentterin tehot 16+9 24 ottelussa pitäisi riittää näytöiksi MM-kisoihin ilman heikkotasoisia turnauksia kesken kauden.

Nyt suomalaisen kiekkoilun kirkkain tähti NHL:n ulkopuolella on ollut sivussa jo kuukauden verran eikä paluuaikataulusta pelikuntoon ole vielä tietoa. HIFK on tosin pärjännyt kiitettävästi myös ilman Lundellia, mutta pidemmällä tähtäimellä tilanne on kestämätön niin yksilölle, seurajoukkueelle kuin maajoukkueellekin − kärsijöiden joukkoon voi lisätä myös koko Liigan, kun yksi valovoimaisimmista tähdistä on pitkään sivussa.

EHT-turnauksien mielekkyyttä Liiga-kauden aikana voi kyseenalaistaa yleiselläkin tasolla, mutta erityisesti koronakriisin kiihtyessä ja tiukimman otteluruuhkan keskellä turnaukseen liittyy enemmän riskejä kuin potentiaalista hyötyä.

Suomalaisessa kulttuurissa jääkiekkoilijan on oltava lojaali sekä työnantajalleen että leijonapaidalle − maajoukkuekutsusta kieltäytyjiä on aina katsottu pahalla silmällä, ja Lundellin itsensä näkökulmasta Leijoniin lupautuminen oli itsestäänselvä askel eteenpäin.

kun pelaajan odotetaan antavan kaikkensa seura- ja maajoukkueille, tulisi vastuullisten tahojen olla valmiita tekemään kaikkensa myös pelaajan parhaaksi.

Periaatteessa maajoukkuekomennus voi antaa pelaajalle lisää itseluottamusta myös seurajoukkueen peleihin, mutta Lundellin tapauksessa on vain häviäjiä.

Saadakseen viestinsä perille on vähän kärjistettävä, mutta pahimmassa tapauksessa Lundellin kausi − ainakin totutun korkealla suoritustasolla − saattoi olla tässä. Ja kaikki yhden C-luokan maajoukkueturnauksen vuoksi.

Jääkiekkoliitto ja Pelaajayhdistys ovat ne tahot, jotka voisivat vaikuttaa siihen, onko monin puolin poikkeuksellisella koronakaudella tarpeellista pelata riskialttiita turnauksia, vaikka kuplaolosuhteet saadaankin rakennettua.

Lojaliteetin pitäisi toimia molempiin suuntiin: kun pelaajan odotetaan antavan kaikkensa seura- ja maajoukkueille, tulisi vastuullisten tahojen olla valmiita tekemään kaikkensa myös pelaajan parhaaksi. Koko EHT-turnauksen sivuuttaminen olisi äärimmäinen toimenpide Jääkiekkoliitolta, mutta kenties jo seuratasolla olisi mahdollista käydä keskustelua joidenkin pelaajien rauhoittamisesta maajoukkuetoiminnasta − nimenomaan tällaisena poikkeusaikana.

Lisäksi Lundell on vain yksi esimerkki − Ässien Peter Tiivola oli Karjala-turnauksessa saadun käsivamman vuoksi lähes kaksi kuukautta sivussa ja Ruotsin EHT-turnauksen jälkeen erinomaista kautta pelaava sentteri oli koronatartunnan takia noin kuukauden pois peleistä. Pelaajilla tuntuu olevan vain käyttöarvo − kiekkoilijat ovat alisteisessa asemassa sekä työnantajiinsa että maajoukkueeseen nähden.

Odotusarvona on Leijona sydämessä ja pelipaidan rintamuksessa, korona keuhkoissa oli ei-toivottu sivuvaikutus.

Julkaistu 7.3.
Kolumni

Naisten Liigan sarjajärjestelmä on sekavampi kuin päättymätön labyrintti

Sarjajärjestelmässä on oltava jotain vikaa, jos teet pisteitä lähes kaksinkertaisesti pistepörssin voittajaan nähden, etkä siltikään voita kyseistä palkintoa.
Annu Ruotsalainen

Naisten Liigan runkosarjan parhaat pelaajat tiedotettiin maaliskuun alussa. Sana "runkosarja" on kuitenkin harhaanjohtava, sillä Naisten Liigassa on pelattu alkusarja sekä jatkosarjat. Tätä kokonaisuutta voisi toki kutsua runkosarjaksi, mikäli palkinnot olisi myös jaettu syksyn perusteella, eikä pelkästään jatkosarjojen perusteella.

Esimerkiksi pistepörssin voittajaksi kruunattiin HIFK:n Michaela Pejzlova, joka kasasi alkusarjassa pisteitä 24 (10+14) ja jatkosarjassa pisteitä ennätti kerääntyä 13 (7+6). Yhteensä pisteitä tuli siis 37.

Kuitenkin tilastoja tutkiessa huomaa erikoisuuden. KalPan Elisa Holopainen oli alkusarjassa ylivoimainen, pisteitä kertyi huimat 54 (32+22) kappaletta. Jatkosarjassa pisteitä tuli puolestaan 10 (7+3). Ennen pudotuspelejä Holopaiselle on kerääntynyt siis 64 pistettä.

Melkein puolet enemmän pisteitä kuin Pejzlovalla ja silti palkinto meni Helsinkiin. Myös edellisellä kaudella Holopainen menetti palkinnon juuri sarjajärjestelmän päättömyyden vuoksi, vaikka oli tehnyt eniten pisteitä kauden aikana.

Tämä jos mikä kertoo sen, että palkinnot ovat kuin ovatkin määritelty vain jatkosarjojen perusteella. Eli vaikka pelaisit pisteiden valossa urasi parasta kautta, et siltikään ole tehnyt tarpeeksi.

Käsittääkseni Naisten Liigan virallisiksi otteluiksi lasketaan ainoastaan ylemmän jatkosarjan ottelut, mikä toisaalta selittää palkintojen jaon vain sen perusteella. Silloin ei voi sanoa jakaneensa palkintoja runkosarjan parhaille. Hauskaa on se, että alkusarja lasketaan pelaajille pääsarjatason otteluiksi, mutta näitä otteluita ei kuitenkaan huomioida runkosarjan palkintojen jaossa. 

Sarjajärjestelmän erikoisuuksia on myös joukkuekohtaisten pisteiden pysyminen tai häviäminen siirryttäessä alkusarjasta jatkosarjoihin. Mikäli paikkasi on alemmassa jatkosarjassa, alkusarjan pisteet katoavat ja aloitat jälleen nollista. Jos puolestaan pääset ylempään jatkosarjaan, alkusarjan pisteet jäävät voimaan. Kuitenkin taas karsintasarjassa pisteet jäävät voimaan alemmasta jatkosarjasta.

Alemman jatkosarjan pistenollaus alkusarjan jälkeen on perusteltu Mestiksen ristiinkarsinnasta nostettavien joukkueiden vuoksi. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, voi Mestis-karsinnoista kautensa aloittanut joukkue teoriassa voittaa Suomen mestaruuden pelaamatta yhtäkään virallista pääsarjatason runkosarjaottelua.

Jos alkusarjan jälkeen jäät alempaan jatkosarjaan, etkä pääse nousemaan pudotuspeleihin, olet pelannut koko kauden Naisten Liigaa pelaamatta sitä kuitenkaan virallisesti.

Miten tällainen sarjajärjestelmä on edes tullut hyväksytyksi? 

Julkaistu 8.3.
Artikkeli

Virossa naisten jääkiekkomaajoukkueen uudelleenrakennus nousemassa valkokankaalle

Vuonna 2020 virolaiset jääkiekon harrastajat päättivät elvyttää naisten maajoukkuetoiminnan 12 vuoden tauon jälkeen. Nyt projektista ollaan tekemässä elokuvaa.
Jesse Eskelinen, @jesyyman

Vuonna 2020 videotuotantoyhtiö Vita Pictura ja Viron jääkiekkoyhdistys aloittivat yhteistyössä täyspitkän dokumenttielokuvan On Silver Heels työstämisen. Elokuva kertoo Viron naisten jääkiekkomaajoukkueen uudelleenmuodostumisesta 12 vuoden tauon jälkeen.

Lisäksi elokuva käsittelee aiheita, jotka ovat ajankohtaisia myös kansainvälisesti; sukupuolten epätasa-arvoa urheilussa ja yleisesti, joukkueen tiimihengen rakentamista kulttuurillisesti monimuotoisessa ryhmässä, feminiinisyyttä, motivaatiota ja urheilun roolia yhteiskunnassa.

Puhuttelevia tasa-arvokysymyksiä konkreettisilla esimerkeillä, kuten rahoituksen hakemisen haasteilla esiin tuomisen lisäksi elokuva antaa myös näyteikkunan jääkiekkokulttuurin alkuvaiheisiin, maahan, jossa laji on edelleen tuore ja kehittyvä. Myös Viroa ympäröivät isot kiekkomaat kuten Suomi, Ruotsi ja Venäjä tuovat mielenkiintoista kontrastia tarinaan.

Suomalaisväriä niin tekijätiimissä kuin joukkueessakin

Joukkueen uudelleen elvyttäneet pelaajat ovat iältään 17-48-vuotiaita ja edustavat lukuisia erilaisia kulttuurillisia, etnisiä ja sosiaalisia taustoja. Joukkueen päävalmentajana toimii latvialainen Inguna Lukasevica, joka on valmentanut ammatikseen muun muassa Itävallan U18-tyttömaajoukkuetta.

Lukasevican kakkosvalmentajana toimii suomalainen Ahto Kärnä, joka oli mukana myös Itävallan nuorten valmennusryhmässä. Lisäksi maajoukkueen kapteeni Anete Salumaa ohjaa ammatikseen metroa Helsingissä.

