Eetu Sopanen, 19, oli yksi MM-kotikultaa voittaneista 23 Nuoresta Leijonasta. MM-mitalin vastaanottaminen tasavallan presidenttiä kätellessä sekä ystävän vierellä kotiyleisön huudattaminen ovat syöpyneet lähtemättömästi nuoren puolustajan mieleen.
Toki tuollaiset hetket olisivat unohtumattomia pelaajalle kuin pelaajalle, mutta erityisesti Sopaselle, jonka tie MM-joukkueeseen ei ollut helpoimmasta päästä eikä itse turnauskaan mennyt vastoinkäymisittä; kisojen kolmannessa ottelussa Slovakiaa vastaan hänen polvensa vääntyi ikävästi, eikä vamma antanut puolustajalle mahdollisuutta palata jäälle kuin vasta kultajuhliin.
Haastatteluun polkupyörällä saapunut ja haastattelusta suoraan uintitreeneihin kiiruhtava Sopanen istahtaa pöydän ääreen hymyillen.
− Loppusuoralla ollaan! Tämä viidestä kuuteen viikkoa on aika lyhyt aika 11 kuukauteen verrattuna – siihenhän tässä tulee nykyään peilattua näitä vastoinkäymisiä ja mietittyä, että huonomminkin voisi olla asiat, puolustaja juttelee positiiviseen tyyliinsä MM-kisoissa saamastaan polvivammasta.
Tosiaan, loukkaantumisista uransa aikana kärsinyt lahtelaispuolustaja joutui pahimmillaan olemaan sivussa 11 kuukautta vuonna 2013 ja heti perään vuonna 2014 loukkaantuminen pakotti hänet yli neljän kuukauden kuntoutukseen. Vaikeudet ovat totisesti testanneet nuoren pelaajan motivaatiota ja henkistä vahvuutta.
− Etenkin siihen 11 kuukauteen mahtui vaikka minkälaista tapahtumaa ja kyllähän siinä kävi mielessä, että olisikohan tämä nyt tässä, Sopanen muistelee pitkää kuntoutusjaksoa, joka seurasi tammikuussa 2013 U17-maajoukkueen World Hockey Challenge –turnauksessa tullutta niskanretkahdusvammaa.
Hän ei kuitenkaan aikonut antaa periksi helpolla.
− Olihan se kova kasvunpaikka. Siinä joutui itsenäistymään paljon, kun oli ulkopuolinen joukkueen toiminnasta ja harjoituksista. Treenasin paljon yksinäni ja pyörän selässä oli aikaa pohdiskella tulevaisuutta. Aika pian siinä kesällä sitten tuli se ajatus, että kyllä tästä vielä ura luodaan, tapahtui mitä tapahtui.
− Lääkärit eivät koskaan sanoneet, etten mä enää pystyisi pelaamaan jääkiekkoa vaan viesti oli se, että pitkä, vaikea prosessi on edessä. Totesin sitten, että no pitää ottaa vastaan se mitä tulee ja sen mukaan eletään. Se on vähän, että ei auta itku niillä markkinoilla – on vaan painettava hommia ja mentävä eteenpäin, Sopanen toteaa äänellä, josta kuultaa se päättäväinen asenne, jolla hän treenaamiseen ja kuntoutumiseen suhtautuu.
Pitkät kuntoutumispätkät ovat kuitenkin takapakki pelaajalle kuin pelaajalle ja etenkin nuoren pelaajan kehittymiselle ne ovat hidaste. Kun Sopanen on ollut sivussa, muut ikäluokkatoverit ovat kyenneet harjoitella täyspäiväisesti.
− Kyllähän siinä jää jälkeen väkisinkin. Määrällisesti muut pystyy kuitenkin tekemään niin paljon enemmän ja etenkin sitä lajiharjoittelua, joka kuitenkin on mun mielestä tärkeintä tässä lajissa - se oli multa taas täysin poissa kuukausitolkulla. Siinä mä näen, että on tullut annettua eniten tasoitusta niin sanotusti, Sopanen pohtii.
