BOS - NYR 2.00
MTL - PHI 2.00
TBL - SJS 2.00
STL - OTT 2.00
DAL - WPG 2.00
NSH - FLA 3.00
MIN - CBJ 4.00
EDM - CGY 5.00
VGK - PIT 5.00
CHI - WSH 19.30
NYI - ANA 22.00
VAN - DET 23.00

Ismo Lehkonen: "Parhaat pojat pelatkoon"

MESTIS / Haastattelu
TuTon valmentaja Ismo Lehkonen jakoi Jatkoajalle näkemyksiään suomalaisen jääkiekon tilasta. Keskustelu painottui juniorisarjoihin ja pelaajien kehittämiseen.

– Valmennuksella on aina visio, miten pelaajat pelaa parhaimmillaan ja jos me täällä onnistutaan siinä, niin aika moni pelaaja lähtee tästä porukasta liigaan. Se aiheuttaa sen kysymyksen, että mistä sitten paikkaajat? Mulla on ihan kristallinkirkkaana mielessä se, että kun mä aloitin valmentamisen, niin tavoite oli se, että mahdollisimman monta pelaajaa pääsisi seuraavalle tasolle. Silloin kun voitetaan mestaruuksia, niin silloin saadaan se palkkio. Vielä makeampaa se on, jos mestaruus on voitettu itse kasvattamilla pelaajilla, Ismo Lehkonen kertoi.

Lehkosen näkemyksen mukaan menestyvä joukkue voi olla myös kasvattajaseura.

– Kyllä ja pitääkin olla. Jos meinataan tehdä kunnolla pelaajia paljon, niin se aiheuttaa, että rotaatiossa lähtee toisesta päästä pelaajia ulos ja se on taas yhtä kasvattamista. Ihanteellista on – kuten meillä tässä – että olisi kuitenkin se kaksi kentällistä kokeneita kavereita. Että ne nuoret pysyisivät viisi tai kuusikin vuotta siinä. Liigassa tämä ei ehkä onnistu, kun NHL, Ruotsi ja Sveitsi vie lupaavat nuoret pelaajat. Venäjäkin tulee jatkossa viemään enemmän. Ja Sveitsi. Liigahan toimii aivan samalla tapaa kasvattajasarjana kuin Mestis liigalle. Nyt tilanne on, että nuoremmista päästä pelaajat alkavat lähteä pois. Seuran ydin on aina se kokeneempi osasto, Lehkonen analysoi.

– 90 prosenttisesti on pelaajille parasta tehdä B-junnuissa paljon pisteitä. Sen jälkeen tehdä A-junnuissa paljon pisteitä ja sen jälkeen tulla Mestikseen takomaan pisteitä. Sitten vasta liigaan. Kyse on hyppäyksistä - jos sä et tee paljon pisteitä A-junnuissa, niin millä helvetillä sä teet pisteitä muka Liigassa? Tai edes Mestiksessä? Niin kovia karjuja ei enää oikein ole, jotka A-junnuista suoraan hyppäävät Liigaan. Eikä sellaisia oikein koskaan ole ollutkaan. Selänteen Teemukin painoi yhden vuoden divisioonaa ja hän sentään oli huippusnaipperi. Timo Pärssinen painoi melkein kolme vuotta divaria. Hentunen neljä. Antti Virtanen lähti Kerhosta vielä vuodeksi Sporttiin.

Julkisuudessa on ollut paljon keskustelua, miten kansainvälisellä tasolla Suomi olisi tippunut pelaajatuotannon laadussa muiden huippumaiden kyydistä. Yksi oire tästä on suomalaisten pelaajien lähes totaalinen puuttuminen NHL:n ykkösketjuista. Miksi Suomi siis tuottaa vain kolmoskentän duunareita?

– Mä olen tämän kysymyksen edessä, kun mulla on tuo kiekkoakatemia tuon Aurajoen lukion poikien kanssa. Mulla on nyt sellainen koeprojekti, jossa on mukana ysikolmosia, ysinelosia ja ysivitosia yksi joukkueellinen ja mä toivoisin, että saisin jonkinmoisia vastauksia. Yksi juttu on selvä, josta Wahlstenin Juuso ja Nummisen Kallut ja muut ovat puhuneet. Me pelataan tätä peliä liian isolla massalla. Siis tämä neljän kentän juniorirotaatio, jossa kaikki pelaa tasaisesti. Tällainen laatupeliaika, jota pentujen tulisi saada, sitä on tosi vähän. Liian vähän turnauksia, liian vähän sarjapelejä ja sitten harjoitellaan kaikennäköistä pohkeen taivutusta ja pikkusormen venytystä. Pojat ei saa itsessään pelata. Tämä homma pureksitaan pelaajille liiaksi enkä mä väitä, että meillä valmentajilla on oikeat vastaukset edes antaa.