Elokuva käsittelee esimerkiksi tasa-arvoa urheilussa.
Kuva © Karolina Lahti / On Silver Heels -elokuva

Joukkueen lisäksi suomalaisväriä on vahvasti mukana myös elokuvan tekijätiimissä. On Silver Heelsin tuottajana toimii suomalainen Karolina Lahti, jolle tuotanto on ensimmäinen täyspitkä elokuva päätuottajan roolissa. Lisäksi tuotannossa on mukana tamperelainen Jarkko Jortikka, joka toimii neuvonantajana ja auttaa eritoten suomalaisten henkilöhahmojen rakentamisessa.

Elokuvan rahoittamiseksi on järjestetty joukkorahoituskampanja ja se onkin saanut nopeasti mediahuomiota kotimaassaan. Kyseessä onkin hanke, joka on tuonut naiskiekkoilulle ennennäkemättömän suurta näkyvyyttä virolaisessa mediassa.

Julkaistu 9.3.
Artikkeli

Dialogi: Mitä Teemu Selänteen pitäisi somelleen tehdä? – "Käyttää sananvapauttaan tavalla, josta puuttuu ymmärrys suuren seuraajamäärän tuomasta vastuusta"

Suomen kaikkien aikojen valovoimaisin jääkiekkoilija Teemu Selänne herätti viikonloppuna jälleen ristiriitaista huomiota jakamalla sosiaalisessa mediassa kyseenalaisia tietoja rokottamisesta.
Riku Isokoski (toim.), Antti Wennström

Tällä kertaa Selänteen somehässäkkään mukaan on sotkettu jopa kiekkolegendan reilusti yli 80-vuotias isä. Mistä on kyse, ja miksi asiaan pitää suhtautua kriittisesti? Asiaa käsittelevät Jatkoajan toimituksesta Antti Wennström ja NHL-toimituspäällikkö Riku Isokoski.

Riku Isokoski: Teemu Selänne nostatti Twitterissä monen kuukauden hiljaisemman jakson jälkeen jälleen kohun, kun kiekkolegenda ihmetteli rokottamattomaan isäänsä viitaten Suomen koronarokotuspolitiikkaa.

Kaikki juontaa siihen, kun THL:n pääjohtaja Markku Tervahauta kertoi Ylen Ykkösaamun haastattelussa erilaisia rokotukseen liittyviä aikomuksia ja ajatuksia.

Mitä Selänne meni sitten tekemään?

Antti Wennström: Yksi Tervahaudan ajatuksista oli esitetty muodossa "olisi syytä harkita", ja se oli rokotebussien käyttö korkeampien koronalukujen alueilla. Näihin kuuluvat esimerkkinä maahanmuuttajataustaiset lähiöt. Haastattelussa painotettiin, että tämä mahdollisesti toteutettava idea tulisi vasta sen jälkeen, kun riskiryhmät on rokotettu:

Tämä vahvistaa vääristellyn sanoman leviämistä. Selänne on edelleen yksi seuratuimpia suomalaisia ihmisiä, joten hänen teoillaan on suuri merkitys

"Tervahauta sanoo toiseksi vaihtoehdoksi sen, että rokotusjärjestyksessä priorisoitaisiin tiettyjä asuinalueita. Se voisi olla ajankohtaista sen jälkeen, kun riskiryhmät on rokotettu.'

Kuten usein käy, maahanmuuttajiin liittyvää asiaa vääristellään rasistisella tavalla vastakkainasetteluna. Viesteissä jätettiin pois tuo riskiryhmien rokottaminen ensin ja se, että koko ajatus on vielä ehdotuksen tasolla. Selänne nosti yhden tällaisen kommentin ja sekoitti soppaan ristiriitaiset tietonsa hänen oman isänsä rokottamisesta. Huh.

Isokoski: Selänteellä on Twitterissä noin 179 000 seuraajaa, joista merkittävä osa suomalaisia. Hän on edelleen yksi seuratuimpia suomalaisia ihmisiä, joten hänen teoillaan on suuri merkitys. Hän jakoi tämän ongelmallisen viestin suurelle seuraajajoukolleen. Tämä vahvistaa vääristellyn tiedon leviämistä. 

Kyseessähän ei ollut läheskään Selänteen ensimmäinen töppäys sosiaalisessa mediassa.

Wennström: Tämä jatkaa ainakin puoli vuosikymmentä jatkunutta viestinnän sarjaa, jossa Suomen kaikkien aikojen valovoimaisin ja seuratuin kiekkosankari laukoo silloin tällöin sosiaaliseen mediaan täysin punnitsemattomia kommentteja. Käsittelin asiaa viisi vuotta sitten hieman vastaavassa tilanteessa.

Suurimman osan ajasta Selänteen viestit somessa ovat tsemppausta ja hyväntuulisia toivotuksia fanien ja tuttujen kanssa. Sitten kun Selänne pyrkii parantamaan maailmaa ottamalla kantaa politiisiin asioihin, eivät viestit oikeastaan koskaan ole tarkistettuja tai todennettuja.

Selänne käyttää sananvapauttaan. Hän tekee sen kuitenkin tavalla, josta puuttuu ymmärrys tai piittaaminen suuren seuraajamäärän tuomasta vastuusta. Nyt Selänteen olisi pitänyt ottaa selvää siitä, pitävätkö hänen jakamansa tiedot paikkaansa jo ennen asian ottamista käsittelyyn.

Kauanko sinulta menee aikaa googlettaa Selänteen isän asuinpaikkakuntaa Siuntiota koskevat rokoteohjeet?

Isokoski: Ei montaakaan sekuntia. Mikäli ohjeet eivät ole Selänteen isän kannalta riittävän ymmärrettävät, soisi hänen ja heidän lähipiirinsä tekevän asian eteen töitä.

Koko tapauksen kruunasi Selänteen myöhemmin lähettämä video, jossa hän keskusteli videopuhelussa isänsä kanssa aiheesta. Tämän näen melko lapsellisena touhuna, eikä Selänne tuntunut tajuavan alkuperäisen twiitin isointa ongelmaa – se ei siis ollut rokotusjärjestys, vaan rasistinen vihjailu ja perättömän tiedon levittäminen.

Wennström: Fakta ilman mielipidettä on se, että Selänne vahvistaa tällä toiminnallaan rasistista sanomaa, ja jakaa sen valtavalle yleisölle.

Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, kun Selänne tarttuu maahanmuuttajia koskeviin epämääräisiin väitteisiin. Hänellä on tietoisia tai tiedostamattomia rasistisia ajatusmalleja ja ennakkoluuloja. Tämä on mielipiteeni faktojen pohjalta.

Luksusjahdille riittää kesäisin tunkua, mutta kun Selänteen isä on Suomessa pulassa, ovat perskärpäset surranneet talviunille.

Olennaista on joka tapauksessa se, että ilman mielipidettänikin Selänteen toiminta on vahingollista. Sitä alleviivaa myös Selänteen viestien alle kertyvä valtava määrä rasistista ryönää ihmisiltä ja anonyymeiltä trollitileiltä.

Eikö hänen tuttavissaan ja mahdollisissa asianhoitajissa ole todella ketään, joka neuvoisi häntä tällaisessa? Ja eikö hän ennen kaikkea muuta saisi jonkun auttamaan hänen isäänsä sen kärkeen nostetun huolen, hänen vanhempiensa rokoteasian selvittämisessä?

Selänteen lähipiiriä ja kavereita tuntematta jää tunne, että hänellä on liikaa vain omaa hyötyä etsiviä kavereita. Luksusjahdille riittää kesäisin tunkua, mutta kun Selänteen isä on Suomessa pulassa, ovat perskärpäset surranneet talviunille.

Toki kyseessä on koko ajan monimiljonääri ja aikuinen ihminen. Täällä mekin pidämme kädestä aikuista ihmistä ja tavaamme hänelle ohjeita, joilla toimia oikein. Hänen valtansa takia olisi kuitenkin tärkeää, että Selänne osaisi. Hänellä olisi valtaa vaikkapa oikeasti auttaa lukemattomia vastaavassa tilanteessa olevia vanhoja ihmisiä.

Isokoski: Kun päästään aasinsillalla tähän Selänteen ihmisten auttamiseen, en voi olla ajattelematta sitä 1990-luvun jokaisen suomalaisäidin unelmavävyä, joka oli yksi Lastenklinikoiden Kummien perustajajäsenistä. Mihin on kadonnut se koko kansan auttavaisimpana pidetty supertähti? Nyt auttamisen sijaan Selänne näyttää pyrkivän pönkittävän asemaansa ei-niin-auttavaisten ihmissielujen sankarina.

Selänteen somekanavista on löydettävissä jo niin paljon huonoja esimerkkejä, että on aiheellista pohtia miten hänen viestintäänsä saataisiin järkevämmälle tolalle. Oma rehellinen mielipiteeni on se, että tuo mainitsemani 1990-luvun lapsirakas Selänne olisi saatava takaisin esiin. Esimerkkejä tästä olisivat postaukset toiminnasta lasten urheilun parista tai sairaalavierailuilta.

Wennström: Tämä on totta. Tätä kuvaa Selänteestä käsitteli tovi sitten Elmo-lehden Samuel Savolainen pitkässä kirjoituksessaan. En usko ihmeisiin. Viestinnän ammattimaisen avun hakemiseen on ollut aikaa vuosikausia.

valtakunnan seuratuimpia tunnutaan käsiteltävän kuin Stanley Cupia ennen luovuttamistaan uudelle haltijalleen.

Ehdotuksesi aihealueesta ja keskittymisestä on erittäin hyvä, mutta Selänne näyttää seilaavan tuulen mukana. Hyväntekeväisyydessä hyvää, sosiaalisessa mediassa ihan mitä sattuu. Kun nytkin hänen esilleen ilmestyy runsaasti myös hyväksyviä ja selkään taputtavia viestejä, sehän vain pönkittää hänen toimintaansa.