Mutta loukkaantumiset ja niiden selättäminen ovat lujittaneet puolustajan henkistä vahvuutta ja hän on omaksunut asenteen: "Se mitä on tapahtunut, on tapahtunut" ja päättänyt tehdä kaikkensa kuroakseen antamansa tasoituksen niin pieneksi kuin mahdollista.
Kyllähän voittamaan ja onnistumaan pystyy, vaikkei pelaisikaan jääkiekkoa, mutta se pukukoppielämä on sellainen asia, mitä vain joukkueurheilijat pääsee kokemaan.
− Se 11 kuukautta sivussa oli sellainen viimeinen herääminen ammattilaisurheiluun ja sen vaativuuteen. Otin silloin sen mentaliteetin, että heti alusta alkaen teen kaiken mitä pystyn tekemään paremmin kuin kukaan muu – pakkohan mun oli, kun en määrällisesti pystynyt harjoittelemaan niin paljon kuin muut. Ajattelin, että laatu korvaa määrää ja tulen sitten takaisin parempana kuin ennen loukkaantumista.
Tavoitteet ja unelmat ajavat eteenpäin
Loukkaantuminen, kuntoutuminen, pelaaminen, loukkaantuminen ja jälleen lähes nollapisteestä lähteminen on raskas sykli kenelle tahansa urheilijalle. Sopasen kohdalla on selvää, että paluuta ikäluokan huipulle ei olisi tapahtunut, ellei hänellä olisi niin valtava sisäinen motivaatio ja palo lajiin.
− Mä olen pienestä pitäen pelannut jääkiekkoa ja se on ollut iso osa elämää. Jo silloin mun unelmana oli ammattilaisuus ja NHL. Mä olen niin lähellä, mutta silti niin kaukana siitä ensimmäisestä tavoitteesta, että en mä vaan millään ole voinut antaa periksi ja jättää kesken. Oli pakko pistää kaikki peliin ja katsoa tämä kortti loppuun asti kävi mitä kävi, Sopanen pohtii motivaation lähdettään.
Lisäksi jääkiekko yksinkertaisesti jättäisi valtavan aukon nuoren urheilijan elämään – tiettyjä asioita kun ei voi löytää tai kokea missään muualla.
− Mä jäisin kaipaamaan sitä yhdessä voittamisen ja onnistumisen tunnetta, ja toiseksi sitä pukukoppia. Kyllähän voittamaan ja onnistumaan pystyy, vaikkei pelaisikaan jääkiekkoa, mutta se pukukoppielämä on sellainen asia, mitä vain joukkueurheilijat pääsee kokemaan. Niitä mä eniten kaipaisin, jos en kiekkoa enää pelaisi.
Sopasta aina C-junnuista A-junnuihin valmentanut nykyinen U16-maajoukkueen päävalmentaja Tommi Niemelä tuntee puolustajan lähes kuin oman poikansa ja tietää, kuinka kivinen tie tällä on ollut takana. Niemelä muistaa erityisesti tietyn päivän, jolloin hänen luottonsa siihen, ettei Sopasta helpolla nujerrettaisi, vahvistui entisestään.
Elettiin syksyä 2014 ja Sopanen kuntoutui U18 MM-kisoissa sattuneesta aivotärähdyksestä. Pahin vaihe, jolloin Sopanen kykeni hädin tuskin nousemaan sängystä, oli takana, mutta edelleenkään hän ei kyennyt tekemään kevyttä treeniä enempää. Muu joukkue oli ollut jäällä ja poistunut jo hallilta, mutta Sopanen painoi vielä hommia.
− Se oli oikein sellanen synkkä ja ällöttävä syyspäivä – vettä tuli kuin aisaa, mutta Eetu painui ulos tekemään jotain kuminauhatreeniä. Mulla ei ollut tapana seurata pelaajien omatoimisia treenejä, kun me oltiin opetettu heidät tekemään asioita itsenäisesti, mutta joskus puolen tunnin kohdalla menin vähän väijymään. Siellä se painoi menemään sitä harjoitusta ja teki joka suorituksen todella keskittyneesti ja huolellisesti. Silloin mulla tuli sellainen fiilis, että nyt toi jätkä on selkeästi päättänyt, että hän tulee sieltä vielä – eihän se muuten siellä vesisateessa vetäisi treeniä itsekseen ja itselleen.
