Jari Kaarela – Ilman varausta NHL:ään

Viime vuosien aikana Hämeenlinnan Pallokerho on tuottanut kiitettävän määrän huippuveskareita. Nimet Hannu Toivonen, Karri Rämö ja Miika Wiikman ovat kovan luokan torjujia missä tahansa joukkueessa. Yhteinen nimittäjä kaikkien veskareiden kohdalla on HPK:n maalivahtivalmentaja Jari Kaarela, jolla on ollut merkittävä rooli raakileiden jalostamisessa maailman kuumimpaan eliittiin.

Kaarelan oma ura maalivahtina oli loppua jo alkuunsa, kun tamperelaisnuorukaiselle ei löytynyt mitään roolia Ilveksestä juniorimyllyn jälkeen. Ura sai kovan takaiskun ja seuraava pelipaikka löytyi 1. divisioonaa pelaavasta Savonlinnan Pallokerhosta, jonka riveissä Kaarela pelasi kaksi seuraavaa kautta.

Unelma NHL-urasta tuntui kaukaiselta haaveelta, kunnes paikka Colorado Rockiesin harjoitusleirille järjestyi yllättäen kahden onnekkaan sattuman kautta. SaPKossa samaan aikaan pelanneella Steve McDonaldilla oli suhteita Coloradon organisaatioon, mutta Kaarelasta haluttiin referenssi. Onneksi SaPKo oli pelannut Yhdysvaltojen olympiajoukkuetta vastaan Kaarelan toisen kauden joulutauolla, joten Rockiesia pyydettiin ottamaan yhteyttä olympiajoukkueen valmentajiin. Muutamaa kuukautta myöhemmin postiluukusta tipahti kirje Pohjois-Amerikasta ja paikka harjoitusleirille järjestyi.

Tulikaste

Coloradoon päästyään Kaarela joutui heti normaalikäytännön mukaisesti joukkuetovereiden silmätikuksi, sillä 80-luvun alkuvuosien NHL:ssä eurooppalaiset eivät olleet mitenkään suosittuja. Vaikka veskareita voidaan tietyssä mielessä pitää yksilöinä joukkuelajissa, Kaarelan mukaan hän ei saanut mitään erityiskohtelua.

- Olin periaatteessa kaksi ja puoli viikkoa mukana. Kieltä taitamattomalle ummikolle se oli kokemuksena silmiä avaava, koska olin Suomessa tottunut erilaiseen harjoitteluun ja tilanteeseen joukkueessa. Lisäksi pohjoismaalaiset olivat aika outoja lintuja 80-luvun alussa. Amerikkalaiset kokivat, että me ollaan tultu syömään heidän leipäänsä. Kohtelu oli aika nuivaa välillä.

- Ei ainakaan tuntunut, että olisin päässyt helpolla. Kyllä ne kokeili. Vedin harjoitusleirillä yhdet myllyt toisen veskarin kanssa. Sarjan alussa jouduin Bostonia vastaan koko kentän hässäkkään mukaan. Ihan kiitettävät mylläkät, Kaarela nauraa.

- Ehkä ne vaan halusivat kokeilla, että alkaako äijä heti pillittämään jos lämätään olkapäähän. Ei siinä sen kummallisempaa. Sen jälkeen kun oli hyväksytty siihen ryhmään, niin ei ollut mitään ongelmia. Päinvastoin, siellä veskarin suojelu ja huolenpito on aika esimerkillistä. Ei paljon vastustajat napsi sormille, eikä käy heittämässä lumia silmille. Palaute on välitön.

Myös uudet olosuhteet aiheuttivat niin kilpailullisia kuin pelillisiä muutoksia, ei kuitenkaan haitaksi asti, päinvastoin.

- Periaatteessa pieni kaukalo helpotti pelaamista. Peli oli suoraviivaisempaa, yksinkertaisempaa ja selkeämpää. Pidin siitä kaukalosta sekä pelityylistä että -tavasta.

- Meillä oli kahdeksan veskaria leirillä. En ajatellut siinä vaiheessa, että meidät rankataan järjestykseen periaatteessa kerran päivässä. Olin omasta mielestä siellä opiskelemassa ja katselemassa miltä homma näyttää. Tilanne alkoi valkenemaan kuitenkin ensimmäisen viikon jälkeen, kun valmentajat alkoivat kyselemään kaikenlaista.

- Siinä tuli mieleen, että mitäs ne pohjolan miehestä nyt noin kiinnostuneita ovat. Aloin saamaan harjoituspelejä alle ja homma alkoi muutenkin tuntumaan ihan hyvältä. Selviteltiin vähän asioita kanssapelaajien kanssa ja he antoivat ymmärtää, että jos olisin leirillä pelkästään opiskelemassa, niin en pelaisi yhtään peliä. Siitä homma oikeastaan lähti liikkeelle.