Uutismediassa tätä ei ole koettu merkittäväksi. Asia ei näytä herättävän edes iltapäivälehtien mielenkiintoa, vaikka nykyisin urheilu-yläviitteenkin uutiskynnyksen ylittävät Jari-Matti Latvalan naimatouhut, Patrik Laineen kiroilu ja Markus Pöyhösen kalsarien värien vaihtuminen. Selänteen toilailut painetaan pehmeällä tyynyllä jälleen kerran? Ehkä myöhemmin sitten ymmärtäväiseen sävyyn, jopa hieman somessa häntä avustaneita demonisoiden − lopulta taas Selänteen ongelmallista puolta vahvistaen. Selänteen tunnetta vahvistaen.

Isokoski: Totta tämäkin. Kyllä sitä vaan monesti ihmettelee, kuinka valtakunnan seuratuimpia tunnutaan käsiteltävän kuin Stanley Cupia ennen luovuttamistaan uudelle haltijalleen.

Oli miten oli, jälleen on saatu repiä muutama hius irti päälaelta Suomen kaikkien aikojen parhaan jääkiekkoilijan someviestinnän seurauksena.

Juttua korjattu kello 10.20: Poistettu maininta Selänteen vanhemmista, sillä hänen äitinsä oli menehtynyt muutama vuosi sitten.

Julkaistu 18.3.
Artikkeli

Koronavirus kevensi rajusti NHL-seurojen kassoja – lipunmyynti ja ottelutapahtumat muodostavat 70 prosenttia kokonaistuloista

Koronapandemia on pitänyt suurimman osan maailman areenoista ja stadioneista tyhjänä edellisen vuoden aikana. NHL on kärsinyt oman osansa taloudellisista tappioista ja tyhjät katsomot ovat iskeneet joukkueiden tuottoihin erityisen karulla tavalla.
Ville Lampinen, @VilleLampinen

Vuosi sitten urheilumaailma pysähtyi silmänräpäyksessä.

Ensimmäinen dominopalikka kaatui, kun koripallojoukkue Utah Jazzin hyökkääjällä Rudy Gobertilla todettiin koronavirus. NBA-komissaari Adam Silver veti pikaisesti johdon seinästä ja laittoi liigan tauolle. Samana viikonloppuna peruttiin myös yliopistokoripallon mestaruusturnaus ja hetkeä myöhemmin baseball-liiga MLB ilmoitti siirtäneensä oman kauden alkuaan.

NHL:lle runkosarjan keskeytys tuli huonoon saumaan, sillä liigan talous on ollut vahvassa kasvussa 2000-luvulla. Vuonna 2006 liigan kokonaistulot jäivät vielä alle 2,3 miljardin, mutta kaudella 2018–2019 ne nousivat ensimmäistä kertaa jo yli viiden miljardin dollarin rajan.

Vaikka edellinen kausi saatiinkin urheilullisesti vietyä loppuun saakka, pandemian vaikutukset näkyivät rajulla tavalla liigan kokonaistuloissa. Forbesin mukaan kauden 2019–2020 kokonaistulot putosivat vajaaseen 4,4 miljardiin dollariin.

Vaikka NHL kärsikin merkittävät taloudelliset tappiot, puhutaan MLB:n ja amerikkalaisen jalkapallon NFL:n kohdalla vielä aivan toisen asteen luvuista. MLB:n kokonaistulot pienenivät koronakauden aikana peräti 6,5 miljardia – 10,5 miljardista neljään miljardiin. NFL:n tilannetta helpottivat huikean arvokkaat tv-sopimukset, mutta tappiota tuli silti mittavasti. 14,5 miljardin vuositulot pienenivät nyt 9,5 miljardiin taalaan.

peräti 70 prosenttia NHL:n kokonaistuloista tulee lipunmyynnistä ja ottelun aikana myydyistä tuotteista.

Forbesin arvioiden mukaan Pohjois-Amerikan neljä ammattilaissarjaa ovat menettäneet koronapandemian seurauksena tuloja jo yli 14 miljardin dollarin edestä.

Rokotukset helpottavat tilannetta, fanit pääsevät jo 18 halliin 

Yhdysvaltojen ripeä rokotustahti tuo NHL-joukkueille pientä helpotusta. Maaliskuun loppuun mennessä katsojia saa ottaa halliin jo 18 kaupungissa. Kanadan puolella kokoontumisrajoitukset ovat edelleen tiukat, eikä halleissa ole nähty kannattajia. 

Mistään yleisöryntäyksestä ei NHL:n kohdalla voida vielä puhua, sillä suurimmassa osassa kaupungeista halleihin päästetään sisään noin 10–20 prosenttia normaalista kapasiteetista. Maskipakko on käytössä lähes jokaisessa hallissa ja useihin halleihin ei ole pääsyä ilman negatiivista koronatestiä. 

NHL kaipaa erityisen paljon loppuunmyytyjä halleja. Forbesin mukaan peräti 70 prosenttia NHL:n kokonaistuloista tulee lipunmyynnistä ja ottelun aikana myydyistä tuotteista.

Muiden ammattilaissarjojen kohdalla lipunmyynnistä ja oheistuotteista saatavat tuotot jäävät reilusti alle 50 prosentin. Vaikka NHL onkin saanut houkuteltua mukaan uusia yhteistyökumppaneita ja lisännyt mainoksia muun muassa pelaajiensa kypäriin, ei ottelutapahtumasta saatavia tuloja voi näillä korvata. 

Julkaistu 20.3.
Artikkeli

Supertähti Mikko Rantanen johtaa Avalanchea huimien tehojen lisäksi monipuolisuudellaan ja olemuksellaan

Kuudetta NHL-kauttaan pelaava Mikko Rantanen johtaa joukkuetta tehoillaan, mutta on osoittanut kykenevänsä monipuolisempaan peliin ja henkiseen johtajuuteen.
Lasse Ranta

Colorado Avalanche lähti kauteen yhtenä mestarisuosikeista. Se oli sitä myös viime kaudella, ja katkera pudotuspelitappio Dallas Starsille jätti keskeneräisyyden tunteen ja menestysjanon. Joukkueen runko säilyi pääosin ennallaan, ja se jopa vahvistui, kun hyökkäykseen hankittiin Brandon Saad ja puolustukseen Devon Toews.

Tähän lähtökohtaan nähden kuluva kausi on kuitenkin ollut kysymyksiä herättävä. Avalanchen otteet ovat heilahdelleet hyvin erikoisesti. Loistosuoritusta on usein seurannut ihmeellinen mahalasku – varsinkin heikkoja kalifornialaisjoukkueita vastaan Avalanche on ollut vaikeuksissa.

Vaikeina aikoina tarvitaan tavanomaisesta poikkeavia ratkaisuja. Tällä kaudella Mikko Rantanen on löytänyt itsestään uusia voimavaroja ja peli-ideoita. Suomalaisen pelaaminen on edistynyt jatkuvasti NHL-uran aikana.

Rantasen fyyinen peli kaipaa lisää tämännäköistä tekemistä. Tässä jää jalkoihin Wildin Jared Spurgeon.
Kuva © Getty Images

pelaajan suuruus mitataan hänen kyvyssään haastaa oma mukavuusalueensa.

Rantanen hillitsee heiluriliikettä

Viime aikoina Avalanche on tehnyt ryhtiliikkeen. Takana on viiden ottelun voittoputki (20.3.) ja kahden edellisen ottelun perusteella yläkerran ja erikoistilanteiden takkuilu on taakse jäänyttä elämää: Anaheim Ducks kaatui 8–4 ja Minnesota Wild 5–1.

Tilastollisesti tilanne joukkueen sisällä näyttää olevan ennallaan. Viime kaudella ykkösnyrkki Gabriel Landeskog Nathan MacKinnon – Mikko Rantanen teki 32 prosenttia Avalanchen maaleista, vaikka suomalainen oli sivussa 18 ottelusta loukkaantumisen vuoksi. Tällä kaudella nyrkki on levinnyt vain ajoittain Landeskogin karanteenin ja MacKinnonin lyhyen toipilasjakson ajan, ja vastaava tilastolukema näyttää 36 prosenttia.

Täyden kauden pelatessaan Rantanen on 30 maalin tahdissa. Loukkaantumisen rikkomalla viime kaudella Rantanen ehti kirjata tehot 19+22 vain 41 ottelussa. Numeroiden valossa hän on siis jatkanut siitä, mihin viime kausi jäi.

Pelin sisällä oli sen sijaan kahden ensimmäisen kuukauden aikana havaittavissa viime kaudelta vieras ilmiö. Kun ykköskentällä peli toimi, se toimi myös alemmissa ketjuissa (Andre BurakovskyNazem KadriJoonas Donskoi, Saad). Kun ykkönen joutui vaikeuksiin, ei materiaalin syvyydestä noussut paikkaajia.

tehopisteiden ohella olennaista on ollut muutos kaukalossa ja sen ulkopuolella.

Tämä ongelma on nähtävästi saatu korjatuksi viimeisen viikon aikana, ja Avalanchen kannalta on toivottavaa, että pelianalyysi on tehty oikein. Kakkos- ja kolmosketjun on uskallettava nousta esiin myös ykkösen suvantoaikoina.

Kohti kokonaisvaltaisempaa peliä

Peliotteiden valossa ei ole yllättävää, että Rantanen johtaa joukkueen sisäistä maali- ja pistepörssiä (16+18), mutta kehityksen kannalta vielä numeroita olennaisempaa on ollut tekeminen kaukalossa ja sen ulkopuolella.

