Jatkoerä 1/2021: Tervetuloa NHL:ään? Pääsymaksuna päävamma

LIIGA, MESTIS, MAAJOUKKUE, NHL, KHL / Jatkoerä
Jatkoerä
Kuukauden kootut puheenaiheet
Kuukauden jutut
Pääkirjoitus

Tarpeellinen murtuma rutiinissa

Lasse Ranta
7.2.2021 10.30

Urheilusta on sanottu, että se on maailman tärkein turhanpäiväinen asia. Se koskettaa likimain jokaista maapallon ihmistä, herättää tunteita, saa massoja liikkeelle, vaikuttaa jopa maailman kiertokulkuun – suuren luokan johtajat sovittavat aikataulunsa nähdäkseen suosikkinsa kilpailut tai ottelut. Urheilu ei ole sivuutettavissa olankohautuksella.

Etenkin huipputason urheilijoilla on suuri vastuu julkisen keskustelun käymisessä. Heidän sanomisellaan on painoarvoa. Heitä kuunnellaan. Vaikutus on paljon suurempi kuin silloin, kun lausunnon antaa kasvottoman, monoliittisen lajiliiton edustaja ympäripyörein sanakääntein laaditulla tiedotteella.

Käydystä keskustelusta välittyy näkökulmien historiattomuus. Urheilutapahtumia on maailman sivu järjestetty ihmisoikeuksien kannalta kyseenalaisissa valtioissa, jopa kaikkein suurimmissa mittasuhteissa: olympialaisissa ja jalkapallon MM-kilpailuissa. Ilmiö ei ole uusi – aiemmin asiaan ei vain ole suhtauduttu riittävällä vakavuudella.

Kotimaisesta näkökulmasta keskustelu urheilun ja politiikan sekoittumisesta virisi laajemmin viimeksi syksyllä. Keskiössä oli Jokerit, jota odotti KHL-ottelu Minskin Dinamoa vastaan. Päädyttiin tilanteeseen, jossa sekä ottelun toteutuminen että peruutus olivat molemmat kannanottoja.

Tilanne Valko-Venäjällä ei sanottavasti muuttunut syksyisestä, ja nuorten MM-kisojen aikana aihe nousi uudestaan esille. Seuraukset ovat tiedossa.

Arvokisat antavat järjestäjämaalle aina mainion mainosikkunan ulkomaailmaan. Kuvissa näkyy hymyileviä, iloisia ihmisiä, auringonvalossa kylpeviä nähtävyyksiä ja fanitunnelmaa halleissa. Positiivinen aura antaa luvan sysätä maton alle sellaiset asiat kuten ihmisoikeusrikkomukset.

Mikä on tavallisen katsojan rooli isossa kuvassa? Miksi aihe saa urheilun ystävän kavahtamaan takajaloilleen?

Monelle yleisön edustajalle kilpailutapahtuma, esimerkiksi jääkiekko-ottelu on spektaakkeli, joka tarjoaa hetkellisen pakopaikan arjesta. Pelin intensiteetti vie mukanaan, mieli saa parin tunnin irtioton, tuuletushetken.

Katsoja saa tarpeellisen positiivisen murtuman rutiiniin. Urheilua ei saa hämmentää ympäröivän maailman tympeillä, ristiriitaisuuksien rasittamilla realiteeteilla.

Urheilu saattaa olla maailman tärkein turhanpäiväinen asia, mutta ei sekään ole yhtä tärkeää kuin elämä itse.

Kuva © Jari Mäki-Kuutti
Elämää akvaariossa
Jääkiekon evoluutiossa on edetty paljaista päistä ohuiden muovikuorien kautta edes siedettävästi suojaaviin kypäriin ja silmiä varjeleviin visiireihin. Täysmaskeja, lätkäkielellä "akvaarioita", on väheksyen pidetty junioreiden ja naisten touhuna, jotka haittaavat tosimiesten pelailua. Reaktiot olivat sen mukaisia, kun korona-varotoimet toivat akvaariot Liigaan vuodenvaihteessa. Tovin kuluttua tämäkin harmitus on unohtunut ja elämä jatkuu.
Julkaistu 6.1.
Haastattelu

Nuoret Leijonat jätti kaiken jäälle – "Kunpa saisin kertoa, missä kunnossa osa pelaajista on"

Suomen U20-joukkue ei tällä kertaa yltänyt tavoitteeseensa eli maailmanmestaruuteen, mutta päävalmentaja Antti Pennanen oli voittoisan pronssiottelun jälkeen silti ylpeä pelaajistaan.
Tuuli Määttä, @TuuliMaatta

Nuorten MM-kisojen pronssiottelun päätyttyä päävalmentaja Antti Pennanen kertoi, että joukkueella oli ollut selkeä päämäärä alusta asti.

– Meillä oli suunnitelma: tuokaa peliin kaikki, mitä teillä on, ja katsotaan, mitä tapahtuu. Näin pelaajat tekivät, ja olen todella ylpeä heistä, Pennanen kommentoi medialle järjestetyssä haastattelutilaisuudessa.

Ensimmäisessä erässä Venäjä meni johtoon, mutta Suomi taisteli itsensä loputa 4–1-voittoon. Numeroita kaunistivat joukkueen kannalta kaksi tyhjään verkkoon uponnutta osumaa. Voitto ei siis irronnut helposti.

– Todella paljon joutui tänään repimään. Kunpa saisin kertoa, missä kunnossa osa pelaajista on ja mitä he antavat tuonne jäälle, Pennanen sanoi.

Pennasen mukaan yksi Suomen vahvuuksista oli joukkuepeli.

– Uskon, että saimme itsestämme kaiken irti. Toki eilen ei ollut voitto kaukana.

Sen enempää jossiteltavaa Pennaselle ei jäänyt. Hänen mukaansa peliä ei ikinä saa täydellisesti eikä se ole tavoitekaan.

– Tavoite ei ollut pelata täydellistä jääkiekkoa vaan voittaa maailmanmestaruus. Ihan sinne emme päässeet, mutta saimme mitalin kumminkin.

Kun Pennaselta kysyttiin hänen omasta henkilökohtaisesta turnauksestaan, hän joutui hetken pohtimaan sanojaan.

– Itsestäni puhuminen aina vähän mietityttää. Arvostan paljon tuota tiimiä, valmennustiimiä, joukkuetta. Tämä oli erinomainen oppikoulu itselle. Arvostan erittäin paljon tätä suoritusta, jonka pystyimme tekemään. Olen saanut olla voittavissa joukkueissa usein mukana, mutta tämä menee isoon kategoriaan. Hienoa, että tämä joukkue sai mitalin. Se merkitsee tosi paljon päävalmentajana.

Se, että Nuoret Leijonat sijoittui tänäkin vuonna mitaleille nuorten maailmanmestaruuskisoissa kertoo omaa tarinaansa siitä, millä tasolla jääkiekon huippuyksilöiden kehitys Suomessa on.

– Suomessa asiat ovat aika hyvin kansainvälisesti katsottuna. Pelitempoa voisi nostaa. Nämä perusjutut nostaisin erittäin kovaan arvoon kuten yksi vastaan yksi -taidot, syötöt ja laukaukset, Pennanen mietti.

Hän tuntui suhtautuvan uusien huippuyksilöiden kehittämiseen haasteena.

– Mutta kyllä meillä paljon töitä on. Missään nimessä emme saa jäädä laakereille makaamaan. Jos katsoo noita pelaajia, jotka kohta pelaavat maailmanmestaruudesta, niin pirusti meidän täytyy tehdä töitä.

Julkaistu 6.1.
Kolumni

Voi kuinka sinua kaivattiin, arvokisakiekkoilu!

Nuorten MM-kisat Kanadassa olivat menestys.
Jere Korkalainen, @KorkalainenJere

Niin tyhjä taas kun olet pois.

Eppu Normaalin ikivihreän aloitussäe hiipi äkkiä mieleen, kun loppusummeri soi nuorten MM-kisoissa viimeisen kerran. Arvokisarupeaman päättyminen tarkoittaa aina omanlaistansa tyhjyyttä, kun kahvipöytäkeskustelujen aiheet vaihtuvat kansaa yhdistävän tapahtuman päättyessä.

Syntyvälle tyhjyydelle on selvä syy. Kaksiviikkoinen tarjosi univelan vastapainoksi kosolti huippukiekkoa aina harjoituspeleistä loppuotteluihin. 

Nuoret Leijonat taisteli ansiokkaasti taas isompia vastaan. Jopa mahdollisuus neljänteen maailmanmestaruuteen vuoden 2014 jälkeen oli lähellä, mutta tällä kertaa tyytyminen oli pronssimitaliin.

Mukaan mahtui myös suuri määrä tarinoita – niitä dramaattisiakin. Koko kisojen kirkkain tähti Kirby Dach loukkaantui harjoituspelissä, Ruotsin joukkueenjohtaja unohti laukkunsa lentokentälle tunnetuin seurauksin ja Saksa taisteli peräkkäisinä iltoina kahta kisojen mitalistia vastaan kolmella ketjulla.

Lopulta kisat vielä huipentuivat kohtalaisen isoon yllätykseen, kun kisaisäntä Kanada ei voittanutkaan kultaa. Vanha narrratiivi siitä, että pelaamistaan vielä loppuottelussa kehittävä joukkue voittaa maailmanmestaruuden piti jälleen paikkansa, kun Yhdysvallat tuotti vaahteralehtipaidoille kisojen ainoan tappion katkerassa paikassa.

Päähuomiossa on kuitenkin läpi turnauksen ollut itse peli ja sen ympärille rakennettu tapahtuma. Vaikka kasvomaskit vilkkuivat siellä sun täällä, eikä katsojien pitämä meteli täyttänyt hallien äänimaailmaa, tapahtuma painoi yhdeksi kaksiviikkoiseksi nimenomaan jääkiekon lähes koko kansan huulile. Vaikka televisiointi tapahtui marginaalikanavilla, puolivälieräottelu tavoitti 1,22 miljoonaa katsojaa.

Päähuomiota ei varastanut korona, tuomarit tai televisiotuotannot. Ne olivat sivujuonteita, jotka toivat tähän tarinaan omat mausteensa. Joukkueiden, erityisesti Suomen, otteet olivat päähuomiossa.

Koronasta on saatu tietoa ja sen kanssa on opittu elämään paremmin. Vielä keväällä arvokisoja peruttiin, mutta nyt niiden järjestämiselle on löydetty omat mallinsa. Tähän toki vaaditaan myös sitoutuvia ja uhrauksia tekeviä (nuoria) urheilijoita.

Arvokisakiekkoilulle oli tässä synkässä maailmantilanteessa tarvetta enemmän kuin koskaan. Omanlaisensa tauko maailmantilanteen synkistelyyn tuli ainakin itselle tarpeeseen.

Kiva kun kävit kylässä, arvokisakiekkoilu. Nähdäänhän taas keväällä.

Julkaistu 8.1.
Artikkeli

Onko Mestis-kaudella edellytyksiä jatkua? – "Pelottaa se, jos tässä menee nurin useita perinteisiä Mestis-seuroja"

Mestiksen tilannetta on turhaa kaunistella. Seurojen vaikeudet ovat vakavia jo nyt, ja jos pakkotauko jatkuu tammikuun jälkeenkin, jälkiä korjataan suomalaisessa jääkiekkoilussa pitkään.
Jani Mesikämmen, @Karhuherra

Mestis-kausi on ollut jäissä marraskuun lopulta lähtien. Mestiksen hallitus päätti (tämän haastattelun jälkeen, toim. huom.) pelien jatkuvan 13. helmikuuta, mutta minkäänlaisia takeita paremmista ajoista ei ole.

Suomen Jääkiekkoliiton liittovaltuuston varapuheenjohtaja ja Mestiksen hallituksen puheenjohtaja Tuomas Haanpää tunnustaa karut tosiasiat. Kun taukoa on vietetty marraskuun lopusta saakka, kauden jatkaminen ei nykyoloissa ole järin helppoa, vaikka se olisikin mahdollista tammikuun lopussa.

– Siihen pyritään, mutta realiteetitkin alkavat olla vaikeita. Pelaajat ovat siinä vaiheessa olleet kaksi kuukautta ilman pelejä ja osin lomautettuina, ei se jatkaminen ihan saman tien siitä onnistu. Kausi pitää tavallaan käynnistää melkein uudestaan, Haanpää pohtii.

Siinä missä Liiga taipui lopulta pelaamaan ilman yleisöä, koska se takaa edes tv-sopimuksen tuhdin tulovirran, Mestis on täysin vailla tällaista selkänojaa. Myös Tuto Hockeyn omistajaportaassa vaikuttava Haanpää arvioi Mestis-seurojen tulonmuodostuksesta noin 90 prosenttia syntyvän kauden aikana pelitapahtumiin liittyen.

Syksyn katsojarajoitukset söivät jo noin puolet seurojen tulovirrasta, nyt jäljellä ei ole sitäkään. Edes viime keväästä asti jatkunut valmistautuminen vaikeisiin aikoihin ei Mestiksen resursseilla ole auttanut.

– Eihän se mikä salaisuus ole, etteivät Mestis-seurojen taseet ole kovin vahvoja, meidän yhteen laskettu liikevaihto on hiukan yli 7 miljoonaa, Haanpää huokaa.