– Pelaajien pitää antaa kasvaa vahvuuksiensa kautta. Me tarvitaan maaleja tekeviä, pitkiä, paksuja, laihoja ja kaikentyylisiä pelaajia. Meidän tulisi ryhtyä kehittämään näitä pelaajia vahvuuksien kautta. Laji-ihmisten tulisi puhua vahvuuksista. Kun mä kysyn joltain valmentajalta, että missäs vaiheessa Keijo nyt on, niin mä saan viiden negatiivisen jutun listan. Mua ei kiinnosta se, vaan mitkä on sen Keijon vahvuudet. Jokaisella on vahvuuksia ja me lueteltaisiin ne ensin. Annettaisiin niiden kehittää niitä vahvuuksia, niin mä uskoisin, että meillä olisi paljon enemmän eri tyylisiä pelaajia. Nythän me pelataan samalla mössöllä koko ajan. Nythän meillä on hirveästi näitä kolmannen ja neljännen kentän laitureita, jotka kaikki näyttävät vähän samalta.



"Mun logiikkaan ei sovi mitenkään se, että jos on taitavia poikia ja niin innokkaita että haluavat harjoitella neljä tuntia päivässä, niin miksi meidän pitää mennä niiden tahtia, jotka raahataan sinne halliin."

– Venäjällähän asia toimii niin, että junnut pelaa D-, C- ja B-junnuissakin kahdella tai korkeintaan kolmella kentällä. Ei siellä mitään neljän kentän puuhastelua ole ennen kuin miehissä, vasta kun ne on kasvanut äijiksi. Parhaimmat pelaavat Venäjällä jopa kolmella pakilla, samoin pelaa kanukit. Meillä taas on pienestä pitäen nauhasäännöt ja lämärikiellot ja minuutin vaihdot. Sitten kun sitä mennään: yksi, kaksi, kolme ja neljä, niin sä olet jopa kymmenen minuuttia siellä kylmässä vaihtoaitiossa. Mitä siitä pelistä silloin tulee?

Mitä siis neuvoksi ennen kuin Suomi tippuu lopullisesti kelkasta?

– Antaa poikien perkele pelata - ja paljon. Parhaat pelaa. Sitten meillä on harrastesarjoja ja antaa niiden harrastaa. Mutta ne, jotka ovat tosissaan siinä leikissä, niin antaa heidän pelata. Antaa niiden yrittää voittaa niitä pelejä - jopa yksikseen. Mun logiikkaan ei sovi mitenkään se, että jos on taitavia poikia ja niin innokkaita, että haluavat harjoitella neljä tuntia päivässä, niin miksi meidän pitää mennä niiden tahtia, jotka raahataan sinne halliin väkisin? Jos niille tulee paha mieli, niin niille saakin tulla mun mielestä paha mieli. Ettei parhaille tule paha mieli, kun niillä ei tule edes hiki. Tämän pitää olla homman nimi alusta asti. Meidän valmennusjärjestelmä vaan pelkää, että siitä lopettaa pelaajia. Onko meillä muka varaa menettää nämä huippulahjakkuudet? Nyt nämä meidän lahjakkaimmat siirtyvät jalkapallon, salibandyn, koripallon ja yleisurheilun pariin, kun ne eivät saa puristettua sitä adrenaliini- ja hikimäärää kiekkokaukalossa. Sitä ne oikeasti haluaisivat tehdä. Ne tylsistyy nyt siellä kaukalossa, Lehkonen sanoi ja jatkoi.