Rantasen kiekoton pelaaminen siirtyi viime kauden aikana fyysisempään suuntaan, ja teema on jatkunut myös tällä kaudella. Luonteenomaisimmassa pelitilanteessa Rantanen antaa ensimmäisen iskun kulmassa ja luo paineen hyökkäysalueella. Tehot ovat seurausta kokonaisvaltaisen pelin kehittymisestä. Rantanen on selvästi ottanut opikseen vaikean alkukauden ratkaisevimmista virheistä.

Rantanen on noussut tällä kaudella jopa Nathan MacKinnonia tehokkaammaksi pelaajaksi.
Kuva © Getty Images

Aihioita puolustussuunnan pelin kehittymiseen oli nähtävissä jo viime kaudella. Laukausten blokkaaminen on aktiivisempaa, ja kiekonmenetyksiä on sattunut entistä vähemmän. Nähtäviä puutteita toki on yhä – ennen kaikkea taklauspelin soisi olevan aggressiivisempaa.

NHL-tason johtaja

MacKinnon ei ole saanut tekemiseensä sellaista lentoa mitä viime kaudella nähtiin. Ennen tämän kauden alkua spekuloitiin perustellusti pistepörssin voitosta ja Hart Trophy -ehdokkuudesta. Näille puheille ei ole enää katetta, kun Edmonton Oilersin Connor McDavid on ottanut selvän irtioton muista.

Tämä ei tarkoita, että MacKinnon olisi pettänyt tällä kaudella – peli ei vain ole noussut uudelle tasolle siinä missä Rantasella. Tilastollisesti sarjan parhaimpien joukkoon arvioitu MacKinnon ja otsikoiden karttama Rantanen ovat lähestyneet tuntuvasti toisiaan. 

itsensä korostaminen ei ole ikinä kuulunut rantasen luonteeseen.

Landeskog on itseoikeutetusti joukkueen kapteeni, ja jotain ruotsalaisen johtajuudesta on selvästi tarttunut ketjukaveriin. Rantanen kommunikoi joukkueen kanssa entistä itsevarmemmin ja päsmäröi kaukalossa verbaalisesti huomattavasti totuttua enemmän.

Kyse ei ole huomiohakuisuudesta tai itsensä korostamisesta – sellainen ei ikinä ole kuuluut Rantasen pirtaan – vaan tavasta ottaa vastuuta joukkueesta. Pelaajan suuruus ilmenee kyvyssä reagoida muutokseen, haastaa oma mukavuusalueensa.

Rantasessa ei ole Patrik Laineen kaltaista vetovoimaa eikä joukkue rakennu hänen ympärilleen kuten Aleksander Barkovin. Supertähden mitat hän kuitenkin täyttää omalla vähemmän näyttävällä tavallaan.

Julkaistu 21.3.
Artikkeli

Englannin liigasta maailmanmestariksi – Jukka Jalosen taival on vain yksi esimerkki Jatkoajan elinkaaren aikaisista muutoksista

Kahdessa vuosikymmenessä huippupelaajia on siirtynyt valmennustehtäviin – ja Jaromír Jágr on vaihtanut NHL-pelit kotimaansa pääsarjaan.
Juha Oinonen

Jatkoaika-verkkolehti aloitti tammikuussa 2001. Kahdessa vuosikymmenessä niin urheilumedia kuin jääkiekkomaailmakin ovat kokeneet monenlaisia muutoksia − toisaalta moni asia tuntuu olevan myös ennallaan.

On aika poimia uuden vuosituhannen kiekkohistoriasta esimerkkejä aikojen muuttumisesta. 

Liigassa tuttuja kasvoja pelaajina ja valmentajina

Kausi 2000−01 oli Liigan ensimmäinen 13 joukkueen suljettuna sarjana − Kärpät voitti karsinnoissa vuotta aiemmin pääsarjaan nousseen Pelicansin, joka kuitenkin sai pitää liigapaikkansa. 20 vuotta sitten Liigaa hallitsi TPS, joka voitti keväällä 2001 jo toistamiseen Liigan historiassa triplamestaruuden.

Sittemmin menestys onkin ollut harvinaisempaa: keväällä 2004 saavutuksena oli hopea ja kausi 2009−10 päättyi toistaiseksi viimeiseen mestaruuteen. Tapparan keväällä 2001 hopealle valmentanut Jukka Rautakorpi puolestaan saavutti ensimmäisen liigamitalinsa, ja pronssille selvinnyt toinen tamperelaisseura Ilves ei ole päässyt mitalin makuun sen jälkeen.

Pistepörssin kärkikymmeniköstä Tony Virta on Jokereiden valmennusryhmässä ja Kimmo Rintanen TPS:n nykyinen apuvalmentaja − molemmat hyökkääjät pelasivat tuolloin TPS:ssä. Maalivahtien kärkinimistä esimerkiksi Pasi Nurminen on valmennuspestistään syrjäytetty Pelicansin pääomistaja ja Markus Korhonen on Ilveksen maalivahtivalmentaja.

Toisaalta pistepörssin kakkoseksi sijoittunut Jaroslav Bednář pelaa 44-vuotiaana edelleen Tšekin kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla.

Kaudella 2000−01 Liigassa pelanneista Toni Koivisto, Arto Laatikainen ja Markus Kankaanperä jatkavat edelleen liigauriaan − myös NHL:ään vuonna 2001 varattu Jussi Jokinen pelaa vielä Liigassa.JYP-legenda Jarkko Immonen puolestaan pelasi 20 vuotta sitten vielä Mestistä TUTOssa.

Suomen toiseksi korkein sarjataso käynnistyi Mestis-nimellä juuri kaudella 2000−01, Mestiksen ensimmäisen mestaruuden voitti Jukurit valmentajanaan Risto Dufva, joka on sittemmin noussut liigavalmentajien ottelutilastossa neljänneksi − edellä ovat vain Hannu Aravirta, Rautakorpi ja Pekka Virta.

Valmentajasektori onkin kahdessa vuosikymmenessä mullistunut melkoisesti: esimerkiksi suomalaisvalmennuksen kärkinimistä Pekka Virta pelasi vielä kaudella 2000−01 peliuransa viimeisen kauden Mestiksessä, moninkertainen mestarivalmentaja Jukka Jalonen puolestaan valmensi vielä tuolloin Englannin pääsarjassa Newcastle Jestersissä.

Sukunimikaima Kari Jalonen sen sijaan vasta aloitteli valmentajauraansa 20 vuotta sitten. Jortikan taustalla hän oli apuvalmentajana voittamassa triplamestaruutta, mutta päävalmentajana Kari Jalonen on yksi menestyneimpiä suomalaisia − Kärpissä neljässä kaudessa kolme mestaruutta ja pronssi, HIFK:n ainoa mestaruus 2000-luvulla, kaksi Sveitsin mestaruutta ja MM-hopea Leijonissa vuonna 2016.

Pekka Virran valmentajaura alkoi TUTOssa heti pelaajauran päätyttyä.
Kuva © Antti Helminen

NHL on sinivalkoistunut

NHL-kausi 2000−01 päättyi suomalaisittain iloisesti, kun Colorado Avalanchessa pelanneesta Ville Niemisestä tuli viides − Jari Kurrin, Esa Tikkasen, Reijo Ruotsalaisen ja Jere Lehtisen jälkeen − Stanley Cupin voittanut suomalaispelaaja − sittemmin määrä on yli kaksinkertaistunut, kun Teemu Selänne, Valtteri Filppula, Antti Niemi, Tuukka Rask, Teuvo Teräväinen, Kimmo Timonen ja Olli Määttä ovat päässeet nostamaan himoittua pokaalia.

Suomalaisnäkökulmasta NHL on muutenkin mullistunut parissa vuosikymmenessä. Kaudella 2000−01 vain kolme suomalaismaalivahtia pääsi tolppien väliin. Jani Hurme torjui Ottawa Senatorsin paidassa 22 pelissä, Miikka Kiprusoff San Jose Sharksissa viidessä ottelussa ja Mika Noronen sai Buffalo Sabresissa kahdesti torjuntavuoron.

Tällä kaudella jo 11 suomalaista on päässyt torjuntatöihin − näistä Columbus Blue Jacketsin Joonas Korpisalo, Boston Bruinsin Tuukka Rask ja Chicago Blackhawksin Kevin Lankinen ovat joukkueidensa kiistattomia ykkösmaalivahteja.

Lisäksi Nashville Predatorsissa Pekka Rinne ja Juuse Saros jakavat torjuntavastuun, ja Minnesota Wildissa Kaapo Kähkönen sekä Edmonton Oilersissa Mikko Koskinen taistelevat ykkösvahdin roolista kynsin hampain.

Jani Hurmeen NHL-ura oli lyhyt tämän päivän suomalaisvahteihin verrattuna, mutta kokemus listalle tarttui jopa tappelu.
Kuva © Getty Images

Kenttäpelaajista kaudella 2000−01 tehokkain suomalainen oli Selänne, joka summasi Mighty Ducks of Anaheimin ja Sharksin riveissä yhteensä 73 ottelussa 72 tehopistettä. Selänteen ohella ainoa suomalainen 100:n tehokkaimman pelaajan joukossa oli Sami Kapanen.

Vaikka suomalaispelaajien määrä NHL:ssä on kasvanut parilla kymmenellä, ei tälläkään kaudella ole 100:n parhaan pistemiehen joukossa kolmea suomalaista enempää − tosin Aleksander Barkov, Mikko Rantanen ja Sebastian Aho ovat kaikki tällä hetkellä pistepörssissä korkeammalla kuin Selänne 20 vuotta sitten.

Kaudella 2000−01 NHL:n pistepörssin voitti tšekkitähti Jaromír Jágr viimeisellä kaudellaan Pittsburgh Penguinsissa. Sittemmin Jágr on pelannut kahdeksassa NHL-joukkueessa, Avangard Omskissa KHL:ää ja sen edeltäjää Venäjän Superliigaa sekä kotikaupunkinsa Kladnon joukkueessa kahdella eri sarjatasolla.