– Tosiasia on se, että tietyn määrän eurojen tämän sarjan pelaaminen vaatii joka tapauksessa. Nyt ollaan viimeisessä mahdollisessa tilanteessa, että on lomautettu pelaajia – keinoja kulujen karsimiseen ei enempää ole. Mutta ei sekään oikein riitä.

Mestiksen hallituksen puheenjohtaja Tuomas Haanpää (keskellä) on myös Tuto Hockeyn vahva taustavaikuttaja.
Kuva © Timo Savela

Todennäköistä lopputulemaa ei tarvitse ennustaa näkijänlahjoin. Haanpää toteaa sen suoraan: Mestis-seurat saattavat vaatimattomallakin liikevaihdolla tehdä koronan runtelemasta kaudesta kollektiivista tappiota pari miljoonaa euroa.

– Jokainen ymmärtää, että se tarkoittaa konkursseja, Haanpää tuumaa.

Mestiksen operatiivinen johtaja Olli Aro totesi alkuviikosta syvenevien vaikeuksien tarkoittavan jopa 500 työpaikan epävarmaa kohtaloa tulevina viikkoina. Puheenjohtajan arviossa murhetta voi riittää paljon pidemmällä aikavälillä.

– Pelottaa se, jos tässä menee nurin useita perinteisiä Mestis-seuroja. Ei siinä mene pelkästään edustusjoukkueita, vaan samalla kärsii junnukiekko ja ehkä koko maakunnan jääkiekkoilu. Toipumiseen voi sellaisissa tapauksissa mennä vuosikymmeniä, Haanpää harmittelee.

Hän muistuttaa, että työllisyysvaikutuksen lisäksi Mestis-seurat ovat monin paikoin kaupungin tai alueen suosituinta urheiluviihdettä. Siksi kiekkovaikuttajalle on turhauttavaa, että sarjan tilanne pelastettavissa "kohtuullisen pienellä rahalla" – mutta Mestis-organisaatiot ovat jääneet käytännössä lähes täysin koronakriisin aikana luotujen yhteiskunnan tukimuotojen ulkopuolelle.

– Ymmärrän kyllä, että siellä on pöydällä vähän muutakin kuin meidän asiat, mutta päättäjien penseys asioista keskusteluun on ollut jotenkin käsin kosketeltavaa, Haanpää hymähtää.

Lajiyhteisön luottamustehtävissä pitkään vaikuttanut kiekkomies myöntää, että Jääkiekkoliiton olisi pitänyt pystyä nähtyä parempiin tuloksiin edunvalvonnassaan. Haanpää korostaa kuitenkin, että työtä vaikuttamisen suhteen on koko ajan.

Kentän tasolla kiekkokansa on kääntänyt katsettaan myös suoraan lajiliiton kassakirstun suuntaan. Kotimaisen kiekkoilun maineikkain rahasampo on Jääkiekkosäätiö, jonka varallisuudeksi MM-kotikisojen voitot säätiöidään. Haanpää kuitenkin vakuuttaa, että säätiön rahasäiliössä ei kylvetä kultakolikkojen meressä. Varallisuus on kanavoitu seurojen tueksi jo normaalitilanteessa, esimerkiksi taitovalmentajien verkoston rahoittamiseksi.

– Liitto on hyvinvoiva ja vakavarainen, mutta ei sielläkään helppoa ole. Ei siellä ole mitään miljoonia Jääkiekkosäätiössä, mikä voitaisiin yhtäkkiä kaivaa esiin. Muu varallisuus ei ole purettavissa nyt. Eikä se olisi muutenkaan mahdollista, kun liittoa on pyöritettävä pidemmällä tähtäimellä.

Juttua muokattu 4.2. klo 13.05. Lisätty tieto kauden jatkumisesta 13.2.

Julkaistu 10.1.
Haastattelu

Italiassa valmentava Petri Mattila on sairastanut koronan ehkä kahdestikin − "Eihän jääkiekon pelaaminen näissä olosuhteissa missään suhteessa järkevää ole"

HC Asiagon päävalmentaja Petri Mattila on kokenut, ehkä jopa kahdesti, miltä koronan sairastaminen vaikuttaa. Hän kyseenalaistaa jääkiekon sarjatoiminnan jatkumisen helposti tarttuvan ja vaarallisen taudin ollessa liikkeellä. Suomen viranomaisten toimia hän osaa arvostaa.
Mika Laakso, @mixula67

Tapparassa ja KooKoossa päävalmentajana toiminut Petri Mattila valmentaa nyt neljättä kauttaan Italiassa. Viime tammikuussa hänet valittiin HC Asiagon päävalmentajaksi, kun toimessa siihen asti ollut yhdysvaltalainen Barry Smith siirtyi pois.

Asiago osallistuu Italian liigan lisäksi myös Alppiliigaan, joten pelejä riittää kauden aikana. Korona on luonnollisesti jonkin verran vaikuttanut pelaamiseen myös Italiassa.

− Kauden alku meillä viivästyi muutaman viikon. Olimme itse silloin heti pari viikkoa karanteenissa. Lähes koko joukkue, minä mukaan lukien, saimme positiivisen koronatestituloksen. Siitä eteenpäin olemme saaneet kuitenkin pelattua lähes normaalisti, Mattila kertoo.

Alppiliigan joukkueet koostuvat Italian, Itävallan ja Slovenian pääsarjajoukkueista. Matkustaminen rajojen yli onkin ehkä eniten aiheuttanut muutoksia otteluohjelmaan.

− Alppiliigassa tosin olemme pelanneet ainoastaan muita italialaisia joukkueita vastaan, mutta nyt juuri kävimme Sloveniassa pelaamassa yhden pelin. Kevätpuolella matkustamme sitten enemmän rajojen yli.

− Seitsemän peliä taitaa olla Itävallan puolella ja yksi reissu on vielä Sloveniaan. Kolme peliä on enää jäljellä italialaisia seuroja vastaan Alppiliigan puolella.

Aivan kaikki ottelusiirrot eivät kuitenkaan johdu koronasta.

− Pelejä on peruttu toki koronan vuoksi, mutta myös sankan lumisateen vuoksi. Hiljattain peli peruttiin, koska kaupungin pormestari sulki jäähallin turvallisuusuhan vuoksi. Katolla oli liian paljon lunta.

Petri Mattila kuunteluoppilaana päätuomarille.
Kuva © Serena Mantini, Asiago Hockey

Korona on iskenyt myös mieheen itseensä, ehkä jopa kahdesti

Petri Mattilalla todettin syksyllä koronavirusinfektio, jonka vaikutukset näkyivät vielä viikkoja tartunnan jälkeenkin. Hän itse epäilee sairastaneensa taudin jo keväällä, jolloin myös lähes koko joukkue oli yhtä aikaa sairaana.

− Kuutisen viikkoa meni sairastumisen jälkeen, ennen kuin pystyin normaalisti liikkumaan. Sinä aikana en oikein pystynyt muuta kuin vaan olemaan ja hiukan töitä tekemään.

− Silti se vaikutti huomattavasti vähemmän kuin viime keväänä, jolloin koko joukkue oli sarjojen mennessä kiinni jonkinmoisessa taudissa. Silloin ei viruksen varalta testattu emmekä vieläkään tiedä, mikä tauti meillä oli. Koko joukkue oli aivan hirveässä räkätaudissa ja ainakin itse epäilen, että silloinkin se olisi ollut koronaa.

Ensimmäisestä tartunnasta hän onnekseen sai toipua Suomessa.

− Täältä tuli silloin äkkilähtö Suomeen, jonne palasin maaliskuun puolivälissä. Meni pitkälle kesäkuuhun, ennen kuin pystyin jälleen normaalisti kävelemään. Olin niin huonossa kunnossa, etten oikein jaksanut tehdä mitään.

− Tämä jälkimmäinen, virallinen koronatapaus meni sikäli helpommin. Oikeastaan vaan maku- ja hajuaistin menetys siksi aikaa hiukan haittasi. 18 päivää tuli vietettyä kotona neljän seinän sisällä silti.

"Hiukan kaksijakoiset fiilikset on itsellä. Toisaalta haluaa tehdä työtä ja olla joukkueen kanssa, toisaalta noin puolen tunnin välein takaraivossa jyskyttää pelko koronasta."

Hiukan Mattilakin joutuu miettimään omaa arvomaailmaansa. Vielä hän kuitenkin jatkaa valmentamista, vaikkakin puntaroi koko ajan asioita mielessään.

− Korona on äärimmäisen vakava asia, kyllä se miehestä vedon pois vetää. Omasta puolestani voin sen sanoa, etten halua enää yhtään kertaa pelleillä asian kanssa.

− Hiukan kaksijakoiset fiilikset on itsellä. Toisaalta haluaa tehdä työtä ja olla joukkueen kanssa, toisaalta noin puolen tunnin välein takaraivossa jyskyttää pelko koronasta.

Pelaamista näissä olosuhteissa Mattila pitää arveluttavana, sillä kyse on kuitenkin ihmisten terveydestä.

− Eihän jääkiekon pelaaminen näissä olosuhteissa missään suhteessa järkevää ole, kun tiedetään, miten korona tarttuu ja leviää. Meillä on kuitenkin koko ajan iso määrä ihmisiä pienissä ja ahtaissa tiloissa, välillä pitkiäkin aikoja. Vielä ei ole kuitenkaan itsellä ollut kanttia sanoa, että nyt jään pois ja pistän terveyteni etusijalle.

Valmentajalla on Mattilan mukaan myös suuri vastuu siitä, miten toipuneet pelaajat aloittavat harjoittelun. Hän kaipaa lisää infoa, sillä taudilla saattaa olla vakaviakin jälkiseurauksia.

− Onhan tässä valmentajana muutoinkin aika isossa vastuussa. Täytyisi tietää, milloin sairastunut saa aloittaa harjoittelun ja millä intensiteetillä. Lääkäreiltä tulee täällä aika nihkeästi tietoa. Meiltäkin kaikilta otettiin syksyllä sydänfilmit, muttei sieltäkään mitään muuta tullut kuin vihreää valoa toiminnan jatkumiseksi. Maalaisjärkeä olen saanut itse nyt käyttää.

Suomen viranomaisille kiitosta nopeista ratkaisuista

Tilanne Italian ja Suomen välillä on koronan suhteen melkoisen erilainen. Mattila kiitteleekin Suomen viranomaisten tapaa reagoida nopeasti ja tehokkaasti.

− Olen ilolla tervehtinyt Suomen viranomaisten tiukkojakin ratkaisuja. Kun Italian tilanteeseen vertaa, niin ratkaisut mitä Suomessa on tehty, on nimenomaan oikeita. On vaan tehtävä kovia toimia nopeasti, jos halutaan korona pysäyttää. Täällä Italiassa jälki on ollut niin karmeaa, että tilanne Suomessa on kuin eri maailmassa.

Korona on tappava tauti ja varsinkin Italiassa se on tehnyt tuhojaan. Mattila ei haluaisi nähdä vastaavaa Suomessa.

− Kun palasin syksyllä Italiaan, niin näki kuinka kovilla ihmiset olivat olleet. Lähes jokainen oli menettänyt läheisiään ja omaisiaan. Korona oli kyllä niittänyt satoa isolla viikatteella. Toivon sydämestäni, ettei Suomessa jouduttaisi kohtaamaan näitä samoja murheita.

Julkaistu 17.1.
Artikkeli

Naispelaajat päättäjien pelinappuloina lajihistorian käännekohdassa – "IIHF:n ja CAHA:n puheenjohtajat halusivat lepytellä Samaranchia"

Naiset pelasivat fyysistä jääkiekkoa vuoteen 1990 saakka, kunnes nykymuotoinen taklauskielto tuli voimaan. Harva tietää, miten kielto junailtiin läpi enemmistön tahdon vastaisesti manipuloimalla voimassa olleita sääntöjä ensimmäisissä naisten MM-kilpailuissa.
Timo Savela, @timosavela

Jääkiekossa keskeinen ero on miesten ja naisten pelin fyysisyydessä, joka kiteytyy Suomen jääkiekkoliiton (SJL) ja kansainvälisen jääkiekkoliiton (IIHF) sääntökirjoissa 2018–2022 sääntöön 169.

– Naisten jääkiekossa pelaajat eivät saa suorittaa vartalotaklausta vastustajaa kohtaan.

Säännöstä on tehty sukupuolineutraali ainakin Suomen jääkiekkoliiton kolmannessa painoksessa. Sen soveltuvuus on laajennettu mihin tahansa sarjaan, jossa vartalotaklaukset on määritetty kielletyiksi.

– Sarjoissa, joissa taklauksen rajoittaminen on käytössä, pelaajat eivät saa suorittaa vartalotaklausta vastustajaa kohtaan.

Muutosta muotoilussa voi pitää sinällään hyvänä, mutta toisaalta samalla hämärtyy se, että sääntöä sovelletaan kilpasarjoissa käytännössä ainoastaan naisten kohdalla.

Säännöstä voi olla montaa mieltä, mutta sen alkuperä on ollut hämärän peitossa. Pelaajat, myös miehet, mutta varsinkin naiset ovat hämillään asiasta eivätkä osaa selittää, miten tilanteeseen on päädytty. Helena Herralan vuonna 2015 julkaistuun väitöskirjatutkimukseen haastatellut 12–16-vuotiaat tytöt eivät osanneet selittää sen alkuperää.

– Miksi se on ees keksitty, että naiset ei saa taklata[?], ihmetteli yksi haastatelluista tytöistä.