SM-liigassa pelaava Lahden Kiekkoreipas oli kuitenkin iskenyt silmänsä Kaarelaan ja nimet oli jo laitettu paperiin. Sopimuksessa oli kuitenkin NHL-pykälä, joka mahdollisti pelaamisen Pohjois-Amerikassa mikäli paikkaa tarjottaisiin.

- Minulla oli sopimus Reippaan kanssa ja tarkoituksena oli vain käydä Pohjois-Amerikassa katsomassa mitä se touhu siellä on, opetella sitä hommaa ja haistella ilmapiiriä. Ei tullut mieleenkään, että Colorado tarjoaisi sopimusta.

- Asia konkretisoitui, kun kävin ilmoittamassa, että meillä alkaa parin päivän päästä Suomessa sarja ja pitäisi hommata lentolippu kotiin. Silloin GM ilmoitti, että hommaat itsellesi agentin ja jäät tänne. Tein Coloradon kanssa kahdensuunnan sopimuksen ja lähdin suoraan Texasiin CHL:ään kasvamaan.

Tapahtumarikas ensimmäinen kausi

Ensimmäisen kauden aikana Kaarelalle siunaantui vain viisi NHL-ottelua ja pääosa kaudesta kuluikin kahdessa eri farmijoukkueessa. Ensimmäinen osoite oli CHL-liigaa tahkonnut Fort Worth Texans. Pudotus Coloradon olosuhteista Texansiin oli valtava.

- Kyllä se oli niin suuri pudotus kuin NHL:stä farmijoukkueeseen voi vaan olla. Meidänkin jäähallissa oli kaikenlaista muuta tapahtumaa silloin kun oltiin pelireissuilla. Sirkus, rodeo ja kaikkea mahdollista. Itse asiassa se oli monitoimihalli, joka oli rakennettu kaikkeen muuhun kuin jääkiekkoon. Jostain ne oli kuitenkin taikoneet jäävehkeet, että saatiin jää pysymään siellä, Kaarela nauraa, mutta vakavoituu:

- Välillä oli aikamoista pompottelua farmin ja NHL:n välillä. Ylös ja alas, eikä välttämättä päässyt pelaamaan, vaikka oli ylhäällä. Ehkä raskainta oli se, ettei ikinä tullut ilmoitusta siitä miksi ylös ja miksi alas. Välillä farmissa oli hyviä jaksoja ja pelit meni hyvin. Siirrot eivät kuitenkaan koskaan olleet suhteessa omaan pelaamiseen. Se aiheutti eniten ihmetystä.

Osasyy Kaarelan siirtoihin NHL:n ja farmin välillä selittyy lopulliseen kokoonpanoon jääneellä, kokeneella maalivahtikaksikolla Al Smith ja Hardy Astrom. Näistä Smith oli aloittanut uransa 60-luvun alkupuolella ja ruotsalainen Astromkin oli jo ehtinyt pelata 80 ottelua Pohjois-Amerikassa kahden kauden aikana. Kaarelan mukaan suhtautuminen toisiin veskareihin oli kaksijakoinen:

- Astrom oli ollut siellä jo jonkun vuoden ja auttoi aika paljon kaikissa käytännön ongelmissa ja neuvoi myös pelijutuissa. Smith oli puolestaan vanha veteraani, vanhan koulukunnan miehiä, joka ei paljon puhunut. Toisaalta jos tuli jotain hässäkkää tai epäselvyyksiä, niin hän oli ensimmäisenä miehenä puolustamassa. Ei meistä ikinä kuitenkaan tullut mitään sydänystäviä, koska meillä oli sama pelipaikka ja taisteltiin samasta peliajasta.

10. maaliskuuta 1981 Kaarela treidattiin loppukaudeksi New York Islandersin organisaatioon yhdessä puolustaja Mike McEwenin kanssa. Vaihdossa Coloradoon tulivat sentteri Steve Tambellini ja erittäin kokenut veskari Glenn ”Chico” Resch.

80-luvun alkupuoli oli Islandersin voittokulkua, kun joukkue voitti Stanley Cupin Mike Bossyn ja Bryan Trottierin johdolla peräti neljä kertaa peräkkäin. Kaarela ei kuitenkaan päässyt haistelemaan mestarijoukkueen tunnelmaa, vaan pelipaikka löytyi farmijoukkue Indianapolis Checkersistä:

- Indianapolikseen siirtyminen tuli hieman puolivarkain. Sieltä tuli pari pelaajaa meille ja Colorado lupasi antaa minut loppukaudeksi sinne vuokralle korvauksena. Joukkueet olivat treidin yhteydessä sopineet, että olen sen kevään vuokralla tai siirron korvikkeena Islandersin palveluksessa. En kuitenkaan ehtinyt pelata montaa peliä, kun väänsin polveni. Sitä hoideltiin sitten loppukevät.