Viime kaudella kiekkolegenda tehoili pääsarjatasolla Rytiri Kladnossa 29 pistettä 38 ottelussa ja tämä kausi on sujunut Tšekin toiseksi korkeimmalla sarjatasolla − 49-vuotias Jágr taituroi edelleen kuin nuoruutensa päivinä.

NHL-kausi 2000−01 oli merkittävä myös kahden supertähden kannalta, sillä Mario Lemieux palasi NHL-kaukaloihin kolmen kauden poissaolon jälkeen ja takoi 43 pelissä hämmästyttävät 76 tehopistettä − "Super-Mario" oli ehditty jo nimetä Hockey Hall of Fameen, mutta yksi kaikkien aikojen suurimmista pelaajista jatkoi vielä uraansa pelaten viiden kauden aikana 170 ottelua tehoin 77+152.

Eric Lindros puolestaan jätti pelaamatta koko kauden 2000−01, koska hän toivoi siirtoa Philadelphia Flyersista Toronto Maple Leafsiin − kauppa ei toteutunut, mutta kesällä 2001 Lindros siirtyi New York Rangersiin.

Maple Leafsin ja William Nylanderin pitkään venyneet sopimusneuvottelut ovat tuoreessa muistissa, mutta ruotsalainen pelasi kuitenkin yli puolet kaudesta.

Muutama pelaaja on vammojen vuoksi joutunut olemaan koko kauden sivussa, mutta Lindrosin kaltainen poteroon juuttuminen sopimusneuvottelujen vuoksi on harvinaisempaa.

Hannu Aravirta ja Leijonat saavuttivat keväällä 2001 neljännen peräkkäisen MM-mitalin.
Kuva © Getty Images

Tšekin triplamestaruudesta Leijonien loistoon

Kaksi vuosikymmentä sitten Leijonilla oli yksi MM-kulta, ja Tšekki hallitsi maajoukkuepelejä − pari vuosikymmentä myöhemmin Suomi on hallitseva maailmanmestari ja muutenkin menestyneempi.

Naganossa 1998 olympiakullan voittanut Tšekki voitti keväällä 2001 jo kolmannen peräkkäisen MM-kultansa. Suomi oli finaaleissa häviävänä osapuolena vuosina 1999 ja 2001. Hannu Aravirran johdolla Leijonat oli kuitenkin ainutlaatuisessa mitaliputkessa, kun Naganon olympiapronssia seurasi MM-hopea samana keväänä Sveitsissä Ruotsia vastaan ja Tšekille kärsittyjen finaalitappioiden välissä Suomi voitti MM-pronssia Pietarissa vuonna 2000.

Tšekki voitti vuonna 2001 myös alle 20-vuotiaiden MM-kullan, Suomi joutui tyytymään hopeaan tälläkin tasolla. Kari Jalosen valmentamasta miehistöstä Toni Koivisto pelaa edelleen Liigaa ja Juha-Pekka Hytönen tällä hetkellä Itävallassa.

Vastaavasti Ville Hämäläinen on toiminut tällä kaudella SaiPan päävalmentajana lomautetun Tero Lehterän tilalla, ja Tuomo Ruutu on ollut Suomen apuvalmentajana jo kolmissa alle 20-vuotiaiden MM-kisoissa.

Kaikki kunnia esimerkiksi Suomen joukkueessa pelanneelle Mikko Koivulle upeasta urasta, mutta tuosta turnauksesta suurimmaksi tähdeksi nousi kuitenkin Henrik Lundqvist. Ruotsalaismaalivahti on voittanut urallaan Stanley Cupia lukuun ottamatta kaiken, mutta NHL-uran jatkuminen on toistaiseksi epävarmaa tammikuisen avosydänleikkauksen vuoksi.

Karoliina Rantamäki oli konkaripelaaja jo 20 vuotta sitten, ja peliura jatkuu edelleen.

Naiskiekon poikkeusyksilö

Ikinuori Jágr on omanlaisensa poikkeusyksilö, mutta suomalaisessa naiskiekossa on vastaava esimerkki: Karoliina Rantamäki oli kaudella 2000−01 pudotuspelien ylivoimaisesti tehokkain pelaaja Bluesin voittaessa kolmannen peräkkäisen mestaruuden. Rantamäki palkittiin pudotuspelien arvokkaimpana pelaajana, ja palkinto nimettiin myöhemmin hänen mukaansa.

Jo kaudella 1992−93 uransa aloittanut hyökkääjä pelaa 43-vuotiaana edelleen pääsarjatasolla yli piste per peli -tahdilla. Rantamäki on Emma Terhon ohella ainoa suomalainen naiskiekkoilija, joka on edustanut maajoukkuetta viisissä olympialaisissa.

Maajoukkueessa Rantamäki on voittanut kahdeksan MM-pronssia ja kaksi olympiapronssia. Seurajoukkueissa hän on voittanut Bluesin paidassa suomenmestaruuden kahdeksan kertaa ja Venäjän mestaruuden kaudella 2013−14 SKIF Nižni Novgorodissa.

Juttua muokattu 22.3. klo 7.16: Täsmennetty Jukka Rautakorven voittaneen ensimmäisen liigamitalinsa kaudella 2000–01.

Julkaistu 24.3.
Kolumni

Euroopasta on turha etsiä Ak Bars Kazania kovempaa joukkuetta

Ak Bars Kazan on marssinut KHL:n pudotuspelien kaksi ensimmäistä kierrosta läpi voittamalla kaikki kahdeksan otteluaan. Salavat Julajev Ufaa vastaan käydyssä ottelusarjassa kävi selväksi, että kyseessä on paras NHL:n ulkopuolinen jääkiekkojoukkue.
Nico Oksanen

KHL:stä jääkiekkosarjana ja Venäjästä maana voi olla montaa mieltä, mutta urheilullista laatua sielläkin laatua riittää. Ak Bars Kazan on erittäin hyvä esimerkki tästä.

Ak Bars on KHL:n historian aikana (alkaen kaudesta 2008–09) ollut jokaisella kaudella pudotuspeleissä, neljällä kaudella finaaleissa ja kolmesti Gagarin Cup -mestari. Seitsemällä kaudella (mukaanlukien tämä kevät) joukkue on edennyt vähintään konferenssifinaaleihin.

Tätä kutsutaan menestymiseksi. Organisaatiossa on totuttu menestymään ja sitä odotetaan tulevaisuudessakin. 

Ak Bars ei ole maailman viihdyttävin joukkue, mutta KHL:ssä ja Venäjällä joukkue on varmasti sarjan työteliäin.

Lumileopardeja voi verrata jalkapallosta tuttuun FC Barcelonaan. Katsoessasi joukkueen peliä tiedät etukäteen, mitä saat. Ak Barsilla on neljä vahvaa kenttää, jossa ei ole ainuttakaan vapaamatkustajaa mukana. Kaikki pelaavat kovalla intensiteetillä joukkueelle.

FC Barcelona pelasi viime kaudella lyhytsyöttöpeliä ja pelaa sitä seuraavassakin pelissä. Nimet vaihtuvat, mutta tyyli pysyy.

Ak Barsin peleissä toistuu vuosi toisensa perään sama kaava. Joukkue on kärsivällinen ja erittäin tyly. Monesti joukkueen kotipelejä on jopa turhauttavaa katsella. Kun Ak Bars siirtyy johtoon, johto ei yleensä enää vaihdu. 1–0 -maali on usein sineetti ottelulle.

Joukkue ei juhli maaleilla. Heille on yhdentekevää, voittavatko he pelin 1–0 vai 7–2. Maalilla voittaminen on todennäköisesti parempi vaihtoehto, sillä silloin vastustaja ei ole tehnyt yhtään maalia ja voittoa voi kutsua lähes täydelliseksi.

Vaikka Ak Bars pelaa usein vähämaalisia otteluita, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö joukkue voisi lähteä maalintekokilpailuun. Sitä ei yleensä tarvitse tehdä, kun alakerta harvemmin vuotaa.

Dmitri Kvartalnov on päävalmentajana juuri sellainen, josta organisaatiossa pidetään. Kvartalnovin joukkueet eivät anna pienintäkään siimaa vastustajalle.

Kvartalnov teki sen selväksi myös Tomi Lämsän valmentamalle Salavat Julajev Ufalle. Neljässä ottelussa tulivoimainen Salavat Julajev teki viisi maalia.

Niistä kaksi syntyi viimeistä tilanteessa, jossa Ak Bars johti ottelua 3–0 -lukemin.

Salavat Julajevilla oli yksi ketju, joka piti pimentää ja siinä joukkue onnistui täydellisesti. Sakari Manniselle, Teemu Hartikaiselle ja Markus Granlundille merkattiin yksi syöttöpiste per pelaaja. Ne pisteet tulivat edellä mainittuihin "turhiin" maaleihin, kun ottelusarjaa oli viisi minuuttia jäljellä.

Ak Barsissa ei ole tällä hetkellä yhtäkään KHL:n mittakaavan kiiltokuvatähteä. Ei nimellisesti tuttua huippumaalivahtia, huippupuolustajaa tai henkeä salpaavia, taitavia hyökkääjiä.

Joukkueen hyökkäyksestä löytyy sen sijaan yhdeksän yli 30-vuotiasta hyökkääjää. Muun muassa jo parhaat päivänsä nähneet ja pelinsä pelanneet Stephane Da Costa ja Nigel Dawes.

Silti nämä pelaajat tekevät sopimukset joukkueen kanssa ja pelaavat logolle kieli vyön alla. Sitä kutsutaan sitoutumiseksi, joka johtaa menestykseen. Helpompikin paikka olisi tehdä rahaa uransa ehtoopuolella.