– Nyt kun me mennään tällä "kaikki pelaa" -systeemillä neljän kentän rotaatiolla, niin ethän SINÄ voita sitä peliä. Sen aina voittaa joukkue. Mä haluaisin, että se tilanne on se, että kun pelaaja menee peliin, niin se tietää, että se tulee pelaamaan joka toista vaihtoa. Sillä on päässä ajatus, että “mä oon se leaderi. Jos mä pelaan hyvin tänään, mä voitan tän pelin”. Sellaisia pelaajia me tarvitaan. Sen lisäksi me tarvitaan junnupuolelle sellaisia päättäjiä, että ne osaa erottaa kentältä ne pari pelaajaa, jotka tulevat voittaman noita pelejä. Nyt pelaajat menevät miestenkin tasolla hoitamaan omaa juttuaan ja odottamaan, että kaveri hoitaa omansa. Sitten kun sä häviät sen pelin, niin se peli on hävitty vähän niin kuin ryhmänä. Mutta se kun sä joudut siellä tosi paljon tekemään ja touhuamaan, niin sä tiedät, että nyt tuli turpaan, kun mä en ollut hyvä tänään. Kun voitetaan, sä tiedät tehneesi 3+4 ja olleesi äijä. Meillä ei ole paljoa johtavia pelaajia, jotka on tottunut voittamaan pelejä tämän takia. Kun ne ei ole junnuna päässyt tekemään sitä. Edelleen mennään sitä neljän kentän hitsaamista.

Toistojen määrä riittämätön

Lehkonen kiistää, että suomalaisten kiekonkäsittelytaito olisi lähtökohtaisesti heikompaa kuin muissa kiekkomaissa, mutta pelikäsityksessä on eroja.

– Pelikäsitys meidän pelaajillamme ei ole samalla tasolla kuin esimerkiksi slovakeilla, mutta kiekon kanssa mekin tehdään kaikennäköistä. Mutta miten sen käsittelytaidon toisi tuonne peliin illasta toiseen ja vaihdosta toiseen? Miten sitä tehdään voittavana, eikä koettamalla yhdessä vaihdossa jotain ja odottaa taas kolme vaihtoa vuoroasi. Eli puhutaan toistomääristä. Meidän toistomäärät harjoituksissa ja pelitilanteissa pennusta miehiin ei ole riittäviä. Toisin on tshekeillä, slovakeilla ja venäläisillä. Me annettaan hirveästi tasoitusta kun me ei herkkyysiässä 8-15 -vuotiaana tehdä tätä tarpeeksi. Siinä iässä pitäisi tehdä hirveästi toistoja, että silmä tottuu, käsi tottuu ja keho tottuu. Nyt meillä pelataan ehkä 20 peliä vuodessa siinä iässä. Eihän se ole riittävää! Nekin pelit pelataan sitten vielä neljällä ketjulla. Tämä on aivan skitsofreenista. C-junnuissa aletaan harjoittelemaan enemmän ja ruvetaan jonkun verran enemmän pelaamaan. Mutta edelleen ne toistomäärät on liian alhaisia, “Ika” paasasi.

taustaa

TuTo kirkastamassa mitaliaan
[lue lisää]

Lisäksi juniorikiekkoilussa vaikeutetaan Lehkosen mielestä pelaajien kehittymistä keinotekoisilla säännöillä.

– Meillä on tämän lisäksi aivan naurettavia systeemejä. Ajatellaan, että sulla on jonkun ikäluokan peli tuolla. Sanotaan vaikka, että olet syntynyt 1989 ja pelaat B-junnuissa. Sulla olisi B-junnujen peli aamupäivällä, mutta sä et saa mennä enää pelaamaan illalla A-junnujen peliin, kun säännöt kieltää. Tämä sääntö menee ihan pikkupentuihin asti. Nyt kun meillä 10-vuotias poika, joka pystyisi pelaamaan vanhemmissa ja vieläkin vanhemmissa. Nyt kun se palaa sen aamun pelin, niin neljän kentän rotaatiolla se tarkoittaa kolme kertaa 15 minuutin erillä tehokasta peliaikaa noin kymmenen minuuttia. Tämän pelin jälkeen säännöt kieltää seuraavaan ikäluokan peliin menemisen. Tshekeissä ja Venäjällä nämä jätkät saattaa pelata päivän aikana kolmekin peliä. Miksi Suomessa pelaajat ei saa pelata kolmea peliä päivässä? Miksi säännöt kieltää sen?

Lehkosen mielestä Suomesta ei kertakaikkiaan nouse riittävästi taitavia dominoivia pelaajia.