Siirto uusiin ympyröihin oli kuitenkin positiivinen asia, vaikka polvivamma estikin näyttöjen antamisen NHL-joukkueessa:

- Kaiken kaikkiaan se oli antoisa ja mukava keikka. Indianapolis oli Islandersin farmi silloin ja se oli Islandersin kulta-aikaa, joten farmissa oli kovatasoisia pelaajia. Hieno organisaatio. CHL oli kuitenkin pieni sarja, pelattiin 80 peliä kaudessa. Siinä vedettiin aika usein samoja jengejä vastaan. Se oli loppujen lopuksi aika pieni piiri.

- Harmittava polvivamma vei oikeastaan pohjan pois koko keväältä. En tiedä mitä he olivat suunnitelleet sille keväälle, enkä itse asiassa saanut ikinä tietääkään mikä sen treidin takana varsinaisesti oli. Indianapoliksen valmentaja totesi vamman jälkeen, että: ”No, sulta meni hyvä kevät sivusuun.”

- Ei se kertonut sen enempää mitä sillä tarkoitti, mutta kyllä siinä itsekin pystyi laskemaan, että jos olisi pystynyt pelaamaan Indyssä keväällä niin olisi ollut ehkä mahdollisuus päästä sparraamaan Islandersin mukaan, mikä olisi ollut ihan lottovoitto. Olin sitten sen kevään siellä ja palasin takaisin Coloradoon seuraavaksi kaudeksi.

Pysyvästi farmiin

Paluu Coloradoon ei kuitenkaan sujunut odotetulla tavalla, sillä joukkue ei enää antanut luottoa Kaarelalle edes yhden pelin vertaa. Farmisarja tuli jälleen tutuksi, tällä kertaa Muskegon Mohawksin IHL-joukkueessa.

- En kyllä kokenut, että olisi ollut mitään mahdollisuuksia päästä NHL:ään sinä vuonna. Alkoi näyttämään, että ne kokeilut on kokeiltu, Kaarela nauraa.

Koko olemassaolonsa ajan Coloradolla oli vaikeuksia saada kasaan voittavaa ryhmää. Huolimatta muutamista joukkueessa pelanneista huippuyksilöistä Rockies kamppaili jatkuvasti NHL:n heikoimman joukkueen kyseenalaisesta tittelistä. Edes maineikas Don Cherry ei pystynyt nostamaan Rockiesia pudotuspeleihin. Ei ollut yllätys, että viimeiseksi jäänyt kausi, 1981-82, olikin todellinen pohjanoteeraus, mikä näkyi odotetusti myös joukkueen sisällä.

- Ensimmäisenä vuonna vaikeuksia ei aistinut, mutta toisena vuonna näki, kun äijät katseli ympärilleen ja tutki pelaajalistoja. Vaikka pelit oli vasta alkamassa, oli selvää, ettei Rockies mikään Stanley Cup -voittajajoukkue ole. Kaikki tiesivät, että kävellään aika heikoilla jäillä.

- Se oli kuitenkin suhteellisen nuori organisaatio. Pikkuhiljaa työtä tehtiin sielläkin ja ilmeisesti aika oikeita asioita, koska New Jerseyhyn siirtymisen jälkeen tulos on ollut aika makea. Alkuaikojen virheistä opittiin ja he saivat rakennettua hyvän porukan siitä.

Kaarelan osalta pelit rapakon takana jäivät kahteen kauteen. Päätös palata takaisin Suomeen syntyi varsin kivuttomasti:

- Minulla loppui sopimus siihen kahteen vuoteen. Ei ollut oikein varteenotettavia vaihtoehtoja siellä, joten ilmoitin agentille, että jään Suomeen. Reippaassa jäi projekti kesken, joten jatkettiin sitä sitten heidän kanssaan.

Tase jäi voiton puolelle

Huolimatta Coloradon lyhytikäisestä organisaatiosta ja heikosta menestyksestä Kaarela sai tilaisuuden näyttää kyntensä. Tai ehkä juuri siksi.

- Kyllä minä sain ihan reilun paikan, loppu ei olisi ollut mistään muusta kuin itsestä kiinni. Menin kuitenkin reppu selässä harjoitusleirille kysymään, että pääseekö pelaamaan. Kun pitää mielessä, että ei ole koskaan varattu, ei ole maajoukkuetaustaa ja on siihen mennessä pelannut Suomessa vain divaria, niin kohtelu oli todella loistavaa.