Näiden kehäkettujen lisäksi esimerkiksi joukkueen nelosketjussa pelaa Dmitri Voronkov -niminen nuori oman kylän lahjakkuus, joka on varattu Columbus Blue Jacketsiin. Voronkov voisi taitojensa puolesta pelata ykköskentässä ja ykkösylivoimassa, mutta hän pelaa rikkovassa roolissa ja alivoimaa. Tilanne on kaikille pelaajille sama, oli status mikä tahansa. 

Laadukkaita joukkueita on paljon. Loistavia pelaajia vielä enemmän. Mutta kun jyvät erotellaan akanoista ja voittaja selvitetään massasta, jäljelle jää Ak Bars Kazan.

Julkaistu 25.3.
Artikkeli

Willie O’Ree kesti rasistiset herjat ja nousi legendaksi – Dokumentti ”Willie” keskittyy persoonaan eikä peliuraan

Vaikka ”Willie”-dokumentti käsittelee vuosikymmeniä kestänyttä ja edelleen jatkuvaa rasismia, Willie O’Reen välitön ja lämminhenkinen persoona luo elokuvaan sympaattisen ja toiveikkaan tunnelman.
Juha Oinonen

Ystävällinen ja kunnioitettu − tällaisen vaikutelman sain Willie OReestä katsottuani dokumentin "Willie", joka sijoittuu kevääseen ja kesään 2018, kun NHL:n ensimmäisen tummaihoisen pelaajan valintaa Hockey Hall of Fameen lobataan ja spekuloidaan.

Ensi-iltansa dokumentti sai Kanadassa vuonna 2019 ja Yhdysvalloissa 2020 − Suomessa "Willie" on katsottavissa Viaplay-palvelussa.

Puolitoistatuntinen dokumentti luonnollisesti kertaa O’Reen historiallista NHL-uraa ja sen merkitystä myöhemmille sukupolville, mutta näkökulma on laajempi. 1950-luvun lopussa ja 60-luvun alussa valkoiseen ja etuoikeutettuun NHL:ään murtautuneen tummaihoisen kanadalaisen tarina linkittyy koko Pohjois-Amerikan kansalaisoikeustaisteluun.

Rasismi iskee silmille

O’Ree vietti lapsuutensa Kanadan Frederictonissa, ja kotikadulla asui toinenkin tummaihoinen perhe. Urheilullisesti lahjakas lapsi kokeili useita eri lajeja, mutta mieluisimmiksi vakiintuivat baseball ja jääkiekko. Urheilumaailmassa O’Ree kohtasikin rasismin ensi kertaa − baseball-leirillä 50-luvun Atlantassa O’Ree näki käytännössä rotuerottelun ja joutui kuuntelemaan rasistisia herjoja.

Urheilullisten saavutusten rinnalle tuodaan O'Reen persoona, jota kehuvat kaikki hänen kanssaan tekemisissä olleet.

Rasistinen kohtelu sai miettimään jopa urheilun lopettamista, mutta O’Ree päättikin keskittyä jääkiekkoon ja olla välittämättä huuteluista. 14-vuotiaana syntyi tavoite tulla jääkiekkoammattilaiseksi ja päästä NHL:ään pelaamaan − molemmissa tavoitteissaan O’Ree jopa onnistui, vaikka joutuikin kuulemaan rasistisia herjoja jokaisessa ottelussaan.

Nämä saavutukset innoittivat seuraavia sukupolvia taistelemaan NHL-unelmansa eteen. Dokumentissa ääneen pääsevät esimerkiksi nykypelaajat Wayne Simmonds ja Devante Smith-Pelly, jotka ovat menestyksen ohella joutuneet kohtaamaan rasismia NHL:ssä.

Vaikka viisinkertainen Stanley Cup -voittaja Grant Fuhr ja naiskiekkotähti Angela James on valittu Hockey Hall of Fameen pelaajina ja O’Ree vaikuttajana, eivät ennakkoluulot ja vihaiset rasistiset asenteet ole muuttuneet mihinkään 60 vuodessa.

Henkilökuva − ei urakerta

O’Ree pelasi NHL:ssä kahdella kaudella yhteensä 45 ottelua, mutta ammattilaisura kesti 50-luvun lopulta kevääseen 1979. Pitkän uran ja NHL-tilaisuuden arvoa korostaa entisestään fakta, että O’Ree sai nuorena kiekon kasvoihinsa, minkä seurauksena hänen oikea silmänsä sokeutui ennen ensimmäistäkään NHL-peliä.

Urheilullisten saavutusten rinnalle − ja kenties jopa ohi − tuodaan O’Reen persoona, jota kehuvat kaikki hänen kanssaan tekemisissä olleet. Ja kuten heti alussa mainitsin, katsojallekin syntyy erittäin positiivinen mielikuva tästä nyt jo yli 80-vuotiaasta herrasmiehestä.

Erilaisten yhteistyökumppaneiden lisäksi ääneen pääsee iso liuta O’Reen läheisiä ja ystäviä eri ajanjaksoilta tämän pitkästä elämästä, ja he kaikki suitsuttavat Willietä nimenomaan puolisona, isänä, auttajana − eli yksinkertaisesti ihmisenä.

Pelaajauransa jälkeen O’Ree teki monenlaisia töitä, kunnes palasi jääkiekon pariin, kun Lou Vairo ja Bryant McBride pyysivät hänet mukaan monimuotoisuusohjelmaan. O’Ree on työskennellyt sittemmin monissa eri hankkeissa pyrkien lisäämään jääkiekkoon monimuotoisuutta.

Epäloogisuudestaan huolimatta elokuvaan syntyy toisteisuutta ja rytmiä, joiden avulla O'Ree pääsee jakamaan opetustaan kunnianhimosta ja unelmien toteuttamisesta.

Edes uhkauskirjeet, jotka esitellään dokumentissa selkäpiitä karmivan dramaattisesti, eivät estäneet O’Reetä auttamasta nuorempia kaltaisiaan tavoittelemaan unelmiaan. Sellainen Willie O’Ree on.

Epälooginen rakenne lisää jännitystä

Useimmat elämäkertakirjat ja dokumentit etenevät kronologisesti tai keskittyvät johonkin tiettyyn ajanjaksoon. "Willie" tavallaan keskittyy kevääseen ja kesään 2018, kun O’Reen mahdollista valintaa Hockey Hall of Fameen odotetaan.

Samaan aikaan käydään epäloogisessa järjestyksessä läpi O’Reen lapsuutta, peliuraa ja muuta työtä jääkiekon parissa sekä esimerkiksi sukutaustaa, kuinka Etelä-Carolinasta karannut orja päätyi Kanadaan suvun kantaäidiksi.

Dokumentin rakenne tuntuu varsinkin aluksi sekavalta ja tapahtumat irrallisilta, mutta mielenkiinnon ylläpitämiseen valinta oli oikein toimiva. Katsojan on lähes mahdoton päätellä etukäteen, mitä seuraavassa kohtauksessa käsitellään.

Epäloogisuudestaan huolimatta elokuvaan syntyy toisteisuutta ja rytmiä, joiden avulla O’Ree pääsee jakamaan opetustaan kunnianhimosta ja unelmien toteuttamisesta.

Vaikka ihonväri ja vähemmistöjen asema on dokumentissa keskeinen teema, ei "Willie" saarnaa tai hae vastakkainasettelua. Elokuvan näkökulma on sen sijaan, että hyvää tekemällä syntyy hyvää − Willie O’Ree on loistava esimerkki periaatteen toimivuudesta.

Julkaistu 27.3.
Kolumni

Liike-elämä näytti Liigalle esimerkkiä − Urheilijoiden terveys on syytä laittaa etusijalle

Kun Tappara rikkoi koronaeristystä ja tartuntatautilakia, seuran pääsponsori Terveystalo lopetti yhteistyön arvoristiriitojen vuoksi. Yhtä suoraselkäistä terveyden priorisointia soisi näkevän enemmänkin.
Juha Oinonen

Olen nähnyt jääkiekkoilijoiden loukkaantumisia sekä paikan päällä että tv-lähetyksistä. Olen haastatellut pelaajaa, joka joutui lopettamaan uransa aivovamman vuoksi − ja samaan artikkeliin asiantuntijoita aivovammojen tunnistamisen ja kuntouttamisen kriittisyydestä. Olen lukenut dokumentoidusti aivovammoja saaneiden pelaajien vähättelevän päähän kohdistuneita taklauksia ja glorifioivan tappeluita.

Terveys on harvoin urheilullisia tavoitteita suurempi prioriteetti huippu-urheilussa.

Erityisesti ratkaisupeleissä tärkeitä ja johtavia pelaajia peluutetaan loukkaantumisista huolimatta, jos suinkin mahdollista. Vielä tällä vuosituhannella päähän kohdistuneesta taklauksesta tajuntansa menettänyt pelaaja saattoi palata kaukaloon samassa ottelussa.

oli upeaa huomata, että edes joku taho laittoi terveyden etusijalle.

Kun kiekkopiireistä ensin kuului äärimmäisen huolestuttavia uutisia liittyen koko maailmaa järisyttäneeseen tartuntatautiin, oli yhtä upeaa huomata, että edes joku taho laittoi terveyden etusijalle.

Totta kai Terveystalon päätöksessä purkaa yhteistyösopimus Tapparan kanssa oli mukana myös taloudellisia ja imagollisia syitä − Tapparalle olisi ollut kannattavampaa sekä talouden että imagon kannalta potkia virheen tehnyt urheilujohtaja Jukka Rautakorpi pois. Kirjallinen varoitus on sanktiona kädenlämpöinen ja jättää pakotetun jälkimaun. Lisäksi Terveystalon ratkaisun jälkeen toinen iso sponsori Abloy on alkanut kyseenalaistaa yhteistyön jatkoa.