Nykysukupolvelle vastauksen tarjoaa aiemman sukupolven maajoukkuepelaaja, joka edusti Kanadaa 1990-luvulla.

– Se johtuu osin vanhakantaisesta ajattelumallista, jonka mukaan tyttöjen ei tulisi taklailla toinen toisiaan, totesi Angela James (The Ottawa Citizen, 22.4.1992).

Vaikka kiellon juuret ovatkin vanhakantaisessa ajattelussa, kielto ei ollut itsestäänselvyys kansainvälisessä jääkiekossa. Monien yllätykseksi kieltoa ajoi Kanada.

Kähmintää ja kädenvääntöä kulisseissa

Taklaukset kieltävä sääntö tuli voimaan vasta 1990-luvun alussa. Muutoksen taustalla oli kansainvälisen olympiakomitean (KOK) kiinnostus kasvattaa naisurheilijoiden määrää talviolympialaisissa. Lähtötilanne oli KOK:lle kiusallinen, sillä vuoden 1988 talvikisoissa naisten osuus urheilijoista oli vain reilu viidesosa.

Kahdeksan joukkueen naisten jääkiekkoturnaus nähtiin ratkaisuna ongelmaan, sillä se kasvattaisi naisurheilijoiden määrää kertarysäyksellä, antaen olympialaisista tasa-arvoisemman vaikutelman. Kyseessä ei siis ollut hyväntekeväisyys eikä tarkoituksena ollut antaa naisten jääkiekolle lisää näkyvyyttä ja arvostusta, vaan tarve ratkaista talviolympialaisia koskeva imago-ongelma.

Ensimmäiset jääkiekon naisten maailmanmestaruuskilpailut 1990

Paikkakunta: Ottawa, Kanada

Ajankohta: 19.3.–25.3.1990

Otteluita: 20

Formaatti: 3 lohkopeliä, välierät, finaalit

Lohko A: Japani, Kanada, Ruotsi, Saksa

Lohko B: Norja, Suomi, Sveitsi, Yhdysvallat

Kulta: Kanada

Hopea: Yhdysvallat

Pronssi: Suomi

– Kansainvälisen olympiakomitean puheenjohtajan Juan Antonio Samaranchin ja kansainvälisen jääkiekkoliiton puheenjohtajan Günther Sabetzkin odotetaan saapuvan paikalle katsomaan joitakin otteluita. Samaranch on ilmaissut vahvan kiinnostuksen tasapainottaa mies- ja naisurheilijoiden määrää talviolympialaisissa, kirjoitti toimittaja Bob Ferguson ensimmäisten naisten maailmanmestaruuskisojen alla (The Ottawa Citizen, 15.3.1990).

– Samaranch tuli IIHF:n pakeille ja totesi: "tarvitsemme enemmän naisurheilijoita talviolympialaisiin, koska miehillä ja naisilla ei ole tasapuolista mahdollisuutta menestyä, joten voisitteko ottaa naisten jääkiekon hoidettavaksenne? Jos saatte homman toimimaan järkevällä tavalla, edes joissain liitoissanne, nopeutan sen saamista osaksi olympialaisia", muisteli Murray Costello, silloinen Kanadan jääkiekkoliiton (CAHA, nyk. Hockey Canada) puheenjohtaja (The Ottawa Citizen, 2.10.2012)

Ongelmalliseksi lähtökohdan tekee se, että kattojärjestöjen näkemykset eivät ole neutraaleja ja niillä on merkittävästi vaikutusvaltaa ruohonjuuritason toimintaan.

– Kansainväliset urheiluorganisaatiot, kuten Olympiakomitea, ohjaavat voimakkaasti urheilumaailmaa korostaen biologisten sukupuolierojen merkitystä, toteaa Sanna Heikkinen Oulun yliopiston julkaisussa.

– Tämän lisäksi kansainvälisissä urheiluorganisaatioissa sanellaan ehdot kilpasarjoille, huomauttaa Heikkinen.

"IIHF:n ja CAHA:n puheenjohtajat halusivat lepytellä Samaranchia osoittamalla luottamuksensa häntä kohtaan." – Patrick ReId

IIHF oli puolestaan lähes pakotettu järjestämään vuotuiset naisten maailmanmestaruuskisat, koska muuten sen rinnalle saatettaisiin perustaa kilpaileva naisten kansainvälinen jääkiekkoliitto. Tämä olisi vaarantanut IIHF:n aseman olympialaisissa, sillä KOK ei hyväksy useaa kilpailevaa lajiliittoa.

Tämä olisi tarkoittanut jääkiekon jäämistä olympialaisten ulkopuolelle. Toisin sanoen IIHF päätti järjestää kisat KOK:n painostuksesta. KOK lupasi myös palkita IIHF:n ja sitä kautta sen jäsenliitot, kuten CAHA:n, mikäli asiat sujuvat toivotulla tavalla, toivotussa aikataulussa.

– IIHF:n ja CAHA:n puheenjohtajat halusivat lepytellä Samaranchia osoittamalla luottamuksensa häntä kohtaan, toteaa Patrick Reid, maailmanmestaruuskilpailujen järjestelyistä vastannut CAHA:n silloinen varapuheenjohtaja, nykyinen Brockin yliopiston apulaisprofessori, vuonna 2018 julkaistussa väitöskirjassaan.

Mikäli IIHF ja turnauksen järjestelyistä vastannut CAHA pystyisivät toteuttamaan Samaranchin toiveet, IIHF ja sen jäsen CAHA saisivat vaivannäöstään merkittävän määrän rahallista korvausta KOK:lta, toteaa Reid liittojen motivaatioita järjestää naisten maailmanmestaruuskilpailut lyhyellä varoitusajalla. IIHF ja CAHA onnistuivat toteuttamaan KOK:n toiveet.

– Uskon, että on keskimääräistä todennäköisempää, että naisten jääkiekko on olympialaji vuoden 1994 olympialaisissa Norjassa, mutta jotta sinne päästään, tarvitaan tämänkaltainen maailmanmestaruusturnaus, totesi USA:n jääkiekkoliiton silloinen puheenjohtaja ja IIHF:n naisjaoston puheenjohtaja Walter Bush kisojen alla (Star Tribune, 18.3.1990).

– Kansainvälinen jääkiekkoliitto on lobannut kansainvälistä olympiakomiteaa, jotta naisten jääkiekko olisi osa vuoden 1994 olympialaisia Norjassa. Mahdollisuudet siihen ovat 50–50 vuoden 1994 olympialaisten osalta ja tämä on lähes varmaa vuoden 1998 olympialaisten osalta, totesi Bush ensimmäisten MM-kilpailujen finaalin jälkeen (The Globe and Mail, 26.3.1990)

KOK:n puheenjohtaja Juan Antonio Samaranch löysi ratkaisun talviolympialaisten imago-ongelmaan.
Kuva © Alexander Hassenstein

Kanada vastaan muu maailma

IIHF joutui luomaan säännöt naisten jääkiekolle, sillä eri maissa oli monenlaisia poikkeamia säännöissä, varsinkin ajan käytön ja erien pituuden osalta. Ensimmäistä MM-kilpailuja edeltäneessä vuoden 1989 Euroopan-mestaruuskilpailuissa sovellettiin olemassa olevia kansainvälisen jääkiekkoliiton sääntöjä. Pelaajat saivat taklata ja käyttää visiiriä. Visiirin käyttö kuitenkin kiellettiin vuoden 1990 kisoissa. Pelaajien tuli tästä lähin käyttää koko kasvot peittävää suojusta.

Vuoden 1990 kisojen merkittävin vääntö säännöistä käytiin taklaamisesta. IIHF:n jäsenistön enemmistö ei halunnut kieltää taklaamista, koska sen katsottiin muuttavan pelin luonnetta oleellisesti. Eurooppalaiset jääkiekkoliitot vastustivat jyrkästi sääntöjen muuttamista. Saksan jääkiekkoliitto (DEB) oli aiemmin kieltänyt sen alaista joukkuetta osallistumasta turnaukseen Kanadassa, koska taklaaminen oli kielletty turnauksessa. DEB ei halunnut tukea pelin kehitystä heidän mielestään väärään suuntaan.

Omissa sarjoissaan ja turnauksissaan taklaukset vuonna 1989 kieltänyt CAHA puolestaan liputti taklausten kieltämistä pelaajien ikä- ja tasoeroihin vedoten. Yhdysvaltain kanta on epäselvä, mutta liiton puheenjohtaja oli kiellon kannalla turnauksen jälkeen, joten on todennäköistä, että myös USA kannatti taklauskieltoa.

– Eurooppalaiset vaativat taklaamista, Kanadan johtaessa niitä, jotka olivat sitä vastaan, kirjoitti toimittaja James Davidson ennen kisoja (The Globe and Mail, 19.3.1990).

– Kanadalaiset päättäjät ovat sillä kannalla, että naisten jääkiekko kehittyy nopeammin, jos nopeaa luistelua ja yksilötaitoa korostetaan kovaa pelaamisen sijaan, totesi Reid haastattelussa (The Globe and Mail, 19.3.1990).

CAHA ajoi kuitenkin samalla omaa etuaan, sillä sen intresseissä oli saada naisten joukkue olympialaisiin. CAHA pelkäsi taklausten johtavan loukkaantumisiin, mikä saattaisi näyttäytyä huonolta IIHF:n päättäjien silmissä sekä vaarantaa KOK:n hyväksynnän.

– Maailmanmestaruuskisojen tukijat pelkäävät vakavien loukkaantumisten vaarantavan lajin kehityksen, totesi Reid kisojen aikana (The Globe and Mail, 24.3.1990).

– Myös IIHF haluaa, että naisten jääkiekko painottaa taitoa ja ettei siitä tulisi yhtä kovaa kuin miesten jääkiekosta, kuvasi Reid kattojärjestön toiveita (The Globe and Mail, 24.3.1990).

"Olemme päässeet eroon lajin aggressiivisesta kuvasta." – Fran Rider

CAHA:n näkemyksiin voi nähdä heijastelevan Ontario Womens Hockey Associationin (OWHA) naisten jääkiekon miesten jääkiekosta eriyttävää linjaa, sillä OWHA:n silloinen puheenjohtaja Fran Rider toimi myös CAHA:n naiskiekkojaoston johtotehtävässä. OWHA on tunnettu kielteisyydestään fyysistä peliä ja varsinkin taklaamista kohtaan.

– Korostamme ryhmätyötä, rehtiyttä ja henkilökohtaista kehitystä. Olemme päässeet eroon lajin aggressiivisesta kuvasta. Naiset ovat pitkään halunneet pelata jääkiekkoa ja olemme luoneet sellaisen lajin, joka vetoaa heihin. Pelaamisen taso on noussut valtavasti, julisti Rider 1980-luvun puolivälissä (The Globe and Mail, 8.4.1985)

OWHA tunnetaan myös lähes militantista sukupuolet erottelevasta linjastaan. Naisten ei haluttu pelaavan miesten jääkiekkoa. Tämä nousi esille jo vuonna 1987, kun kuusi vuotta kestänyt oikeustaistelu Justine Blaineyn oikeudesta pelata sekajoukkueissa ratkesi Kanadan korkeimman oikeuden päätöksellä. Blaineyn ja muiden naisten katsottiin olevan oikeutettuja pelaamaan sekajoukkuessa.

Usean oikeusasteen ja valitusprosessin läpi kulkenut päätös ei ollut Riderille mieleinen, vaikka pojille ja miehille ei annettukaan mahdollisuutta pelata tyttöjen ja naisten joukkueissa, eikä se johtanut naiskiekon tuhoon Ontarion provinssissa.

– Olen huolissani mahdollisesta naisten jääkiekon tuhoutumisesta, jos miesten ja naisten toiminnan integrointi on kontrolloimatonta. Kuka tahansa, joka pitää integraatiota voittona naisille on sitä mieltä, että miesten urheilu on naisten urheilua parempaa. Se on meille takaisku, totesi Rider (The Toronto Star, 19.4.1986).

– Suurin osa vapaaehtoisista toimijoistamme on viestinyt meille, että tilanne on kuin olisi uppoavassa laivassa. He ovat pyytäneet meitä taistelemaan loppuun saakka. Olemme saavuttaneet niin paljon, että emme voi antaa tämän tuhoutua, maalaili Rider oikeusprosessin aikana (The Toronto Star, 12.6.1987).

CAHA ja IIHF myös tarvitsivat OWHA:a, sillä sen sooloilu olisi voinut vaarantaa miesten jääkiekon aseman olympialaisissa. Toisin sanoen CAHA myötäili OWHA:n linjaa, sillä se oli sen ja IIHF:n etujen mukaista.

Kanadan pääkaupunki Ottawa valikoitui kisapaikaksi, koska kisajärjestäjä CAHA:n toimipaikka sijaitsi kaupungissa. Kuva vuodelta 2013.
Kuva © Timo Savela

Taklata saa, mutta ei saa taklata

Eurooppalaisten ajama sääntölinjaus vei voiton, mutta kanadalaiset saivat silti tahtonsa läpi. Virallisesti taklaaminen oli sallittu vuoden 1990 kisoissa, mutta käytännössä ei. IIHF ei voinut eikä halunnut kieltää taklaamista, sillä se oli osa heidän laatimiaan ja vaalimiaan sääntöjä, mutta CAHA ei ollut aikeissa muuttaa omaa taklaukset kieltävää linjaustaan. IIHF tarvitsi CAHA:a järjestämään turnauksen, joten CAHA sai tahtonsa läpi.