Kuitenkin Pohjois-Amerikan kiekkokulttuuriin tiukasti pinttynyt tiedon pimittäminen ja ”mind games” aiheuttivat toisinaan tuskastumista tilanteeseen:

- En tiennyt, mikä oli seuran politiikka aina välillä, ei niistä ottanut selvää. En itsekään oikein välillä hahmottanut missä mentiin, kun äijää heiteltiin puoleen ja toiseen. Palaute ei ollut koskaan realistista siihen nähden, mitä siellä tapahtui. Ilmoitettiin vain, että mihin mennään, mitä tehdään ja koska lähdetään. Valmennuksen ja seurajohdon kommunikointi pelaajien suuntaan oli aika vähäistä. Siihen aikaan ei varsinkaan selitelty, siellä vaan mentiin.

Suomeen siirtymisen jälkeen yhteydenottoja rapakon toiselta puolelta ei juurikaan enää kuulunut.

- Agentti oli jossain vaiheessa vielä yhteydessä, mutta ei se ollut enää akuuttia. Se homma meni ohi parissa vuodessa, näin kuitenkin sen toiminnan siellä. Kyllä joskus jälkeenpäin harmitti, että olisi ehkä vielä pitänyt kerran lähteä takaisin, vaikka parin välivuoden jälkeen. Olisin ollut paljon valmiimpi ja tietoisempi systeemeistä, ja onnistumiseen olisi ollut paremmat lähtökohdat.

Kokonaisuutena vuodet olivat kuitenkin antaneet enemmän kuin ottaneet.

- Reilusti jäätiin plussan puolelle. Aika tosin kultaa muistot, eikä kaikkia paskajuttuja muistakaan enää. Päällimmäisenä on kuitenkin hyvät muistot. Nahka paksuni aika paljon, kyllä siitä on ollut paljon hyötyä jälkeenpäin.

- Nykyään lähtevillä kavereilla on aika hyvä tiedot kaikesta. 80-luvulla se oli melkoinen hyppy tuntemattomaan, ei ollut paljon tietoa mistään lähteestä. Oltiin parin valokuvan ja jonkun vanhan kirjoituksen varassa. Ei se kuitenkaan koskaan kaduttanut. Se oli hyvä reissu ja siitä sai paljon sellaista kokemusta mitä rahalla ei pysty ostamaan. Monessakin mielessä silmät kyllä aukenivat jääkiekkoilussa.

Kaarelan ensimmäisenä vuonna joukkueessa ei ollut muita suomalaisia ja varsinkin alussa kielitaito rajoitti elämää paljon. Tilanne kuitenkin muuttui ajan kanssa.

- Oli siinä orpo olo välillä, kun ei siinä vaiheessa oikein itsekään englantia puhunut ja käytännön asioiden hoito, kuten asunnon vuokraus, auton hommaaminen ja pankkitilin avaaminen, oli aika pitkälle kanadalaisten varassa. Kyllä siinä monet naurut naurettiin, kun sanakirjan kanssa sählättiin pankissa, Kaarela nauraa.

- Jälkeenpäin se on naurattanut, mutta matkan varrella kävi pari kertaa mielessä, että onko tässä mitään järkeä, kun ne ei ymmärrä minua ja minä en ymmärrä niitä ja yhteinen sävel pitäisi löytää.

- Toiminta helpottui muutaman kuukauden jälkeen huomattavasti, kun pääsi vähän sisään systeemeihin ja sai muitten pelaajien hyväksynnän. Alkoi olla muutenkin helpompaa, koska sitä apuakin alkoi tulla ihan erilailla.

Kaarela korostaa henkiseen puoleen liittyviä seikkoja NHL-uralle tähtääville nuorille maalivahdeille:

- Me ollaan käyty Amerikkaan lähteneiden veskarien kanssa aika paljon kentän ulkopuolisia asioita läpi, lähinnä sitä mitä kaikkea siellä voi sattua. Harjoittelu tietysti tähtää siihen, että he ylipäänsä pääsevät pelaamaan Pohjois-Amerikkaan.

- Suurin ero eurooppalaisen ja pohjoisamerikkalaisen koulukunnan välillä on toimintatavassa ja ihmisläheisyydessä. Suomessa veskareista pidetään hyvää huolta. On omat valmentajat, jutellaan paljon, kerrotaan missä mennään, neuvotellaan ja sovitaan yhteisiä systeemejä. Siellä äijät ovat kuitenkin aika yksin.

- Kannattaa myös pitää mielessä, että Pohjois-Amerikassa urheilu on bisnestä. Kaikki päätökset eivät perustu urheilulliseen puoleen, vaan bisnes ja politiikka ovat myös mukana. Kun sen asian itse loppujen lopuksi jossain vaiheessa ymmärsi, niin oli helpompi ymmärtää päätöksiä miten minuakin siellä heiteltiin.