Tietenkin noi päävammat oli pysäyttävä juttu perheellekin, kun ei edes tiedetty, että pystynkö mä jatkamaan koulua kunnolla loppuun.
Huvittunut virne nousee Sopasen kasvoille, kun tuo syksyinen iltapäivä tulee puheeksi. Se löytyy yhä puolustajan itsensäkin muistilokeroista.
− Mä muistan sen hyvinkin! Katoin, että mitä se Niemelä siellä oikein kuikuilee jossain 300 metrin päässä. Se huusi mulle jonkun tsemppauksen ja mä näytin peukkua ja jatkoin tekemistä, puolustaja naurahtaa.
− Mutta kyllähän jokaisen pelaajan motivaatio tehdä töitä pitää tulla itsestä sisältä. Pitää olla se oma palo tähän hommaan, joka sitten ajaa sua eteenpäin. Mua joutui isä vielä joskus pikkujunnuissa potkimaan treenaamaan, mutta tänä päivänä mä olen niin itsekriittinen ja kunnianhimoinen ihminen, että se motivoi mua eteenpäin päivä päivältä kohti mun unelmia ja tavoitteita.
Perhe tukena vaikeimpina aikoina - "Pystyin maksimissaan kävellä korttelin ympäri"
Vaikka edessäni istuukin nyt tuore maailmanmestari, joka odottaa innolla pääsyä takaisin kaukaloon, vielä reilut puolitoista vuotta sitten tilanne oli täysin toisenlainen. Silloin jopa arkiaskareet olivat hänelle haastavia ja kaukaloon paluu tuntui kaukaiselta ajatukselta.
− On ollut aikoja, jolloin mä olin kotona tekemättä oikeastaan yhtään mitään. Pystyin maksimissaan kävellä korttelin ympäri ja sitten piti mennä äkkiä kotiin, sängyn päälle, valot pois ja silmät kiinni, kun alkoi päässä heittämään niin pirusti. Niinä hetkinä perheen tuki ja tsemppaus nousi valtavaan arvoon, Sopanen kiittelee ja myöntää, että loukkaantumiset ovat puhuttaneet perheessä ja etenkin päävammat ovat aiheuttaneet sydäntä kouristavaa huolta lähipiirissä.
− Tietenkin noi päävammat oli pysäyttävä juttu perheellekin, kun ei edes tiedetty, että pystynkö mä jatkamaan koulua kunnolla loppuun. Pahimmillaan en pystynyt lukemaan mitään tekstiä ilman, että alkoi särkeä julmetusti päätä. Ne on kyllä pelottavia juttuja, mutta onneksi niistä selvittiin.
Etenkin perheen kauneimmalle Sopasen loukkaantumishistoria aiheuttaa huomattavan paljon ylimääräisiä sydämentykytyksiä, vaikka täysin kevein mielin urheilevien lasten äidit tuskin pystyvät koskaan lehtereillä istuskelemaan.
− Äiti nyt on aina sydän kurkussa, kun se on katsomassa mun pelejä! Mutta mä olen ymmärtänyt, että se on vähän äitien roolikin jännittää lastensa puolesta. Aina kun tulee taklaus, se haukkoo siellä henkeään, että kävikö pahasti, Sopanen hymähtää
Vaikka raskaista ajoista on tuskin ilman kyyneliä ja hampaiden kiristelyä perheessä selvitty, nykyään Sopasten veljestrion nuorimmaisen loukkaantumisista jopa vitsaillaan.