– CAHA:n puheenjohtajan vaatimus kieltää taklaaminen vuoden 1990 maailmanmestaruuskisoissa ja sen korvaaminen löyhästi määritellyllä sallitulla kontaktilla, on hyvä esimerkki siitä, miten keskeisessä asemassa oleva päättäjä tai vaikuttaja, joka ajaa tiettyä muutosta, voi saada tahtonsa läpi muiden mahdollisesta vastustuksesta huolimatta, huomauttaa Patrick Reid väitöskirjassaan.

"Monesti tuomari vihelsi taklauksen kiinnipitämisenä tai estämisenä, sillä ne olivat säännöissä lähinnä taklaamista." – Deb Maybury

IIHF myöntyi CAHA:n tahtoon tältä osin. IIHF ei kuitenkaan halunnut antaa tällaista vaikutelmaa, joten sääntöjä päätettiin kiertää turnauksessa. Tuomarien tuli tulkita tilanteet muiksi rikkeiksi.

– IIHF:n puheenjohtaja ei halunnut todeta julkisesti, että taklaukset oli kielletty naisten MM-kilpailussa, koska hän pelkäsi median ja suuren yleisön palauteryöppyä. Julkisuudessa hän kertoi, että pitkään voimassa ollutta säännöstöä sovelletaan sellaisenaan kisoissa. Hän kuitenkin kertoi yksityisesti valmentajille, pelaajille ja toimihenkilöille sekä tuomareille ja kurinpidon päättäjille, että turnauksessa ei sallita taklaamista. Taklata ei saanut vaan pelaajien tulisi tyytyä ohjauspeliin. Kellekään ei toimitettu kirjallista selvitystä, mitä sääntölinjaus tarkoittaisi, vaan pelaajien ja muiden toimijoiden täytyisi totuttautua asiaan kisojen aikana, toteaa Reid väitöskirjassaan.

– Todellisuudessa tämä päätös johtui sekä halusta suojella pelaajia että tarpeesta taata eri liittojen tuki, toteavat Reid ja Daniel Mason vuonna 2015 julkaistussa artikkelissaan.

Asiaa tarkastellessa onkin syytä pitää mielessään, että IIHF tarvitsi eri maiden jääkiekkoliittojen tuen, jotta ne osallistuisivat turnaukseen. Se tarvitsi myös omaa linjaa ajaneen CAHA:n järjestämään kisat, jottei IIHF:n asema KOK:n päättäjien silmissä vaarantuisi.

Koska vaarana oli, etteivät media ja katsojat hyväksyisi jääkiekkoa ilman taklauksia, se piti esittää heille taklauksilla, mutta niin, etteivät pelaajat taklaisi kisoissa. Silloin voisi jälkikäteen perustella taklaamista tarpeettomana osana naisten jääkiekkoa.

– Sabetzki ei halunnut joutua tilanteeseen, jossa IIHF:ää kritisoitaisiin ensimmäisten naisten MM-kilpailujen järjestämisestä vailla pitkään voimassa ollutta taklaussääntöä. Hän ei myöskään halunnut antaa kuvaa, että IIHF hyväksyisi tästä poikkeavaa linjausta ilman, että media ja yleisö hyväksyisivät sen ensin. Hänelle tarjoutui tähän mahdollisuus Ottawassa järjestetyissä kisoissa, taustoittaa Reid väitöskirjassaan IIHF:n päätöstä kieltää taklaukset.

Reidin näkemyksen mukaan IIHF:n puheenjohtaja Sabetzki siis manipuloi tietoisesti sääntöjä voidakseen antaa hyväksyntänsä taklauskiellolle antamatta kuitenkaan sellaista vaikutelmaa, että oli hyväksynyt kiellon etukäteen. Juuri tästä oli kuitenkin kyse.

Kanadalaiset ovat olleet vuodesta toiseen naisten jääkiekon huipulla.
Kuva © Timo Savela

IIHF ei ollut avoin aikeistaan hämätä mediaa ja suurta yleisöä, joka puolestaan johti siihen, että moni vielä jälkeenpäinkin kuvitteli, ettei taklauskielto ollut voimassa vielä vuoden 1990 kisoissa.

– Tämä IIHF:n puheenjohtajan strateginen ratkaisu manipuloida sääntöjä johti hämmennykseen vuoden 1990 kisojen sidosryhmissä. Kaikki eivät olleet tietoisia tästä, huomauttaa Reid väitöskirjassaan.

Reidin mukaan myös turnauksen järjestäneen CAHA:n puheenjohtaja oli tietoinen asiasta ja oli ilmaissut hyväksyntänsä IIHF:n puheenjohtajen juonelle. Edes IIHF:ssä ei tunnuta olevan perillä kyseisestä vähintäänkin erikoisesta järjestelystä tai asiaa ei haluta myöntää.

– Vuoden 1990 turnaus oli täysosuma, mutta se oli myös ainoa kerta, kun taklaaminen oli sallittua naisten maailmanmestaruuskisoissa. Tämän jälkeen taklaaminen nähtiin lisäävän loukkaantumisriskiä ja vähentävän tyttöjen kiinnostusta lajia kohtaan, kirjoitti Lucas Aykroyd IIHF:n verkkosivuilla vuonna 2020.

– Vuonna 1990 taklaaminen ei ollut sallittua Euroopan maissa, joten en usko, että se oli reilua, totesi Aykroydin haastattelema Kanadaa edustanut Vicky Sunohara.

Media, yleisö, tuomarit ja pelaajat hämillään

Kisat televisioineen TSN:n selostajat ja kommentaattorit pitivät näkemästään, mutta kummaksuivat käsittämätöntä tuomarointia. Tämä johti siihen, että tuomarit joutuivat median ja yleisön hampaisiin, vaikka tuomarit tekivät sitä, mitä turnauksen järjestäjä CAHA ja IIHF olivat sopineet keskenään. Mediaa ja yleisöä ei voinut kritiikistä syyttää, koska he eivät olleet tietoisia asian todellisesta laidasta.

– Muistan miten amerikkalaistuomarit ihmettelivät, mitä heidän tuli viheltää jäähyinä. Samaa ihmettelivät eurooppalaiset tuomarit ja toinen kanadalaistuomari Bob Best, toteaa Reidin haastattelema kisoissa tuomaroinut Deb Maybury.

– Tuomari joutui passittamaan pelaajan jäähylle sääntökirjassa mainitusta rikkeestä. Monesti tuomari vihelsi taklauksen kiinnipitämisenä tai estämisenä, sillä ne olivat säännöissä lähinnä taklaamista, huomauttaa Maybury Reidin väitöskirjassa.

Pelaajat olivat hämillään siitä, mitä sai ja mitä ei saanut tehdä. Mitään selkeää määritelmää sallitulle ja kielletylle kontaktille ei ollut luettavissa missään.

– Meille kerrottiin, että taklaaminen ei ole sallittua, mutta vartalokontaktit on sallittu, kuten koripallossa, toteaa Kanadaa kisoissa edustanut Heather Ginzel Reidin väitöskirjassa.

– Meidät laitettiin aisoihin sillä taklaamissäännöllä ja sitä ihmetteli, mitä täällä oikein tapahtuu, toteaa Ginzelin joukkuetoveri James Reidin väitöskirjassa.

Taklauskiellolla ei suinkaan suojeltu muita pohjoisamerikkalaisilta, vaan pohjoisamerikkalaisia muilta.
Kuva © Timo Savela

Vaikuttaa siltä, että Kanadan joukkueen pelaajat olivat tietoisia siitä, että käytännössä turnauksessa ei saisi taklata, vaikka säännöissä ei moista mainintaa ollut. Toisten joukkueiden pelaajat taas eivät näytä olleen yhtä tietoisia asiasta. Kiinan maajoukkue eli siinä käsityksessä vielä vuoden 1992 MM-kilpailujen aikana, kunnes heille selvisi kahden pelatun ottelun jälkeen, että taklaaminen on kielletty.

– Harjoittelimme juuri sitä. Meille kerrottiin vasta myöhemmin, että sääntöjä oli muutettu. Tämän takia otimme niin paljon jäähyjä. Yritämme pelata sääntöjen puitteissa turnauksen loppuun, totesi kiinalaisten taustajoukkoihin kuulunut Pan Weimin (The Ottawa Citizen, 22.4.1992).

On väitetty, että taklausten kieltäminen johtui pohjoisamerikkalaisten fyysisyydestä, siitä miten eurooppalaiset jäivät heidän jalkoihinsa taklauspelin ollessa sallittu. Tämä väite ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua, sillä kuten olettaa saattaa, pelaajien kokoerot ja poikkeavat taustat vaikuttivat oleellisesti siihen, kuka hyötyy taklaamisesta ja kuka taas ei. Ei pitäisi yllättää ketään, että pienikokoiset ja ilman taklauksia pelanneet pelaajat ovat helisemässä isokokoisten ja taklauksiin tottuneiden pelaajien kanssa.

"Olimme ihan täpinöissä siitä, että pääsemme taklaamaan, kunnes kohtasimme eurooppalaisia joukkueita." – Cammi Granato

– Olimme ihan täpinöissä siitä, että pääsemme taklaamaan, kunnes kohtasimme eurooppalaisia joukkueita. Yllätyimme heidän vahvuudestansa ja siitä, miten he osasivat taklata. Muutaman päävamman jälkeen siihen puututtiin. Pelaajien kokoerot olivat liian suuret. Sitä yritettiin ratkoa yrityksen ja erehdyksen kautta. Sitten siihen tuli täyskielto, muisteli Yhdysvaltoja kisoissa edustanut Cammi Granato (The New York Times, 17.2.2002).

Vastoin yleistä käsitystä tapahtumien kulusta, taklauskieltoa vastustaneet eurooppalaiset ovat huomauttaneet, että kielto suosii varsinkin pohjoisamerikkalaisia. Esimerkiksi norjalaiset ja sveitsiläiset pelaajat toivat asian esille vuoden 1997 MM-kilpailuissa.

– Joukkueiden kapteenit tapasivat vuoden [1996] euroopanmestaruuskisoissa ja kaikki paitsi Suomi olivat taklaamisten sallimisen kannalla. Mielestäni asiat olisi paremmin, jos saisimme taklata, totesi Norjan maajoukkueen kapteeni Lise Fagernes (The Kingston Whig Standard, 3.4.1997).

– Meidän pitää pelata niin. Se on tärkeää meille, koska Kanada, Yhdysvallat ja Suomi ovat pienempiä ja nopeampia. Ei meillä ole mitään mahdollisuutta heitä vastaan, kommentoi sveitsiläispuolustaja Regula Müller (The Kingston Whig Standard, 3.4.1997)

Kielto viralliseksi naisilta kysymättä

IIHF piti turnausta menestyksenä ja sen jäsenistö oli vaikuttunut vähäisistä loukkaantumista. Tämän nähtiin johtuvan taklauskiellosta, joka ei siis ollut virallisesti voimassa. IIHF hyväksyi nykyisen muotoisen säännön kisojen jälkeen huhtikuussa 1990 ja ohjeisti eri maiden liittoja soveltamaan sääntöä omissa sarjoissaan.

Muutosta IIHF:n hallituksessa ajoivat USA:n ja Kanadan jääkiekkoliittojen puheenjohtajat Bush ja Costello sekä IIHF:n vara-puheenjohtaja, kanadalainen Gord Renwick. Puheenjohtaja Sabetzki oli varmaankin myötämielinen muutokselle, sillä kisojen toteutus oli ollut hänen käsialaansa. Yksikään nainen ei naisia koskeneesta asiasta päättänyt, sillä naisia nähtiin IIHF:n hallituksessa vasta vuonna 2003, kun saksalainen urheilulääkäri Beate Grupp ja ruotsalainen juristi Doris Högne valittiin tehtävään.

Päätöksestä kieltää taklaukset voi olla montaa mieltä, mutta tapa millä se toteutettiin on joka tapauksessa kyseenalainen. CAHA ja IIHF järjestivät turnauksen, jonka tehtävä oli antaa vaikutelma, ettei taklaaminen ole oleellinen eikä täten tarpeellinen osa naisten jääkiekkoa, mikä puolestaan vaikutti siihen, että IIHF kielsi taklaamisen naisilta.

On myös pantava merkille, että asiaa ei kysytty pelaajilta itseltään eivätkä he olleet päättämässä kiellosta. Eurooppalaiset eivät ajaneet kieltoa, sillä heille taklaaminen oli osa lajia.

– Suomessa saa taklata, mutta Kanadassa ei, totesi Sari Krooks asiasta (The Toronto Star, 19.3.1990).

Sanomalehtilähteet:

Financial Post (1997), Star Tribune (1990), The Globe and Mail (1985, 1990), The Kingston Whig Standard (1997), The New York Times (2002), The Ottawa Citizen (1990, 1992, 2012), The Toronto Star (1986, 1987, 1990)

Muut lähteet:

Aykroyd, Lucas (2020). Sunohara cherishes 1990 memories.

Heikkinen, Sanna (2005). Hayley Wickenheiser miesten kaukalossa - rehtiä kamppailua segregaatiota vastaan: Urheilu sukupuolieroa ja segregaatiota ylläpitävänä instituutiona. Teoksessa, Teräs, Leena (toim.), Koulutus, sukupuolisosialisaatio ja teknologia – näkökulmia segregaatioon (sivut 100–121). Oulun yliopisto, Kajaanin yliopistokeskus.