On absurdia, että tarvitaan liikeyritys ja iso sponsori muistuttamaan terveyden merkityksestä − useat koronaan jo sairastuneet pelaajat tai valmentajat eivät jostain syystä riittäneet muokkaamaan ajatusmaailmaa.

Vastaavaa suoraselkäisyyttä peräänkuulutettiin jo EHT-turnauksiin liittyen, ja Ruotsin-turnauksen kohdalla uhkakuvat toteutuivat, kun usea liigapelaaja joutui koronan vuoksi sivuun − eivätkä kaikki ole palanneet vieläkään kaukaloon.

Urheilulliset perusteet eli MM-kisoihin valmistautuminen menivät kuitenkin prioriteeteissa edelle, vaikka terveydellä leikkiminen päätyi lopulta vahingoittamaan urheilullista suoritustasoa.

Sama saattaa tapahtua myös loukkaantunutta pelaajaa peluutettaessa, mikä voi pahimmillaan heikentää jopa koko joukkueen suorittamista. Puhumattakaan siitä, että yksi sekunti kaukalossa voi vaurioittaa ihmisen elämän vuosiksi eteenpäin.

Oli kyse sitten potentiaalisesti vaarallisista pelisuorituksista tai koko ympäröivää yhteiskuntaa horjuttavasta tartuntataudista, inhimillinen terveys ja turvallisuus ansaitsevat olla etusijalla.

Löisitte edes kunnolla!

Teksti: Jani Mesikämmen, @Karhuherra

Kaiken nykyaikaisen urheilun perusta on samassa ikiaikaisessa kilvoittelun alkujuuressa, luultavasti kaikissa ihmisyhteisöissä on esiintynyt toisinaan tarvetta selvittää tavalla tai toisella, kuka on kylän kovin karju tai etevin saalistaja. Kisailuja on järjestetty ainiaan joko kaksinkamppailuna tai jonkinlaisena sotatoimia imitoivana rituaalina.

Kulttuurien kehityksen myöhemmissä vaiheissa leikkivä ihminen, homo ludens, kehitti todellisen kilvoittelun rinnalle pelit ja leikit, joissa on perinteikkäästi selvitetty muun muassa sitä, onko meidän kylä parempi kuin teidän kylä vaikkapa potkimalla pyöreän muotoisia esineitä pitkin peltomaita. Pelien ja leikkien taikapiirillä on merkittävä osansa kulttuurin muussa kehityksessä.

Tähän kategoriaan kuuluu myös joutilaiden yläluokan nuorten miesten nykyaikaiseksi urheilulajiksi muovaama jääkiekko. Se on niin sanottu penetraatiopeli, jossa pyrkimyksenä tunnetusti on tunkeutua vastustajan pyhimpään ja tehdä maaleja toista osapuolta enemmän.

Peruskilvoittelun lisäksi jääkiekkoon "kuuluu" – vuosikymmeniä ravitun lajimytologian mukaan ensimmäisistä lampipeleistä lähtien – ritualistisia miehisyyden osoituksia, joita leikillisesti kutsutaan "tappeluiksi", vaikka todellista kamppailua ne muistuttavat yhä harvemmin. Historiallisessa perspektiivissä on toki todettava, että osin mytologiaa on kasvatettu todellisuudella, osa kaukaloväkivallasta on ollut raadollista.

Takavuosien ammattitappelijat mukiloivat toisilleen aivovammoja ja mielenterveysongelmia, joiden vakavuutta ei ole syytä väheksyä. He olivat rituaalin uhreja, käsittivät leikin väärin ja luulivat olevansa sen tähtiä. Itsekin olen heille joskus hurrannut, purkanut sosiaalista pidättyväisyyttäni äänekkäästi, koska kiekkokatsomossa se on hyväksyttyä.

Kaukalotappeluita perustellaan tunnetusti pelaajiston sisäiseen kunnioitukseen perustuvalla oma-aloitteisella kurinpidolla, mikä on jo itsessään absurdia, koska huippu-urheilussa pelaajien keskinäistä kunnioitusta ei tiukan paikan tullen käytännössä juuri ilmene. Toisaalta nujakoimista on puolustettu katsomon kansanjoukkoja kiihottavana viihde-elementtinä, josta ei kannata luopua villin hurraamisen perusteella. Katsomopaikkaan tyytyvät arkajalathan villiintyvät ja janoavat "verta" matalalla kynnyksellä. Nelosketjun nyrkkisankari on lähes aina ollut people's champ, helpompi samastumiskohde kuin ylimaallista taitoa tihkuvat supertähdet.

Näinä päivinä tämäkin aspekti vaikuttaa evoluution tarpeettomalta jäänteeltä monestakin syystä.

Nyrkkihippa on osoittautunut hupsuksi touhuksi viimeistään nyt, kun jääkiekkoa on maailmanlaajuisesti pelattu pääosin ilman yleisöä vuoden verran. Silti tälläkin kaudella esimerkiksi NHL-jäillä on nähty jo toista sataa normaalista ohjelmistosta poikkeavaa nujakkaa. Vaikka taalakaukaloiden siistiytymisestä puhutaan, hanskattomia tunteenpurkauksia nähdään vuosittain noin joka viidennessä NHL-ottelussa, käytännössä joka ilta kauden kuluessa.

Kun sirkuksesta on riisuttu yleisön pauhu, jälki on väkinäistä. Pelaamisen intensiteetti autioissa jättipyhätöissä on muutenkin ollut aiempaa vaatimattomampaa, eikä kenttätapahtumista juuri kumpua yli äyräidensä räiskyvää tulta ja tappuraa, joka kutsuisi ratkaisukeinokseen kahden pelottoman uroksen nokittelua. Silti jopa aiemmin maalintekijänä tunnettu Patrik Laine ehätti helmikuussa ryntäämään epämukavuusalueelleen hanskattoman huitomisen merkeissä. Syitä voimme vain arvailla – paitsi siltä osin, että Blackhawksin Brandon Hagel tietysti "ansaitsi" tanssiinkutsun uskaltautumalla taklaamaan Laineen joukkuetoveria.

Tästä osaamisesta Patrik Laineelle ei kannata maksaa miljoonia.
Kuva © Stacy Revere

Rituaali on muuttunut arvottomaksi, siitä on tullut alibimaista esittämistä, jota osapuolten puolivillainen olemus tuomarin isällisen väliintulon jälkeen vain kiusallisesti korostaa. Tehtiin mitä piti – tai mitä kuviteltiin, että piti. Osapuolten tyhjät ilmeet taiston tauottua viestivät kuitenkin, ettei tällä suurta merkitystä kai ollutkaan.

Yleisin motiivi rähinän aloittamiselle on toisen osapuolen tarve "kostaa". Kyseessä on siis se kurinpitoelementti, joka kumpuaa vaikkapa taklaamisesta. Ytimenä on "viestin" lähettäminen joukkueen (aidosti tai kuvitellusti) kärsimän vääryyden jälkeen. Vääryys on kuitattava tai kollektiivinen mieskunnia on vaarassa murentua!

Koodi on rikki

Mutta kuvitellaanpa huvin ja urheilun vuoksi, että näillä amatöörimäisillä rimpuiluilla on se merkitys, joka niille halutaan antaa: vastapuolen kurittaminen, kirjoittamattomasta koodistosta muistuttaminen tai jopa henkisen yliotteen saavuttaminen fyysisen alistamalla. Sitä on tosin hieman vaikeaa edes kuvitella, kun keskimääräinen NHL-"tappelu" on osapuilleen kymmenen sekunnin mittainen nuhjaus, jossa on todellinen riski satuttaa itseään pahemmin kuin vastustajaa.

Lajimytologian ja tekojen räikeästä epäsuhdasta herää vääjäämättä kysymys. Eikö kannattaisi oikeasti satuttaa mittelön toista osapuolta, jos haluaa lähettää jotain pelitapahtumia painavampaa viestiä?

Jääkilvoittelun ohella säännöllisesti kamppailu-urheilua seuraavan (tai siihen edes tutustuneen) ihmisen on ilman naiivia itsepetosta mahdotonta suhtautua järin vakavissaan kaukaloissa nähtävään toohotukseen. Samalla miettii pakostakin, miten helppoa olisi löytää keinoja vahingoittaa vastustajaa aidosti.

Kyllä, vahingoittaa särähtää verbinä omaankin korvaan, mutta siitähän jääkiekon koodipuheessa on kyse, äijämäisestä uhittelusta. Ja koko lajissa on korostuneesti kyse: vastustajaosapuolen alistamisesta. Tai pitäisi olla.

Se on ikään kuin yleisön ja lajin välinen vanha sopimus, joka vesittyy jatkuvasti bisnesurheilun aikakaudella. Vaivaannuttavat alistamisaikeet eivät ole lätkäjätkien vika sinänsä, he ovat kasvaneet sosiaalisesti outoon koodeksiin – "urheilumaskuliinisuuden kusipäisyyteen", kuten kirjailija Juhani Brander on ilmiön laajemmin määritellyt. Uusi kiekkoilijoiden sukupolvi on jo erilaista, silti moni yhä toistelee vanhoja malleja kuin apinalauman nuori alfayksilö.

Maallikon silmin on kuitenkin arvioitava, että äärimmäisen pieni vähemmistö miesten jääkiekko-otteluissa epämiellyttävän fyysisiin vuorovaikutustilanteisiin joutuvista pelaajista kokee vastapuolen koodi-signaalit millään tasolla pelottavina, saati pelotevaikutuksen ansiosta käyttäytymisen perusteita muuttavana. Rottamaiset pelaajat louskuttavat jyrsijän leukojaan viikosta toiseen.