− Onhan se mennyt jo vähän huumorinkin puolelle meidän perheessä, kun ihan harmittomissakin tilanteissa olen loukkaantunut - ne nykyään heittelee ihan missä tilanteessa vaan sitä "älä telo ittees" –juttua, perheen kuopus virnistää
Valmentajat kuuntelevat ja keskustelevat – "Ilman niitä mä en olisi tässä"
Myös Sopasta läpi juniori-ikäluokkien valmentaneet Marko Pykälä ja Tommi Niemelä saavat puolustajalta runsaasti kiitosta. Oli kyse sitten asioista kaukalossa tai kaukalon ulkopuolella, duo on ollut aina valmis keskustelemaan erittäin pohtivan ja avoimesti puhuvan nuoren kiekkoilijan kanssa.
− Se kaksikko on ollut oman isäni ohella mulle ne kaksi tärkeintä valmentajaa junnuissa. Ilman niitä mä en olisi tässä antamassa haastattelua tai ollut kisajoukkueessa voittamassa MM-kultaa, Sopanen vakuuttaa.
− Oli helpottavaa, kun mun ei tarvinnut yksin niiden ajatusteni kanssa painia vaan oli niillä sitten palaveri kesken tai mitä vain, mä pystyin milloin tahansa mennä sinne purkamaan ajatuksia ja ennen kaikkea keskustelemaan niistä – se ei ollut sellaista, että mä vaan höpötin ja he kuunteli ja totesi lopuksi että "no niin hyvä hyvä, sä voit nyt poistua".
Etenkin fysiikkapuolesta vastannut Pykälä oli nuorukaiselle kuin Yoda Luke Skywalkerille. Kun Sopanen ei kesätreeneissä kyennyt loukkaantumisen takia tekemään samanlaisia harjoituksia kuin muu joukkue, Pykälä auttoi kiekkoilijaa laatimaan tälle oman harjoitteluohjelman sen mukaan, mitä hän kykeni ja mitä hänen kannatti tehdä. Yksin nuoren urheilijan olisi ollut haastava ohjelmaa luoda.
Mutta Pykälä ei ollut Sopaselle vain painoja tankoon nosteleva ja kuntopyörän vastuksia määrittelevä fysiikkakoutsi vaan myös tärkeä keskustelukumppani ja henkinen tukihenkilö.
− Pykiksellä ja Eetulla oli todella hyvä suhde. Ne sitä fysiikkaa väänsivät yhdessä ja saattoivat toisinaan 2-3 tuntiakin puhua töitä tehdessään. Mielenkiintoisia keskustelutuokioita oli kyllä sen kaksikon välillä – siellä käytiin aivan kaikki elämästä läpi, Niemelä hymähtää.
− Perhe ja nuo valmentajat – ne on kaikki tukeneet mua niin kauan kuin oon lätkää pelannut. Vaikka on tullut paljon loukkaantumisia, ei sieltä ole koskaan tullut sellaisia kommentteja, että oiskohan jo aika lopettaa ja kokeilla jotain muuta. Paljosta mä olen heille kaikille kiitollinen, Sopanen summaa.
Sekä taklaajalla että taklattavalla vastuu
Päävammat ovat puhuttaneet Liigassa paljon viime vuosina.. Kun pelaajien urat ovat joutuneet vaakalaudalle aivotärähdysten myötä, on ratkaisua niiden ehkäisemiseksi yritetty pähkäillä monella taholla.
− Pelaajat ovat niin nopeita ja voimakkaita tänä päivänä, että se ei vaadi kummosta kontaktia, kun voi sattua jo pahasti. Ne kontaktit kuitenkin kuuluu niin olennaisena osana tähän lajiin, että jos niitä aletaan karsia ja peli menisi ihan vaan kiekotteluksi, jääkiekon viihdearvo kärsisi huomattavasti, Sopanen pohtii.
Puolustaja kuitenkin lisää, että lukuisia päävammoja aiheuttaneiden selkään kohdistuneiden taklausten kanssa tulisi olla tarkkana. Hän korostaa, että epäpuhtaat taklaukset on sellainen seikka, johon pelaajat voivat keskenään vaikuttaa. - Siinä on taklaajalla täysvastuu siitä, mihin hän taklaa – eli taklaako ylävartaloon vai lantioon, Sopanen toteaa ja selittää:
− Tilanteet, jossa taklaaja taklaa ylävartaloon ja kaveri lentää pää edellä laitaan, on tuomittavia ja täysin turhia. Jos sä nyt menet pelaajaa taklaamaan selkään, niin taklaa edes lantioon, jolloin se isku tulee tasaisesti ja se taklattava pystyy ottamaan sen iskun paremmin ja ennen kaikkea turvallisemmin vastaan.