Kansainvälinen jääkiekkoliitto (2019). IIHF Official Rule Book, 2018–2022 (2. painos).

Reid, Patrick (2018). The First Women's World Ice Hockey Championship and the Emergence of the Routine of Women's Elite Hockey. Väitöskirja, Albertan yliopisto.

Reid, Patrick, ja Mason, Daniel (2015). 'Women Can't Skate that Fast and Shoot that Hard!'. The International Journal of the History of Sport, 32 (14), sivut 1678–1696.

Suomen jääkiekkoliitto (2020). Sääntökirja 2018–2022 (3. painos).

Myös yhdysvaltalaispelaajat olivat taklaamisen puolella, kuten Granaton kommenteista käy ilmi. Sama koskee kanadalaispelaajia.

– Olen aina pitänyt taklaamisesta. Olen pelannut pitkään täydet kontaktit sallivaa jääkiekkoa ja oli vaikea vaihtaa taklaamisesta pelaajan ohjaamisen laitaan. Taklaaminen oli iso osa tapaamme pelata, kommentoi James asiaa Patrick Reidin väitöskirjassa.

– Aina silloin tällöin tulee taklattua, koska se on jääkiekkoa, toteaa Jamesin joukkuetoveri Shirley Cameron Reidin väitöskirjassa.

Julkaistu 18.1.
Kolumni

Kale pelasti jälleen jääkiekon − "Salen kuuma linja" paljasti Rautakanslerin vaikutusvallan

Jos IIHF:n varapuheenjohtaja Kalervo Kummola olisi valkovenäläistyylinen itsevaltias, MM-kisojen siirtäminen pois Minskistä ja diktaattori Aljaksandr Lukašenkan hoteista olisi taputeltu aikoja sitten. Kabinettien veteraania tarvittiin vielä kertaalleen viime metreillä varmistamaan oikea lopputulos.
Matti Liljaniemi, @liljaniemi

Kalervo "Kale" Kummola antoi palaa omat näkemyksensä MM-kisojen siirtämisestä pois Valko-Venäjältä sen jälkeen, kun IIHF oli tiedottanut hallituksensa kokouksen lopputuloksesta. Konkaripäättäjä valotti takahuoneen verhoja ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin on totuttu näkemään ja kuulemaan.

Kun Kummola otti kantaa Valko-Venäjän ja maata yhä hallitsevan Aljaksandr Lukašenkan tilanteeseen, ei hän kaunistellut viestiään.

− Ei tämä mies varmaan muutu miksikään, Kummola kertoi todenneensa, kun levottomuudet kyseenalaisten vaalien jälkeen alkoivat.

− Kuka sitä on enemmän sotkenut kuin Lukašenka, oli varapuheenjohtajan kommentti erityisesti IIHF:n puheenjohtaja René Faselin näkemykseen, että politiikkaa ja jääkiekkoa ei tulisi sotkea.

Kummola myös myönsi olleensa aiempina vuosina itse olleensa sinisilmäinen Valko-Venäjän suhteen.

Ehkä yllättävin paljastus oli "Kalen ja Salen kuuma linja". Kummola kertoi avoimesti olleensa yhteydessä presidentti Sauli Niinistön kanssa tilanteesta, ja että Niinistö puolestaan oli ollut kontaktissa "tiettyjen maiden" valtiojohtoon.

Kummola halusi kuitenkin useaan otteeseen korostaa, että hän tai kukaan muukaan Jääkiekkoliitossa ei ole saanut minkäänlaista painostusta poliittisilta tahoilta asiassa.

"Faselin vierailu käänsi täysin päälaelleen"

Kun sveitsiläinen puheenjohtaja Fasel matkasi Minskiin halailemaan diktaattoria, oli se viimeinen naula MM-kisaisännyyden arkkuun. Mediassa levinneet kuvat ja viestit käänsivät viimeistenkin mahdollisesti vastaan hangoitelleiden maiden kannat ja kisojen siirto ratkesi käytännössä samalla hetkellä.

"Kannattaaks sinne lähteä?" oli ollut Kummolan viesti Faselille ennen reissua. Niin, kannattiko?

− Hän ihan oikeasti luuli vielä voivansa vaikuttaa asiaan, Kummola lausui paljonpuhuvasti Faselin asemasta.

Sveitsiläinen saattaa olla IIHF:n puheenjohtaja vielä syyskuuhun asti, mutta todellista valtaa käytti, jälleen kerran, rautakansleri-Kummola tukijoukkoineen, yhteisessä pohjoismaisessa rintamassa.

Täysin statistiksi Kummolan tykittelyn vieressä jäänyt Jääkiekkoliiton puheenjohtaja Harri Nummela ylisti suomikiekon veteraania: "Missä oltaisiin, ellei Kale olisi elokuusta asti pitänyt tätä esillä?"

Kalen se jälleen vaati, että IIHF:n kabinetissa tehtiin oikeita päätöksiä. Missä sekä kansainvälinen että suomalainen jääkiekko olisikaan ilman hänen panostaan? Ehkä keväällä Minskissä poliisivartion alaisuudessa ja reisiään myötä upottavassa poliittisessa suossa.

Julkaistu 21.1.
Artikkeli

Dokumentti avaa Jere Karalahdesta uutta näkökulmaa, mutta päihdekeskeisyys on tämänkin teoksen heikkous

Jere Karalahti pelasi pitkän kiekkouran ja käytti paljon päihteitä, eikä itsestään kertovassa elokuvassa juuri muusta puhukaan. Onneksi laaja kirjo läheisiä laventaa uutuusdokumentin näkökulmaa, vaikka mukana on epäonnistuneempiakin puheenvuoroja.
Juha Oinonen

Onko Jere Karalahti poikkeuksellinen urheilija, retkahdusvaiheessa oleva päihdeongelmainen, viihdeilmiö vai arkiseen elämään pyrkivä tavallinen ihminen? Entä oliko hän enemmän syyllinen vai uhri peliuransa vaikeuksissa?

Tällaisia ajatuksia pyöri mielessäni, kun poistuin ”Karalahti”-dokumentin ennakkonäytöksestä. Koska taustalla oli huono kokemus Karalahdesta kirjoitetusta kirjasta, voi elokuvan synnyttämiä pohdintoja pitää positiivisena yllätyksenä.

Kaksituntinen dokumentti on mukaansatempaava ja viihdyttävä ja herättää monenlaisia tunteita. Ääneen pääsevät päähenkilön vanhemmat ja muu henkilökohtainen lähipiiri sekä kiekkoväki laajalla kirjolla. Haastateltujen joukossa on yllättäviäkin nimiä.

Elokuvan ongelmat ovat kuitenkin samat kuin kirjassakin: Karalahtea kuvataan minimaalisesti omana itsenään, keskittyminen on joko urheilusuorituksissa tai riippuvuussairaudessa ja sen aiheuttamissa lieveilmiössä. ”Karalahti”-dokumentin ylivoimaisesti parasta antia ovat Jeren isän Arto Karalahden lyhytsanaiset, mutta paljon puhuvat kommentit, jotka tuovat ikään kuin vastakkaisen näkemyksen kohdehenkilön kerrontaan.

Kaksijakoista kuvakerrontaa

On tavallaan epäreilua verrata itsenäistä elokuvaa samasta henkilöstä kirjoitettuun kirjaan, mutta ”Jere” oli ilmestymisvuonnaan 2017 Suomen myydyin tietokirja, jota on myyty jo yli satatuhatta kappaletta. Karalahden tarina on siis tuttu, joten on perusteltua arvioida elokuvan kirjasta eroavaa antia.

”Karalahti” hyödyntää kuvaa ja ääntä erinomaisesti. Vanhoja uutisotsikoita, oikeuden pöytäkirjoja ja lääkärinlausuntoja vyöryy valkokankaalle sellaisella nopeudella, ettei kaikkea ehdi havainnoida − eikä ole tarpeenkaan. Esimerkiksi HIFK-vaikuttajat Frank Moberg ja Pentti Matikainen taustoittavat Jeren tekemisiä ja omia ratkaisujaan perusteellisesti.

Jeren molemmat vanhemmat näyttävät haastatteluissa tunteitaan, ja erityisesti isä-Arton osuudet on leikattu loistavalla draaman tajulla − naseva, usein poikaa kritisoiva lause ja perään parin sekunnin hiljainen tuijotus. Asia jää takuulla resonoimaan katsojan mieleen.

Myös Karalahden peliuralta eri seuroista ja sarjoista on kiitettävästi videomateriaalia. Urheilullista osaamista ei käy kiistäminen, vaikka mukaan on otettu sääntöjen vastaisiakin temppuja.

Suuri osa video- ja kuvamateriaalista liittyy kuitenkin Karalahden yksityiselämään ja on sävyltään vähintään päihdekeskeistä, ellei jopa päihdemyönteistä. Osa kuvastosta on siinä määrin raadollista ja potentiaalisesti ahdistavaa, että K12-ikäraja tuntuu jopa alimitoitetulta.

Elokuvallisessa kerronnassa ”Karalahti” kuitenkin kiistatta onnistuu. Dokumentti kertaa tiiviisti ja sujuvasti peliuran ja elämän vaiheet sekä onnistuu myös tarjoamaan laajemman näkökulman kirjaan verrattuna.

HIFK oli monella tavalla merkittävä seura Karalahden uralla.
Kuva © Solar Films

Uhri vai syyllinen?

Minulla on vuosien työkokemus päihdepsykiatrisesta hoitotyöstä ja ajoittain oli vaikea hahmottaa, katsoinko elokuvaa ammattiurheilijasta vai päihdepotilaasta. Dokumentissa käytetään paljon päihteitä ja puhutaan päihteidenkäytöstä avoimesti. Karalahti jättää itsestään päihdemyönteisen kuvan, vaikka lausuu kertaalleen elokuvan aikana, ettei suosittele päihteitä kenellekään.

Ansiokasta oli kuitenkin ottaa dokumenttiin mukaan lääketieteellisiä asiantuntijoita, mikä lisäsi riippuvuustematiikan käsittelyn uskottavuutta merkittävästi. Oli nimittäin vaivaannuttavaa katsella, kun median ammattilaiset ottivat jyrkin sanoin kantaa Karalahden päihdeongelmaan, kehottivat ryhdistäytymään ja paheksuivat NHL-tilaisuuden menettämistä.

Jotain myötähäpeän ja hämmennyksen välimaastosta herätti puolestaan Karalahden suojelu ilmeisestä päihdeongelmasta huolimatta. Haastateltujen näkemyksissä oli ristiriitaisuutta, ja esimerkiksi Karalahden positiivinen vaikutus lipputuloihin ja fanituotemyyntiin myönnettiin useassa kohtaa.

Valmiita vastauksia dokumentti ei anna, mutta herättää ajatuksia, olisiko Karalahden urakulku ollut toisenlainen, jos ongelmiin olisi puututtu aiemmin tai tehokkaammin.

Näköispatsas jääkiekkoilijasta

Kaipasin ”Jere”-kirjaan ihmisläheisempää näkökulmaa ja jäin kaipaamaan samaa ”Karalahti”-elokuvaan. Myönnetään, että aivan kaikki uran kiemurat eivät olleet enää kirkkaasti muistissa, ja haastateltujen suuri määrä laajensi aiempaa näkökulmaa.

Edelleen kuitenkin Karalahti esiintyi valtaosan dokumentista urheilijana tai korkeintaan päihdeongelmaisena. Toki hän on ollut merkittävän osan elämästään ammattiurheilija ja suuri osa urheilu-urasta oli päihdekäytön värittämää.

Tunnetasolle Karalahti pääsee itsestään kertovassa dokumentissa vain muutamassa välähdyksessä − hänen läheisensä sen sijaan onnistuvat lataamaan yksittäisiin lauseisiin mielettömän tunnesisällön, liittyen sekä itseensä että Jereen.

Elokuvan lopputuloksesta jää jopa vaikutelma, ettei Karalahdelle ole haluttu antaa edes mahdollisuutta esiintyä omana persoonanaan − ulkopuoliset saavat paukuttaa naulojaan jo ristiinnaulitun tähden ranteisiin, eikä Karalahti saa riittäviä työkaluja puolustautumiseen. Joukkuekaverin selittelyt sen sijaan herättävät lähinnä myötähäpeää ja hämmennystä.

Elokuva ei muuta aiempien lähteiden Jere Karalahdesta synnyttämää kuvaa sympaattisemmaksi. Jotenkin eri tavalla silti näen ristiriitaisen hahmon elokuvan nähtyäni. Tavoitteessaan avata uusia tulkintamahdollisuuksia ja näkökulmia ”Karalahti”-dokumentti siis onnistuu ongelmistaan huolimatta mainiosti.

Solar Filmsin elokuva ”Karalahti” tulee ensi-iltaan 5.3.2021.

Juttua muokattu 28.1.2021 klo 18.54: Ensi-iltatietoa päivitetty.

Julkaistu 22.1.
Artikkeli

Räkänokkien ja nettipoikien 20 vuoden kunniakas taival

22. tammikuuta tuli kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun Jatkoaika ilmestyi verkkoon. Maailma näytti hyvin erilaiselta tammikuussa 2001 ja tähän kypsään ikään pääseminen on kaltaisellemme verkkomedialle todellakin juhlan paikka.
Matti Liljaniemi, @liljaniemi

Olin itse yksi Jatkoajan perustajajäsenistä, sen ensimmäinen päätoimittaja ja hallituksen puheenjohtaja. Pääosin opiskelijapojista koostuneen porukan nettiprojekti tuntui hauskalta idealta. Näin 20 vuoden jälkeen se on niin paljon enemmän niin itselleni kuin monelle muulle.