Bob Probert oli rituaalin sankari ja uhri.
Kuva © B Bennett

Moni NHL-urho saisi tähän dilemmaan apua ottamalla vaikutteita Pohjois-Amerikassa erityisen suositusta vapaaottelusta. Maineikas Ultimate Fighting Championship alkoi vuonna 1993 tuotelupauksella no rules. Sittemmin siistiytynyt "ihmiskukkotappelu" ja etenkin UFC on paketoitu 2000-luvun viihdeurheiluksi, tinkimättä kuitenkaan liiaksi sen suurimmasta viehätyksestä: todellisesta fyysisen satuttamisen näkymästä.

Vapaaottelu ei ole väkivaltaa, vaan kaiken urheilun ytimeen porautuvaa, sivistyneen yhteiskunnan mittapuulla mahdollisimman riisuttua kaksinkamppailua. Alati paatuneempiin kuluttajiin siinä vetoaa silti juuri mielletyn väkivaltaisuuden tuntu; vaaran, veren ja adrenaliinin käry.

Valtavirtaistuva UFC on viihdettä, joka normaalioloissa täyttää NHL-areenoita, kun viihdekompleksin kotijoukkueet ovat vieraskiertueilla. Yhä useampi keskivertokatsoja mieltää kamppailemiseen perustuvan urheiluviihteen kiinnostavuutta häkkitappelun mittapuulla. Ehkä NHL-pelaajienkin pitäisi sopeutua aikojen muutokseen?

Olisipa aitoja tyrmäyksiä

Yhdenkin UFC-koitoksen lähempi tarkastelu opettaisi toisen lajin ammattiurheilijalle helposti keinoja toteuttaa kaukalon ikiaikaista koodistoa pyhän Bob Probertin hengessä, teennäisestä puuhastelusta riisuttuna.

Jääkiekkoilijoiden olisi hyvä oppia, että turhauttavan ja turhanpäiväisen vastustajan pelipaidan repimisen sijaan – tai jatkeeksi – vihollista kannattaa lähietäisyydellä kamppaillessa lyödä kyynärpäällä. Vastapuolen sitoessa peliasua laajakaarisen nakkikioskiheijarin yrittäminen on turhaa, mutta karun tehokas kyynärpäälyönti onnistuu ahtaassa tilassa ja rajoitetulla liikeradalla. Lätkäjätkillä on vielä vapaaottelijoiden nähden huomattava etu; oman sanoman perillemenoa huomattavasti tehostava kivikova kyynärpääsuoja.

Eikö olisikin hienoa, kun kaukalossa nähtäisiin enemmän aitoja tyrmäyksiä?

Eikö olisikin hienoa, jos jääkiekkoilijat osaisivat lyödä oikeasti?
Kuva © Bradley Kanaris

Samoin haastavan luistimenterien varassa huitomisen sijaan vastustaja kannattaisi kammeta nopeasti jäähän ja lyödä perään muutaman kerran vielä nopeammin ennen kuin tylsä tuomari tulee väliin pilaamaan viestin välittämisen. Buffalo Sabresin Rasmus Ristolainen on useampana kesänä käynyt hiomassa taitojaan vapaaottelusalilla, hän onkin maalinedustarähinöissä esitellyt vahvaa pystypainiosaamista ja jopa tyylipuhtaan lonkkaheiton, mutta muita kesätreeneistä hakemiaan oppeja turkulainen ei vielä ole esitellyt – rujo ground and pound -murjonta olisi taatusti fanien ja joukkuekavereiden mieleen.

Jääkiekkotappeluiden vaarallisin puoli on nykyisin myös niiden tyhmin elementti, kun pelaajat yrittävät paljaalla nyrkillä (koska Koodi käskee luopumaan hanskoista) lyödä kypärällä ja visiirillä varustettua vihollista. Ihmiskehon herkimmät – ja jääkiekkoilijalle taloudellisesti arvokkaimmat – luut ovat kädessä. Yksikään nykyaikainen kypärä tuskin hajoaa jääkiekkoilijoiden lyöntivoimalla, sen sijaan käden luut pirstoutuvat helposti.

Montreal Canadiens yrittää parhaillaan selvitä parin kuukauden pätkää ilman avainpuolustaja Ben Chiarot'n peliminuutteja tämän ajauduttua täysin spontaanisti pelikatkosta leimahtaneeseen välienselvittelyyn J.T. Millerin kanssa. Kanadalaisjärkäle yritti välittää sanomaa lyömällä Milleriä viiden sekunnin mittelössä kahdesti visiiriin. Toivottavasti edes kätensä murtanut osapuoli oppi tilanteesta jotain.

Chiarot'n olisi nimittäin kannattanut vähimmillään lyödä vastapuolta vartaloon. Aidon kamppailu-urheilun komeinta antia ovat niin sanotut maksakoukut, jotka sopivasti kylkeen iskeytyessään lamauttavat koko kehon. Kerran maksaosuman jälkeen sikiöasennossa henkeään haukkonut vastustaja muistaa Koodin opetukset taatusti pysyvämmin kuin se, joka performanssin jälkeen jäähypenkillä putsaa toisen osapuolen rystysistä pisaroinutta verta kypärästään.

Olkaamme rehellisiä: harva haluaa satuttaa

Kuluttajan näkökulmasta on toisaalta mietittävä, miksi katsoisin jääkiekkoa, jos haluan nähdä aitoa kamppailua. Polvihousuisten luistintaitureiden edellytykset vakuuttaviin onnistumiseen ovat ohuet tällä saralla. Edes NHL-karjujen ei ehkä kannata kilpailla samoin asein UFC:n kanssa, koska tarjolla on vain vertauskuvallinen tyrmäystappio. Itse muistan taas katsovani jääkiekkoa muista syistä; taiturimaisuuden, nopeuden ja näennäisen kaaoksen estetiikan hurmiossa.

Seuraavaksi on pohdittava, onko jääkiekon tuotelupaus kunnossa. Toisin sanoen, onko jääkiekko epäonnistunut myymään todellisen luonteensa laajemmalle urheiluyleisölle? Jääkiekon kaaosestetiikkaa tuntemattomien silmissä se on väkivaltaisen lajin maineessa. Ulkopuolisille jääkiekko on helposti luotaantyöntävää, pintatasoltaan tarkoituksettoman raakaa ja lätkäjätkätkin ovat koulukiusaajien maineessa.

Tyler Myers on iso mies ja tietää voivansa käyttäytyä sen mukaisesti.
Kuva © Bruce Bennett

Vaikka leimaa lyövät pääosin ihmiset, jotka tuskin muutenkaan jääkiekkoa seuraisivat, maine on turha: se ei palvele lajia mitenkään, eikä se ole totta – koska kaukaloiden väkivalta on henkisesti epärehellistä harrastelijateatteria, joka ei edes toteuta väitettyä tarkoitustaan. Vancouver Canucksin Tyler Myers porsasteli tammikuussa Joel Armialle aivovamman seurauksetta rumalla taklauksellaan. Hän tiesi jo ennen seuraavan ottelun alkua joutuvansa "maksamaan" teostaan. Otettuaan Joel Edmundsonilta pari osumaa kypäräänsä ja yhden nyrkinsuupaisun kasvoihinsa Myers kävi istumassa rangaistuaitiossa ja on sittemmin jatkanut arkista rötöstelyään ison miehen oikeudella.

Edeltävä ajatusleikki johtaa ehkä vääjäämättömästi lopulta isompaan johtopäätökseen: henkisesti epärehellisestä poseerausväkivallasta kannattaa hankkiutua eroon tavalla tai toisella. Jos aitona tarpeena on kosto, pelote tai henkinen yliote, vastustajaa kannattaisi lyödä mailalla itseään riskeeraamatta – tai edes satuttaa tehokkaasti kamppailuopein.

Mutta olkaamme rehellisiä itsellemme ja toisillemme jääkiekkoihmisinä. Harva oikeasti haluaa satuttaa vastapuoltaan, vaikka keskinäinen kunnioitus huippu-urheilussa on minimaalista.

Useimmat alfa-tason lätkäjätkät haluavat lähinnä esittää satuttamista. Yhä useammalta sekin sujuu jokseenkin vastentahtoisesti. Tyhjissä halleissa nuhjaavat pelaajat tuntuvat itsekin ymmärtävän rituaalin merkityksettömyyden, kun kostoretki ketjukaveriasi taklanneen vastustajan kimppuun johtaa noin kolmentoista joukkuekaverin kannustuksiin – kaikki eivät jaksa vaihtopenkilläkään enää vaivautua ylistämään Koodin palvelemista.

Niinpä lopulta jää vain väistämätön kysymys. Jos ei oikeasti haluta satuttaa ja "tappeluiden" merkityksellisyys on hukassa, eikö esittämisen voisi lopettaa? Äijämäisyyden hegemonia on jo niin hauras jäähalleillakin, että tämä harmiton kasvain kannattaa kenties poistaa kerralla.

Porsastelijat saadaan kurin sääntökirjan tarjoamin keinoin, jos halutaan. Sen jälkeen voimme katsomoissa hurrata aidossa adrenaliinikiimassa, kun koodin palvelemisen loputtua joku toisinaan kimpaantuu jäällä esittämättä ja lunastaa vastustajalta kunnioitusta ottamalla esiin eläimellisen puolensa.

Kirjoittaja on eheytynyt lätkäjätkä, joka on nuorempana yrittänyt lyödä nyrkillä kokovisiiristä läpi. 

Lisälukemistoa:
Juhani Brander: Miehen kuolema – Pohdintoja maskuliinisuudesta (2020)
Johan Huizinga: Homo Ludens – A Study of the Play-Element in Culture (1938)
Michael Novak: Joy of Sports – Endzones, Bases, Baskets, Balls, and the Consecration of the American Spirit (1976)
Max Ryynänen: Roskamaali – Jääkiekon estetiikkaa ja kulttuurifilosofiaa (2012)