Sopanen nostaa esille myös taklattavan vastuun ja kyvyn ottaa taklaukset vastaan oikein. Toisinaan loukkaantumisia sattuu, kun taklattava on kääntänyt selkänsä tai ei ole muutoin ollut valmiina taklaukseen, joten vartalo on ollut huonossa asennossa. Harjoittelussa asiaa ei kuitenkaan puolustajan mukaan huomioida tarpeeksi.
− Meillä D-junnuissa laitettiin kiekko lapaan ja lähdettiin luistelemaan laidasta ylös, sitten sieltä tuli kaveri taklaamaan, ja treenattiin miten puhtaasti taklaat sitä äijää ja riistät kiekon, mutta myös sitä, miten sen taklauksen ottaa oikein vastaan. Sen jälkeen sitä ei enää olla treenattu - ei junnuissa eikä miehissä, Sopanen ihmettelee.
− Tämä on niin nopea ja fyysinen peli, että jos pelaajalla ei ole mitään hajua, miten ottaa taklauksia vastaan, tai jos ei ole koko ajan hereillä, siellä askissa voi käydä todella huonosti, vaikka ne olisi puhtaitakin taklauksia. On oltava koko ajan pää ylhäällä ja pidettävä kroppa oikeassa asennossa, kun sieltä äijät iskee kovalla vauhdilla ja isolla voimalla.
Sopanen tietää, mistä hän puhuu. Puolustaja on itse oppinut kantapään kautta, että kaukalossa valppaus ei saa horjua hetkeksikään. Keväällä 2014 alle 18-vuotiaiden MM-kisojen avausottelussa sattuneen aivotärähdyksen jälkeen perheen puolesta tuli tiukkaa palautetta nuorukaisen pelityylistä.
− Isä ja Vili mulle sanoivat silloin, että sä vielä tapat ittes, jos tuolla tavoin sokkailet menemään päättömästi. Liigassa jos pelaat tuolla tavoin, sut vedetään joka kerta aivan levyksi, Sopanen muistelee tapausta, jossa Kristian Jensen taklasi puolustajaa päähän, kun tämä yritti harhautusta eikä nähnyt päälle jyräävää tanskalaista.
Sopanen tippui välittömästi liikkumattomana jään pintaan. Vertahyytävän hiljaisuuden vallitessa moni ehti jo pelätä pahinta. Sopaselle itselleen se oli melkoinen herätys.
− Nykyään aina, kun mä saan kiekon, tiedän, mistä vastustaja tulee. Mä en mene kiekkoon tai kuskaile sitä selkä suorana ja pää munissa, koska sieltä voi tulla äijä edestä tai takaa ja ajaa aivan pystyyn – sitten lähdetäänkin isoista ovista ulos, Sopanen sanailee suorasukaisesti.
− Monipiippuinen juttu kaiken kaikkiaan. Ei loukkaantumisia koskaan tietenkään kokonaan pystytä välttämään, sillä pelaajat ovat voimakkaita ja peli äärimmäisen nopeaa –sekä taklaajalla että taklattavalla on niin vähän aikaa tehdä päätöksiä. Mutta tietenkin se, että pelaajat kunnioittaisivat toisiaan, on seikka mihin voidaan vaikuttaa; taklataan oikein ja myös se, että ollaan sitten hereillä ja valmiita siihen, että niitä taklauksia tulee, Sopanen summaa.
Isä ja Vili mulle sanoivat silloin, että sä vielä tapat ittes, jos tuolla tavoin sokkailet menemään päättömästi.
Comeback ystävän kanssa palkitsi
Päävammoista toipuminen voi olla pelaajalle epätietoisuuden vallitsemaa aikaa, jolloin yhtenä päivänä tuntuu hyvältä, seuraavana päivänä pelkät kattovalot kiduttavat. Samalla kun kiekkomaailmassa on herätty vammojen vakavuuteen ja alettu perehtyä niihin tarkemmin, on Sopanenkin oppinut paljon.