Se että Jatkoaika on ollut olemassa jo 20 vuotta, tuntuu tänään pieneltä ihmeeltä. Kukaan Jatkoaikaa perustamassa ollut ei varmasti osannut kuvitella, että parin vuosikymmenen jälkeen olisimme yhä olemassa − puhumattakaan siitä asemasta, minkä olemme itsellemme rakentaneet näiden vuosien aikana.

Itse olin suhtautunut niin kirjoittamiseen kuin jääkiekkoonkin intohimoisesti koko ikäni, mutta omakin polkuni harrastelijakirjoittajafanista nykyhetkeen on ollut pitkä ja täynnä monenlaisia mutkia.

Näiden vuosikymmenten aikana olen kirjoittanut Jatkoaikaan miljoonia merkkejä ja juttujani on lukenut todennäköisesti seitsennumeroinen määrä suomalaisia. Näin ääneen sanottuna se tuntuu uskomattomalta, kun joskus kuvittelin jopa sadan lukijan olevan hurja määrä.

Jatkoaika on aina ollut mitään pelkäämätön räkänokka, nettipoika. Sillä asenteella olen itsekin kirjoittanut, kuten moni muukin verkkolehdessämme. Ensimmäisten joukossa täysipäiväisiin toimittajan töihin Jatkoajasta työllistynyt Harri Laiho avasi heti alkuun mielipidekolumniemme jatkumon otsikolla "Porilaisten farssi". Itsekin keräsin monta "fania" Porista vuosien varrella.

Nykyään sulkakynäni saa useimmiten levätä. Jatkoaika on hyvissä käsissä seuraavan sukupolven toimittajien sekä kokeneen uuden päätoimittajamme Jani Mesikämmenen myötä. Ja meitä vanhoja partoja alkuvuosilta on yhä mukana; pitämässä taustoja kunnossa ja varmistamassa, että tekijät saavat kukin keskittyä siihen mitä itse parhaiten osaavat ja haluavat tehdä.

Jatkoaikaa on tänä aikana ollut tekemässä ja oman jälkensä tänne jättämässä satapäinen joukko vapaaehtoisia. Toiset on Jatkoaikaan tuonut intohimo lätkää tai omaa seuraa kohtaan, toiset halu kehittyä ja työllistyä media-alalle, joillekin taas kirjoittaminen on vain hauska harrastus.

Kiitos kuuluu tälle koko joukkueelle. Jatkoajan yhteisö on vuodesta nolla lähtien ollut voittamaton. Ei ole sattumaa, että nykyisen strategiamme yksi kulmakivistä on väliotsikon "Jengillä on kivaa" alla ja jatkuu "Kaikilla on hauskaa, toimittajamme kehittyvät, tykkäämme toisistamme ja vietämme mielellämme aikaa yhdessä."

Vaikka hauskuus on ollut alusta asti yksi Jatkoajan tärkeimmistä asioista, on muutosvauhti monella muulla alueella näinä vuosikymmeninä ollut valtava. Alun perin Jatkoajan keskiössä oli vahvasti keskustelupalsta ja verkkolehden kantava ajatus oli "Faneilta faneille".

Kuvittelimme saavamme sivustolle joitain satoja käyttäjiä. Pian ne muuttuivat tuhansiksi, sitten kymmeniksituhansiksi ja sen jälkeen sadoiksituhansiksi. Fanzine-tyyppinen media muuttui nopeasti myös oikeaksi journalistiseksi verkkomediaksi, ja häiriköksi perinteisten medioiden rinnalle.

Alkuvuosina saimme rällästää internetin lätkäjournalismin kentällä lähes yksin. Sittemmin kaikki valtamediat ovat huomanneet kyllä, että kiekko vetää ja kilpailua riittää. Uusia kilpailijoita on myös noussut − ja kaatunut. Nykyään Jatkoaika joutuu joka päivä todistamaan oman olemassaolonsa oikeutuksen, kun lukijalla on vaihtoehtoja pitkä rivi yhden näpäytyksen päässä.

20 vuotta sitten kaikki Jatkoajaan kirjoittaneet olivat sloganimme mukaisesti juuri sitä, faneja. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun ensimmäiset näyttönsä verkkolehdessämme näyttäneet kirjoittajat napattiin palkkatöihin "oikeaan" mediaan.

Tämä virta on vain kiihtynyt. Moni tulee Jatkoajaan vuodeksi tai pariksi ja oman äänensä ja taitonsa löydettyään saa työsopimuksen nenänsä eteen. Olemme tästä erittäin ylpeitä ja tuon kehitysprosessin läpi heidän luotsaamisensa on tärkeä tehtävämme, mutta luonnollisesti se tekee verkkolehden kehittämisen toisinaan haastavaksi.

Näin 20 vuotta Jatkoajassa sisällä ja aivan sen ytimessä viettäneenä on hankala asettua ulkopuolisen asemaan, mutta uskoisin alkuajoista lähtien meitä lukeneen ihmisen huomaavan sen valtavan eron ammattimaisuudessa ja sisällön laadussa, mikä tänä aikana on kehittynyt.

Tosin joskus palautteen perusteella voisi luulla, että 2001 oli sivuston kultavuosi, minkä jälkeen taso on laskenut jokaisen kuluneen vuoden ja jokaisen uuden päätoimittajan myötä...

Yksi asia Jatkoajassa ei ole muuttunut edes vuonna 2021: julkaisijana toimii voittoa tavoittelematon yhdistys. Toisenlaisella päätöksellä tarinamme ei varmasti olisi kantanut kahta vuosikymmentä. Se antaa meille myös vapauden ajatella toimintaamme ja tulevaisuuttamme eri tavalla − meille kvartaali ei ole talouden neljännesvuosi, vaan neljännesvuosisata.

Ja mitään tätä ei tietysti olisi ilman teitä: lukijoitamme, keskustelupalstan kirjoittajia, kriittisen palautteen antajia, faneja sekä mainostaja-asiakkaitamme. Teille tätä lopun viimeksi teemme, ei se käytännön pöytälaatikkoon kirjoittaminen kovin innostavaa olisi.

Kiitos siis teistä jokaiselle! Teitä on tuhansia ja tuhansia ja olemme kiitollisia ihan kaikille teistä.

Julkaistu 23.1.
Kolumni

Joel Armialle aivovamman aiheuttanut taklaus pitäisi olla lopullinen herätys – NHL:n tulkinta päähän kohdistuneista iskuista on kestämätön

Tyler Myers selvisi kuin koira veräjästä, kun NHL:n kurinpito totesi Joel Armiaan kohdistuneen taklauksen puhtaaksi. Tapauksen myötä vanhanaikainen tulkinta pääiskuista joutaisi saman tien kaatopaikalle.
Riku Isokoski, @RikuIsokoski

Reilun viikon pelaamisen jälkeen NHL:ssä nähtiin ensimmäinen suurta polemiikkia aiheuttanut taklaustilanne. Suomalaisittain tapauksesta ikävän tekee se, että Vancouver Canucksin kolossaalisen puolustajan Tyler Myersin jyrän alle jäi Montréal Canadiensin Joel Armia.

Myersin taklaus oli kaikin tavoin törkeä. Ensinnäkin Myers luisteli tilanteeseen kuolleesta kulmasta Armian tiedostamatta ja kohdisti iskunsa hyökkääjän päähän. Suomalaishyökkääjää ahdisti tilanteessa jo kaksi Canucks-pelaajaa, joten mitään pelillistä perustetta osuman hakemiselle ei ollut.

Taklauksen raukkamaisuutta lisäsi se, että ottelu oli jo käytännössä ratkennut, kun Canadiens johti 6–3 reilut kaksi minuuttia ennen loppusummeria.

Kyseisessä ottelussa komeat tehot 2+2 kerännyt Armia sai aivovamman ja Myersin ottelu päättyi ulosajoon. Tuomaristo toimi tilanteessa täysin oikein. Sen sijaan NHL:n kurinpito osoitti jälleen, että pelaajien turvallisuus on sille varsin vähäpätöinen asia. Myers selvisi tilanteesta ilman minkäänlaisia sanktioita, mitä voi pitää pöyristyttävänä.

Syy Myersin rankaisemattomuuteen löytyy NHL:n tulkinnoista päähän kohdistuneissa taklauksissa. Hidastusten perusteella voi löytää argumentteja, että Myersin isku osui Armian rintakehään suoran pääosuman sijasta.

Koska NHL:n kurinpito tutkii ensisijaisesti sitä, mihin kohtaan taklattavaa osutaan, se voi perustella ettei kyseessä ollut rangaistava teko. Suomessa Myersin taklauksesta olisi todennäköisesti napsahtanut lähemmäs kymmenen ottelun pelikielto, koska taklaus oli niin selvästi päähän kohdistunut.

Tässä on olennainen seikka, joka on syytä huomioida. NHL:ää ei kiinnosta, kohdistaako taklaaja iskunsa vastustajan päähän – osumakohta ratkaisee. Jos hidastukset eivät olisi jättäneet mitään epäselvyyttä Myersin osumasta Armian päähän, pelikielto olisi ollut päivänselvä asia – tosin NHL:n linjan tietäen todennäköinen tuomio olisi ollut vain kahden ottelun panna.

NHL:n olisi korkea aika muuttaa tulkintaansa tilanteista, joissa pelaajille aiheutuu aivovammoja taklausten seurauksena. On täysin selvää, että aivovammoja syntyy, vaikka isku ei osuisi suoraan päähän. Usein pään retkahdusliike on paljon suoraa iskua tuhoisampi asia.

Aivovammat ovat koko jääkiekon suurimpia ongelmia ja NHL:n suhtautuminen siihen lajin johtavana toimijana on suorastaan häpeällistä. Naurettavilla kurinpitoratkaisuillaan NHL ennen kaikkea nolaa itsensä, mutta myös jättää pelaajien turvallisuuden heitteille.

On täysin selvää, että aivovammoja syntyy, vaikka isku ei osuisi suoraan päähän.

Koska NHL ei ota vastuuta kaukalossa tapahtuvista koiruuksista, oikeus siirtyy kaukalokoodin mukaisesti pelaajien käsiin.

Tälle kaudelle uudistettujen divisioonien ansiosta joukkueet kohtaavat toisensa nyt säännöllisesti vähintään kahdesti perättäin, joten koston kierre on helppo laukaista.

Heti seuraavassa ottelussa Myers sai vastata teostaan nyrkein joutuen Joel Edmundsonin kostoiskun kohteeksi eli sai tuomionsa ikään kuin luolamiestason kenttäoikeuden tyyliin.

Kuinkas suu nyt pannaan, NHL:n kurinpito?

Alla olevalla videolla on NHL:n virallinen tulkinta tilanteesta.

Juttua muokattu 4.2. klo 13.40. Lisätty tieto Meyersin ja Edmundsonin välisestä tappelusta ja muutettu viimeisen kappaleen ja lauseen aikamuotoja.

Julkaistu 24.1.
Kolumni

On vaikea keskittyä Jokerien KHL-seikkailuun, kun koko ajan joku inisee korvanjuuressa

Todellisuus häiritsee Jokerien KHL-matkaa, vaikka seuran ja sen pelaajat ulkoistaisi kaikesta vastuusta ihmisoikeuksien ja politiikan suhteen. Milloin loputkin tahot kääntävät Jokereille selkänsä?
Antti Wennström, @AWennstrm

Jokerien siirtyminen KHL-jäille kesällä 2013 oli shokki, josta suomalainen kiekkoyleisö ei ole täysin toipunut vieläkään. Se entinen kaikille rakas vihollinen on historiaa, tuo koko Suomen joukkue − käänteisellä tavalla.

Lista KHL-taipaleen aikana Jokereihin liittyvistä erikoisuuksista on pitkä. KHL:n perinteisistä urheilusarjojen ihanteista poikkeava − Vladimir Putinille erityisen tärkeä − kokonaisuus, kuinka asioista sarjassa päätetään ja tiedotetaan, ja miten jännällä tavalla toistakymmentä miljoonaa vuodessa tappioita kiskovaa joukkuetta ylipäänsä pyöritetään.

Syksyllä Suomessakin jännitettiin reissua Valko-Venäjälle, missä poliisi myllytti rauhallisia mielenosoittajia putkaan ja piestäväksi. Myllyttää muuten vieläkin. Asia herätti vastarintaa muissakin kuin kiekkoa seuraavissa. Tammikuussa saimme lukea, kun Jokerit pelasi Moskovassa samaan aikaan, kun mielenosoittajat ja Ylen toimittajakin saivat samassa kaupungissa pampusta.

Jokainen voi tahollaan arvuutella, mitä paremmasta maailmasta haaveileva, jonkinlaista empatiaa tunteva ihminen tuosta miettii. Tuntee ja miettii.

Mutta mennäänpä länsimaisen hokiäijän saappaisiin. Kauanko äijä jaksaa vielä Jokereita seurata, kun joku inisee koko ajan korvanjuuressa?

Kun maailma ei ole mustavalkoinen, eikä juuri kukaan ole läpeensä hyvä tai paha, ollaanhan sitä silloin vähintään jonkin verran oikeassa. Mitäs te tästä minun Jokereistani oikein auotte päätänne, kun samaan aikaan yritykset käyvät kauppaa Putinin Venäjän kanssa tuosta vaan?

Ja onko todellakin Jokerien tehtävä huolehtia ensin Valko-Venäjän ja sitten Venäjän ihmisoikeustilanteesta?

Yksinkertaisia vastauksia ei ole. Jokereilla on vastuunsa, mutta Suomen seuratuimman urheilulajin keskiössä sen merkitystä saatetaan välillä vähätellä ja usein liioitella. Sillä voi olla vaikutusvaltaa suomalaisiin, mutta hyvin vähän Venäjään.

Kysymys oli sikäli erikoisesti aseteltu, että kyllähän tämä kyseinen länsimainen, hyvinvointivaltion valta-asemassa oleva hokiäijä on saanut äänensä kuuluviin, ja saa jatkossakin. Pulmaa on siksi hieman turhaa kerrata kolumnissa.

On kuitenkin sitä sivuten kiinnostavaa miettiä, kauanko Venäjänkin levottomuudet saavat jatkua, ennen kuin kiekkotuote nimeltä Jokerit on onnistuttu tärvelemään? Kuinka kauan kestää, kunnes loputkin hokiäijät kääntävät Jokereille selkänsä? Tai hokinaiset, ja muut kiekko aivojen kohdalla keuhkoavat fanit ylipäänsä.

Moni on kääntänyt jo. Ensimmäiset kiekkoilullisista syistä. KHL-Jokerit ei ole SM-liigan Jokerit.

Miettiipä pelaajakin kaksi kertaa, haluanko todella mennä minne tahansa rahan perässä, olisi tuo Sveitsikin vaihtoehtona.

Seuraavat toisenlaisista kiekkoilullisista syistä. KHL-kiekkoon ei pääse samalla tavalla sisälle kuin SM-liigan joukkueisiin. Ei ole samanlaista vastavoimaa kinaamassa taklauksista ja taputtelemassa olalle kaljan äärellä. KHL ei luo muiden joukkueiden kanssa samanlaista yhteisöllisyyden tunnetta.

Loput seuraajat tasapainottelevat siellä, missä puhdas jääkiekko, KHL-kiekkomaailman merkitys ja todellisuus kaikkine ihmisoikeuksista vinkujineen kohtaavat. Koko ajan joku suvakki sotkemassa urheilua politiikkaan.

Jokerien media-arvo pyörii enemmän kohujen ja ristiriitojen kuin puhtaan kiekkoilullisen sisällön ympärillä. Kiekolla ja pelaajilla on arvoa lähinnä siinä, että KHL:stä kelpaa aina kasa pelaajia MM-kisoihin.

Totta kai parhaimmillaan erittäin laadukas kiekkokin kannattelee, mutta suurin mediahuomio syntyy ristiriidoista ja vastoinkäymisistä. Kaukalon ulkopuolella siitä, missä sitten ne pahimmat inisijät liittyvät keskusteluun mukaan. Olisivat hiljaa!

En tiedä, maksaako sarjaa televisioiva Viasat KHL-otteluiden näyttämisestä, vai KHL siitä, että Viasat näyttää KHL:ää ja kehuu sen sisältöä. On kuitenkin vaikea kuvitella suuria tuottoja sarjalle, jossa on yksi suomalaisia vaihtelevasti kiinnostava joukkue. Sitä suurinta ja mahtavinta NHL-viihdettäkin katsotaan suurella innolla, mutta loppujen lopuksi melko pienillä katsojaluvuilla.

Vaan sen tiedän, että KHL avautuu vuosi vuodelta suomalaiselle kirkkaammassa valossa. Kaikkine puolineen, miettiipä pelaajakin kaksi kertaa, haluanko todella mennä minne tahansa rahan perässä, olisi vaikkapa tuo Sveitsikin vaihtoehtona.

Ja kun kaikki eivät KHL:n varjopuolia hyväksy, ja sanovat sen ääneen, alkaa viihtyminen tuotteen parissa hiipua. Yksi kerrallaan sammuttaa valot, joko siksi etteivät halua, tai siksi etteivät jaksa kuunnella.

Lopulta on aivan pimeää, ja on pakko palata Töölön Vesan kautta ulkojäille. Ehkä muutama Jokerit-ikoni liittyisi äänekkäästi mukaan vastarintaan.

"HYVÄ!"

Julkaistu 26.1.
Kolumni

Wayne Gretzky oli jääkiekon viimeinen myyttinen supertähti

Wayne Gretzkyn 60-vuotissyntymäpäivä on pitkäaikaiselle jääkiekkofanille sopiva muistutus kuolevaisuudesta. "The Great One" itsessään on kuvaava esimerkki siitä, miten ajat ovat muuttuneet.
Jani Mesikämmen, @Karhuherra

Nykypäivän nuoren kiekkointoilijan voi olla vaikeaa hahmottaa, millainen hahmo kulta-aikojensa Wayne Gretzky oli vaikkapa suomalaisille lajiniiloille. Jokainen toki tuntee väitteen ja tarut kaikkien aikojen parhaasta pelaajasta, mutta onhan niitä "kaikkien aikojen parhaita" nykyäänkin.

Connor McDavidin ja Sidney Crosbyn otteita voi seurata joka päivä, reaaliajassa tai koosteina. Aina videon kera. Pelaajien tehopisteet, sanomiset ja yksityiselämän käänteet saa selville monesta mediasta tuoreeltaan.

1980-luvun lapsilla kaikki oli toisin. NHL-otteluita näki säännöllisesti vain se hyväosainen, jolla sattui olemaan kotona tai lähipiirin tv-vastaanottimessa satelliittikanavia. Sieltäkin pelejä tuli harvakseltaan, yleensä jälkilähetyksenä, Yle näytti yksittäisiä koosteita vielä harvemmin. Suomalainen NHL-media tarkoitti Pentti Lundin lyhyttä lehtikatsausta Uuden Suomen sivuilla – kerran viikossa.

Intomielisimmät (kyllä, minä) lukivat vaivalla tilattua The Hockey Newsiä, "Kiekkoraamatun" sai meren yli rahdattuna muutamassa viikossa ja repaleisena. Mutta lehdessä oli onneksi kaikkien pelien tilastot, joista kelpasi ynnätä Jari Kurrin ja hänen maineikkaan aisaparinsa tehopisteitä. Teksti-tv:n sivu 235 ei ollut vielä edes unelma, mutta hyvällä tuurilla viikon jommassakummassa Urheiluruudussa oli pätkä kiehtovasta NHL:stä.

Wayne Gretzky käväisi Helsingissä kevään 1982 MM-kisoissa rikottuaan samalla kaudella 200 pisteen rajan NHL:n runkosarjassa. Termiä "hype" ei Suomessa vielä tunnettu, vaikka nuori tähti toki noteerattiin. Suurempi huomio saattoi kiinnittyä tukevoituvaan kansalliseen arvokisatraumaan Kanadan kylvetettyä isäntäjoukkueen avausottelussa 9–2.

Sen jälkeen moni kiekkoilua seuraava suomalainen näki Gretzkyn pelaamista kunnolla kenties kevään 1987 Stanley Cup -finaaleissa, jotka jossain määrin näytettiin Suomessakin. Sukupolvikokemuksen veroista herkkua oli syksyn 1987 Kanada-cup, jonka klassiset taistot Yle välitti yöaikaan. Gretzky ja Mario Lemieux samassa ketjussa oli riittävä syy myöhästyä koulusta, kun Kanadan ja Neuvostoliiton jatkoeriin venynyt finaali sekoitti aamutoimet.

Toki Kurrin urotekoja ruokkineesta ja ennätyksiä murskanneesta Gretzkystä kirjoitettiin lehdistössä toisinaan, olihan meillä jo 80-luvun loppupuolella jopa kutakuinkin viikoittain ilmestynyt Kiekkolehti. "The Great Onen" varhainen elämäkertakin suomennettiin jo 1987. Siitä kelpasi kerrata, miten nuori Wayne oli kotipihan ulkojäällä hionut kuuluisaa pelinlukutaitoaan isä Walterin opissa.

Lyhyesti sanottuna Wayne Gretzky oli kiekkofanille myyttinen hahmo. Sanakirjamääritelmän mukaisesti lähes tarunomainen, kuvitelman kaltainen ja suuresti ihailtu.

Siinä missä naapurin poikaa muistuttanut Jari Kurri oli junioreiden kotoinen idoli, etäisen Gretzkyn taitotasoa saattoi lähinnä aavistella Urheiluruudun välähdysten perusteella. Toinen toistaan seuranneiden mestaruuksien, käsittämättömien piste-ennätysten ja kirjallisen aikalaishehkutuksen pohjalta suuruus oli ymmärrettävissä, mutta tartuntapintaa siihen oli niukasti.

Kulta-aikojen aarteita: ennen keräilykortteja NHL-pelaajien fanikuvia saattoi pyytää seuroilta kirjeitse.
Kuva © Jani Mesikämmen

Poikkeuksellisen pelityylin, erikoisen nimen ja vielä erikoisemman pelinumeron ohella Gretzkyn suuruudessa oli idolille sopivaa etäisyyttä. Elämää suuremmasta tähdestä puhuminen saattaisi olla liioittelua, mutta sen tapaisia menneiden aikojen sankarit olivat. Jääkiekkofani oppi lajin myyttisen taruston lukemalla Gordie Howesta ja Maurice Richardista sekä ihmetellen, miten mikään joukkue voi isossa maailmassa rakentaa neljän mestaruuden mittaisen "dynastian".

Wayne Gretzky oli sen jatkumon huipentuma, ennen kaikkea tietysti historiallisten tekojensa ansiosta.

Sitten maailma muuttui. NHL-televisioinnit yleistyivät Suomessa 90-luvun tullen, ihailun välineet lavenivat muun muassa keräilykorttibuumin myötä. Edellinen sukupolvi opetteli englantia paitsi Kiekkoraamatun vuoksi, myös voidakseen lähettää kirjeitä NHL-seuroille: kohteliaita palautuskuorella varustettuja pyyntöjä seurasi yleensä muutaman kuukauden viiveellä pelaajaidolin kuva nimikirjoituksella.

Kun työehtoriita rampautti NHL:n syksyllä 1994, Wayne Gretzky All Stars saapui Suomeen pelaamaan näytöshöntsää. Se merkkitapaus oli jo henkisesti mahdollisimman kaukana 80-luvun meiningistä.

Mutta aikojen ohella muuttuivat tietysti Gretzky ja jääkiekkokin. 200 pisteen kausien sijaan legendaksi muuttuneelta konkarilta nähtiin "vain" piste per peli -tahdin peliä. Sädekehä himmeni, kun menestys ei kulkenut hänen mukanaan sen paremmin Los Angelesissa, St. Louisissa kuin New Yorkissakaan. Ennen vuosituhannen päätöstä loppui Gretzkyn ura. Siinä vaiheessa hän muistutti jo kuolevaista olentoa.

Hänen jälkeensä tuli luonnollisesti uusia supertähtiä, monella tapaa loistokkaampia, muttei kuitenkaan yhtään samanveroista. NHL-taivaan seuraavat idolit olivat monin tavoin läheisempiä seuraajilleen. Heidän edesottamuksensa olivat aina nähtävillä, niitä luukutettiin kiihtyvällä toisteisuudella ja jatkuvan seurannan myötä tähdistäkin tuli aiempaa arkisempia nuoria miehiä.

Uuden vuosituhannen tiedon valtateillä kaahatessa harva tähti edes kurottaa kohti myyttisyyden mittasuhteita – nyky-NHL:ssä ei yksikään. Bisnesurheilu on vesittänyt menestysjoukkueiden dynastiatkin menneisyyden kuriositeeteiksi. Entistä ankarammaksi huippu-urheiluksi rajoittuva pelikin pitää tähtiä aisoissa.

Ja lopulta huikeimpia huippuhetkiä seuraa uusi kohokohtien kavalkadi viimeistään seuraavana pelipäivänä. Ehkä jopa Wayne Gretzky olisi 2000-luvulla arkinen supersankari.

Tervetuloa NHL:ään?

NHL:ssä sekä pelaajat että media normalisoivat vaarallisia taklauksia vähättelevillä kommenteilla. Se on luonut kulttimaisen ympäristön lajikulttuurin synkimpien perinteiden varaan.
Teksti: Juha Oinonen

”Tervetuloa NHL:ään”, kommentoi Patrik Laine tulokaskaudellaan aivotärähdyksen aiheuttanutta taklausta tuoreessa ”Finnish NHL stars with Antti Mäkinen” -äänikirjassa. Kommentin sävy on naureskeleva ja omaa itseä aliarvioiva − ikään kuin kyseessä olisi jonkinlainen tulikoe, joka pitää läpäistä kelvatakseen NHL:ään.

Tammikuussa 2017 tapahtunutta taklausta ennen Laine oli voittanut muun muassa alle 20-vuotiaiden MM-kullan, hädin tuskin 18-vuotiaana Suomen mestaruuden ja tulokaspalkinnon sekä pudotuspelien parhaan pelaajan palkinnon, aikuisten MM-hopeaa ja turnauksen arvokkaimman pelaajan palkinnon.

Lisäksi hänet varattiin kesän 2016 varaustilaisuuden toisena pelaajana Auston Matthewsin jälkeen − ennen aivotärähdystään Laine johti tulokkaiden pistepörssiä kerättyään 37 pistettä 42 pelissä.