− Nythän on vihdoin onneksi herätty siihen, että ne ei ole pelkkiä aivotärähdyksiä vaan myös niskanretkahduksia. Vaikka aivotärähdys olisikin jo parantunut, mutta niska ei ole kunnossa, se aiheuttaa yhä niitä oireita. Nyt kuitenkin tutkitaan myös pelaajan niska eikä vain kuvata päätä ja todeta, että lepäähän pari viikkoa ja katsotaan sitten uudestaan. Jos sitä niskaa ei kuntouta, se voi olla yksi taklaus ja se menee jälleen paskaksi, Sopanen opettaa.
Hän kuntoutui ensimmäisestä päävammastaan 11 kuukautta ja toisesta nelisen kuukautta. Vaikka Sopanen ei kyennyt joukkueen kanssa pitkiin aikoihin harjoittelemaankaan, heti kun hän pystyi palaamaan normaaliin elämään, hänet löysi hallilta lähes aamusta iltaan.
− Mä pyrin aina joukkueen kanssa tulemaan samaan aikaan hallille ja viettämään äijien kanssa aikaa niin paljon kuin mahdollista. Silloin sen 11 kuukauden aikana hallista tuli mulle koti. Sinne meni aina mielellään ja sieltä poistui aina vitkutellen, kun ei vain olisi niin millään halunnut lähteä. Lopultahan sieltä oli kyllä pakko häippästä, Sopanen hymähtää.
Puolustaja kiitteleekin joukkuetovereitaan näiden tuesta ja kannustuksesta. Vaikkei hän pelipäivinä voinutkaan olla joukkueen mukana tai viettää aikaa edes kopissa, hän koki silti olevansa osa joukkuetta, joka tsemppasi puolustajaa kohti paluuta kaukaloon.
− Kaikkosen Saku oli mulle erityisen iso tuki ja tsemppari. Sakulla oli silloin keväällä 2013 leikkaus, josta se sitten kuntoutui samaan aikaan, kun mä kuntouduin niskavammasta. Treenattiin kevät, kesä ja syksy yhdessä, ja lokakuun lopussa sitten Raumalla A-junnujen pelissä tehtiin comeback yhdessä. Se oli jotenkin niin hieno palkinto sen meidän yhteisen kuntoutusjaksomme päätteeksi, kun oltiin vihdoin samassa turnauksessa pelikunnossa, Sopanen muistelee hymyillen.
Jääkiekko ja arki eivät enää itsestäänselvyyksiä
Jääkiekkoilijalle loukkaantuminen ei tarkoita vain kuukausien sivussa oloa ja sitten hyppäystä takaisin kaukaloon. Moni loukkaantumisista paljon kärsinyt pelaaja kertoo, että raskainta on käydä jälleen kerran se koko pitkä kuntoutumisprosessi läpi. Sitä on saattanut pelata elämänsä parasta kiekkoa ja olla aivan huippukunnossa, mikä on saavutettu valtavan kovalla työllä ja rankoille fysiikkatreeneille omistetulla kesällä, ja sitten yhden loukkaantumisen myötä joutuu jälleen palaamaan lähtöruutuun ja aloittamaan alusta. Siihen samaiseen huippukuntoon on taas tuskallisen pitkä matka.
− Onhan se turhauttavaa, kun joutuu takaisin sinne nollapisteeseen. Mutta on se myös palkitsevaa, kun saa sitten vihdoin vetää pelipaidan päälle ja pääsee jäälle - sen eteen kun on joutunut tekemään niin valtavan kovan duunin, niin onhan se aivan huikea tunne, Sopanen toteaa ja silmissä tuikkii lähes malttamaton into päästä taas pelaamaan monen viikon tauon jälkeen.
Miltä näyttääkään sitten 19-vuotiaan pelaajan tulevaisuus, joka on jo nuorena joutunut käymään läpi vaikeita loukkaantumisia? Sitä pohtii epäilemättä moni. Myös Niemelä myöntää, että Sopasen kohdalla on pähkäilty ja epäilty.