Taklaus itsessään on puhdas vartalokontakti, mutta törmäys on kova, ja Laine rysähtää suurella voimalla jäähän. Syöttöä vastaanottaessa nuoren hyökkääjän huomiokyky herpaantuu hetkeksi, minkä seurauksena Jake McCabe pääsee taklaamaan niin sanotusti puun takaa.

Tällaiset tilanteet kirvoittavat aina kommentteja pään pitämisestä ylhäällä ja ympäristön havainnoinnista, mutta ei ole realistista ajatella, että intensiivisessä pelissä kymmeniä vaihtoja pelaavat pelaajat pystyisivät joka sekunti olemaan tarkkaavaisimmillaan.

Joskus on laskettava katseensa nähdäkseen, missä kiekko on − ja myös esimerkiksi merkkausvirheet johtuvat samalla tavalla keskittymisen herpaantumisesta. En kuitenkaan muista nähneeni pää ylös -tyylisiä kehotuksia puolustajan hukatessa oman miehensä.

Toinen suomalaishyökkääjä Joel Armia sai hiljattain aivotärähdyksen Tyler Myersin taklauksesta. Ilmeisesti Armian on jo katsottu saaneen tulokaskasteensa, koska vaikka suomalaisen katse on epäpyhästi jäässä, on Myersin taklausta kutsuttu pohjoisamerikkalaisissa medioissa muun muassa vaaralliseksi, likaiseksi ja kuvottavaksi.

Vielä kuvottavampaa on kuitenkin ollut ylistävä asenne Armian seurakaverin Joel Edmundsonin tappeluntapaiseen Myersin kanssa. Tämä oli jopa median edustajien mielestä paitsi pakollinen myös toimiva seuraus.

NHL:n kurinpito ei tässä(kään) tapauksessa ollut tehtäviensä tasalla, mutta tällaiset primitiiviset machorituaalit − sekä epämääräinen tappelukoodi että järjenvastaiset tervetulotaklaukset − vain alleviivaavat maailman parhaan kiekkosarjan ummehtunutta ilmapiiriä.

Tuorein suomalaispelaajan kokema pääosuma on tammikuun viimeiseltä viikonlopulta. Montréal Canadiensin Jesperi Kotkaniemi jäi Calgary Flamesin Dillon Dubén jyrän alle, mutta palasi aivotärähdysprotokollan jälkeen kaukaloon vielä samassa pelissä.

Dubé ei saanut taklauksestaan mitään sanktioita, ja suhtautuminen tilanteeseen on ollut häiritsevän vähättelevää − vaikka tervetulotoivotuksesta ei tällä kertaa puhuttukaan.

Brian Burken mielestä taklaus oli puhdas, ja kutsuttiinpa osumaa myös "vanhan ajan jääkiekoksi". Burke on pitkäaikaisena GM:nä merkittävä hahmo, ja hänen sanoillaan on painoarvoa.

Vanhan ajan jääkiekkoa päähän kohdistuneessa taklauksessa nähnyt ex-pelaaja Paul Bissonnette on puolestaan suositun Spittin' Chiclets -podcastin juontaja. Hän tosin lähti ärhäkästi selittelylinjalle saatuaan negatiivista palautetta.

Kotkaniemi puolestaan sai positiivista palautetta niukasta kommentoinnistaan, mutta itse näen enemmän välttelyä − ikään kuin päähän kohdistuneet taklaukset eivät olisi vältettävissä.

NHL on kultti

Eurooppalaistulokasta taklataan puhtaasti, ja ura jatkuu pienen poissaolon jälkeen tehokkaasti − eli miksi nostaa myrskyä maitolasiin?

Koska kyseessä on laajempi ja pitkäkestoisempi ilmiö. Esimerkiksi kaudella 1992−93 NHL-uransa aloittaneen Aleksei Kovaljovin debyyttiotteluun liittyi tietoista fyysistä pelottelua, jonka tarkoitus oli näyttää eurooppalaistulokkaalle, millaista peli NHL:ssä on. Arvostettu uutismedia New York Times nosti jopa otsikkoon asti Kovaljovin kuumotuksen.

Saku Koivu puolestaan sai heti ensimmäisessä NHL-pelissään kokea aikakauden kenties pelätyimmän pelaajan Eric Lindrosin voiman.

Sekä Kovaljov että Koivu kuitenkin sopeutuivat nopeasti ja pelasivat upeat urat.  Taktiikkana "Tervetuloa NHL:ään" ei muutenkaan ole erityisen toimiva − jäähyjen todennäköisyys kasvaa, mikä johtaa herkästi takaiskuihin tai vähintään sotkee omaa hyökkäyspeliä.

Jokin kirjoittamaton sääntö kuitenkin kehottaa näin toimimaan.

Jos joukkuekaveria rikotaan, pitää vastustajan kanssa tapella. Jos vastustajan kokoonpanossa on tulokas ja peräti eurooppalainen, sitä pitää taklata silmät kiiluen ja veren maku suussa. Paremman puutteessa kohteeksi kelpaa "pää munissa hiihtelevä" vastustaja.

Samaan aikaan peräänkuulutetaan vastustajan kunnioittamista, mutta ei tehdä itse elettäkään sen eteen. NHL:ssä kunnioitus on tarkoittanut vahvemman oikeutta eli viidakon lakeja.

Vielä muutama vuosikymmen sitten pelattiin ilman kypärää ja aivotärähdyksistä toivuttiin pelaamalla. Taklaukset − mieluiten avojäällä ja puun takaa − ja tappelut ovat viimeinen jäänne siitä primitiivisestä kovuudesta, "äijäkulttuurista", joka erotti NHL:n mikkihiirien sarjoista.

Kovaljovia oli vaikea horjuttaa, sillä isokokoinen venäläinen onnistui viimeistelemään vaikka jäässä maaten.
Kuva © Getty Images

Toimintamalli ei kuitenkaan rajoitu ainoastaan eurooppalaispelaajiin, vaan myös esimerkiksi ykkösvaraukset Connor McDavid ja Jack Hughes sekä pienikokoinen hyökkääjä Travis Konecny ovat saaneet ottaa vastaan kovia iskuja, joita mediassa on kutsuttu ”Tervetuloa NHL:ään” -taklauksiksi.

Mediasta sama näkemys on valunut myös pelaajien keskuuteen − tai mahdollisesti toisinpäin. Joka tapauksessa esimerkiksi tuore Stanley Cup -voittaja Jan Rutta sortui samaan vähättelevään tai jopa glorifioivaan käsittelytapaan tulokaskaudellaan pelatessaan Chicago Blackhawksissa.

Florida Panthersin Connor Brickleyn taklaus tulee kuolleesta kulmasta ja osuu päähän, mutta tšekkitulokas tyytyi kuvaamaan loukkaantumiseenkin johtanutta osumaa ”Tervetuloa NHL:ään” -taklaukseksi.

Tulee mieleen vuonna 1992 ilmestynyt elokuva ”Kunnian miehiä”, jossa kahta merijalkaväen sotilasta syytetään murhasta näiden kohdistettua kurinpidollista väkivaltaa yksikön kehnoimpaan sotilaaseen. Ristikuulustelussa haetaan ohjesäännöstä mainintaa hivutukseksi suomennetusta kurinpitokäytännöstä, mutta puolustusasianajaja tuokin esiin näkökulman muiden esimerkin seuraamisesta.

Samasta ilmiöstä on kyse NHL:ssä ja näissä tervetulotoivotuksiksi brändätyissä taklauksissa, jotka ovat usein päähän kohdistuneita tai muutoin vaarallisia − niitä kuitenkin vähätellään naureskelemalla ja muistelemalla NHL-uran alkuun kuuluvana asiana.

Olen haastatellut monia NHL-pelaajia, ja useimmista huokuu huippuunsa hiottu mediakoulutus eli vastaukset voivat olla monisanaisia, mutta sisältö tyhjää − kiekkoja syvään, jalkoja liikkeelle, omaa peliä ja niin edelleen.

Tällaisen kiekkojargonin tarkoitus on pitää keskustelu pinnallisena ja poissa syvemmällä piilevistä ongelmista. ”Tervetuloa NHL:ään” -sanaparin käyttö mahdollisesti sääntöjenvastaisten taklausten kohdalla on sen sijaan politiikastakin tuttua retoriikkaa, jossa tietyn termin yliviljelyllä halutaan normalisoida kielteisenä koettu tai haitallinen ilmiö.

Taklauksista valtaosa on sääntöjenmukaisia eikä johda kurinpitotoimiin, mutta brändäämällä taklauksia ihannoiva termi saadaan vaarallisetkin osumat valkopestyä hyväksytyiksi ja lajiin − tai tässä tapauksessa sarjaan − kuuluviksi. Yksittäisen pelaajan on ymmärrettävästi vaikea lähteä toimimaan ryhmästä eriävästi, mutta medialla on mahdollisuus ja jopa vastuu käsitellä aihetta neutraalisti ja faktapohjaisesti.

Päähän kohdistuvaa taklausta tulee kutsua sääntöjen vastaiseksi, vaikka kohteena olisikin tulokas.

Pienikokoinen Travis Konecny on joutunut urallaan kestämään kovaa käsittelyä.
Kuva © Getty Images

Onko NHL kaikkien uhrausten arvoinen?

Siirtyminen eurooppalaisesta pääsarjasta tai pohjoisamerikkalaisesta juniorisarjasta NHL:ään on iso muutos. Vastaan tulee isompia pelaajia, ja pelin intensiteetti kasvaa. Näihin muutoksiin on sopeuduttava, jos aikoo NHL:ssä pelata.

NHL:n ”käyttöehtojen” hyväksymisen ei kuitenkaan pidä tarkoittaa alistumista typerälle ja vaaralliselle jäänteelle vuosikymmenten takaa, kun sarja oli suljetumpi − enkä usko, että NHL-pelaajien sopimuksissakaan on mainintaa tervetulotaklauksista.

Ilmiöstä hyötyvät korkeintaan yksittäiset pelaajat, jotka jäävät vaille rangaistusta ja lyhyellä aikavälillä taklauksista nauttiva yleisö. Kaikkien etu on kuitenkin, että pelaajat pysyvät pelikuntoisina. Siksi riskialttiisiin taklauksiin tulee puuttua jämäkästi eikä maalata hyväksytyksi osaksi lajia.

Dion Phaneuf jakoi urallaan useita lämpimän hyväksyviä avojäätaklauksia.
Kuva © Getty Images

NHL on epäilemättä edelleen kaikkien kiekkoilijoiden unelma, mutta realismia vain harvoille − vaikka joukkuemäärän kasvu lisääkin myös pelaajien määrää. Mainehaittoja on kuitenkin tullut viime vuosina enenevässä määrin.

CTE, #NHLtoo ja väitetty systemaattinen simputus ja kiusaaminen pohjoisamerikkalaisissa juniorisarjoissa ovat muokanneet mielipideilmastoa huippukiekkoilusta. Kun soppaan lisää vielä hiljaisesti hyväksytyn tavan toivottaa tulokkaat ”tervetulleeksi”, ei NHL välttämättä näytä kaikesta tasokkuudesta ja loistosta huolimatta niin houkuttelevalta.

Venäläistähdille KHL on ollut jo vuosia varteenotettava vaihtoehto, ja pikkuhiljaa sarja on alkanut imeä laatupelaajia, jotka eivät ole löytäneet kokoonpanopaikkaa NHL:stä. Korona-aika on luonnollisesti poikkeuksellista, mutta NHL-taustaisten pelaajien siirtyminen SHL:ään tai NLA:han pelipaikan löytämiseksi on kasvava ilmiö.

Syyt ovat tietysti moninaisia, mutta NHL:n ei ole syytä liiaksi luottaa vetovoimaansa.

Lajin kiistaton kärki pelaa varmasti jatkossakin NHL:ssä, mutta laadukkaita pelaajia saattaa jatkossa entistä enemmän siirtyä Euroopan huippusarjoihin. Aiempana esimerkkinä Perttu Lindgrenin NHL-ura jäi yhteen otteluun ja Pohjois-Amerikan reissu kahteen kauteen, mutta huippusentteri löysi pelillisen ja henkisen kodin Sveitsistä.

En tietenkään väitä, että rajut tervetulotaklaukset aiheuttaisivat pelaajakatoa NHL:stä, mutta uskon kyseisen ilmiön vaikuttavan negatiivisesti ilmapiiriin. Aivotärähdysten jälkioireisiin ja öykkärivalmentajiinkin on herätty vasta vuosia tapahtumien jälkeen, eikä toimenpiteitä vieläkään voi pitää riittävinä.

Suurinta ääntä ovat pitäneet NHL-uransa jo päättäneet pelaajat − tosin BLM-liike sai merkittäviä äänenkannattajia. Näistä esimerkiksi Matt Dumba oli kautta edeltävästi kiivaasti kauppahuhuissa, mistä voi tehdä johtopäätöksen, ettei kantaaottavuus ole este pelaajan hankinnalle.

Tuoreen esimerkin voimalla pelaajat voisivat uskaltaa sanoa mediassa rehellisesti, mitä mieltä ovat ”Tervetuloa NHL:ään” -taklauksista. Ja kenties jossain vaiheessa sanaparia voitaisiin käyttää termin todellisessa merkityksessä toivottamaan uudet pelaajat tervetulleeksi maailman parhaaseen kiekkosarjaan − eikä normalisoimaan vaarallisia taklauksia.