Niin, periksihän Eetu ei ole koskaan antanut – se vaan tykkää lätkästä niin paljon.
− Totta kai monet ovat arponeet ja miettineet, että onko siitä ikinä enää... niin, tuleeko siitä pelaajaa. Tuon ikäinen jätkä, jolla on ollut vakavia loukkaantumisia ja varmasti NHL-varaus on jäänyt ihan puhtaasti saamatta sen takia. Onhan se riski ja ymmärrän täysin niitä joukkueita - se voi olla yksi harjoitus torstai-iltana ja se on siinä. Mutta Eetu on itse sen asian käsitellyt ja siitä on heillä kotonakin käyty keskusteluja.
Toisaalta, 19-vuotiaalla puolustajalla loukkaantumisista huolimatta on jo tilillään 23 liigaottelua sekä 51 runkosarjaottelua A-nuorten SM-liigassa lähes piste per peli tahtiin 7+17. U16-maajoukkueessa hän pelasi 18 ottelua ja oli mukana voittamassa nuorten olympiakultaa Innsbruckissa vuonna 2012. U17-maajoukkueessa hän pelasi kuusi ottelua, kunnes loukkaantui. U18-maajoukkueessa pelejä kertyi viisi, U19-maajoukkueessa kolme ja U20-maajoukkueessa 11 sekä MM-kisoissa pelatut kolme ottelua. Koko juniorimaajoukkuepolun kulkenut pelaaja on vastoinkäymisistään huolimatta kuulunut vuodesta toiseen ikäluokkansa huippuihin.
− Niin, periksihän Eetu ei ole koskaan antanut – se vaan tykkää lätkästä niin paljon. Jännä nähdä, että mitä tapahtuu! Mä sanoin Eetun ylioppilasjuhlissa, että siitä tulee vielä koutsi joku päivä. Hän oli että ei helkkari, ei hänestä semmosta tule. Mutta Eetukin on oppinut sen, että elämässä lähes kaikki mitä haluaa tehdä, on mahdollista, kun vaan jaksaa tehdä hommia. Ettei ole olemassa mitään esteitä – se on vaan siitä kiinni, mitä päättää tehdä. Miten korkealle sitten pääsee tai missä se raja menee - sen elämä näyttää, Niemelä sanailee.
Sitä ei pysty kukaan ennustamaan, missä Sopanen nähdään viiden, 10 tai 20 vuoden kuluttua, mutta se on selvä, että jääkiekosta hän ei tule helpolla luopumaan tuli eteen millainen vastoinkäyminen tahansa. Päinvastoin, vaikeudet ovat saaneet nuoren urheilijan rakastamaan jääkiekkoa enemmän kuin koskaan ja tehneet hänestä entistä päättäväisemmän pitämään lajista hanakasti kiinni.
− Vaikeudet ja vastoinkäymiset ovat opettaneet kiitollisuutta – ihan elämää kohtaan ylipäätään. Mä pystyn ajamaan autoa, kattomaan telkkaria ja lukemaan kirjoja – sellaisille asioille, mitä ennen piti vain osana arkea, mä osaan nyt antaa paljon arvoa, Sopanen juttelee. Hänen äänestään paistaa kiitollisuus ja silmistä tuikkii aito, lähes lapsenomainen elämänilo sekä into lajiin, kun hän jatkaa:
− Mä myös arvostan jääkiekkoa aivan eri tavalla. Olen ymmärtänyt, ettei se olekaan niin itsestäänselvyys, että pystyn joka päivä treenaamaan ja pelaamaan terveenä. Joka päivä, kun menen hallille, oli se missä vaan ja mikä joukkue vaan, oon valtavan iloinen ihan vaan siitä, että saan ja pystyn olemaan siellä ja tekemään asioita jätkien kanssa jäällä ja sen ulkopuolella. Ihan yksinkertaisimmatkin asiat tuntuvat nyt arvokkailta etuoikeuksilta.