Valtteri Filppulahan löi itsensä miesten tasolla taitavana pelaajana läpi ja se oli tosi makeeta. Sami Lepistö on lyömässä itseään läpi. Ketkä ne muut ovat? Jarkko Immonen, Jari Viuhkola, Jussi Jokinen. Mua kiinnostaa se, että nämä pelaajat on päässyt tekemään sitä ja ovat päässeet johtaviin rooleihin. Ei ne ole ilmaiseksi sinne päässeet. Ei "Jortsu" tai Matti Alatalo ole niille mitään antanut, vaan nämä kaverit on ottanut sen roolin. Kyllä nämä niin kovia valmentajia ovat, etteivät ne mitään anna, elleivät pelaajat ole maksaneet sitä hintaa ja murtaneet itsensä siihen asemaan. Meiltä puuttuu tämän tason jätkiä, jotka on pienestä pitäen ottanut johtavan pelaajan roolin. Mä haluaisin nähdä, että ympäri Suomea laitettaisiin porukat pieniksi ja alettaisiin puskemaan tuon tason pelaajia ulos. Okei, niiden pelaajien pitää itse ottaa se, mutta jos pelataan kahdella kentällä, niin kyllähän jätkät tietää, kenessä on vika, kun ei voitettu. Ei voi syyttää kuin korkeintaan sitä toista kenttää.

Pelaajaringin supistaminen koskisi Lehkosen mielestä kuitenkin vain juniorisarjoja.

– Kaikkihan ymmärtää, että miesten peleissä pelataan siihen tahtiin, että siellä on pakko olla reservissäkin miehiä. Kun pelataan kolme peliä viikossa, niin se menee siihen rotaatioon. Taitotasoa täytyy kompensoida jollain. Jos taitoa ei ole, niin se kompensoidaan esimerkiksi vauhdilla tai painitaan paljon. Se taas vaatii sen neljännen ketjun. Liiga on siinä mielessä ihan eri juttu kuin junnupuoli. Nyt vaan tuo Liiigan malli on apinoitu tuonne ihan pieniin asti.

– Kun mä olen aika paljon seurannut junnupelejä, niin mä olen ihan selvästi aistinut, että ne parhaat pelaajat on tylsistyneitä siellä. Ne on ollut se pahoinvoiva osa, kun ei pääse riittävästi esiintymään. Lapsen maailma on niin perkeleen julma, että jos joku munaa ja vetää vihkoon, niin ne sanoo tosi pahasti toisillensa. Vaikka valmentajat sanoisi mitä, että ollaan tiimi. Jos ne pelaa samassa kentässä, niin ne ei enää syötä toisilleen, koska jos sä syötät, se kaveri menettää sen kiekon joka tapauksessa. Paljon tehdään sitä, että laitetaan hyvät pelaamaan huonojen kanssa. Se tarkoittaa sitä, että ne ei lainaa sitä kiekkoa ollenkaan ja siellä on yksi kaveri, joka pelaa yksin. Tämän lisäksi ne huonommat alkavat pelkäämään kiekkoa, että älä vaan mulle syötä. Mulla ei ole oikeita vastauksia, mutta toivottavasti saan ne tässä mahdollisimman pienellä viiveellä.

Jääkiekossa ei verkkoa välissä

Lehkosen mukaan kansallisten pääsarjojen suurin uhka tulee lajin ulkopuolelta.

– Yksi asia joka meidän tulee hyväksyä on, että jääkiekko on fyysinen peli. Siinä ei ole verkkoa välissä. Kaikki ihmiset, jotka on jääkiekon sisällä, tietää mitä me halutaan nähdä. Me halutaan nähdä kovaa äijämäistä jääkiekkoa. Sitten taas jääkiekon ulkopuolella halutaan nähdä jääkiekko jollain toisella tavalla. Meidän laji-ihmisten tulisi keskittyä vain omaan tekemiseemme. Puhutaan näistä elementeistä: tämä on vauhdikas laji, johon kuuluun taito mukaan, ja taitokiekkoilijoita pitää suojata koiruuksilta.

– Lisäksi kaipaan tunnetta, ja että hyväksyttäisiin se, että joskus jääkiekossa vähän kiroillaankin. Että välillä vaikka painitaankin. Että siellä tehdään virheitäkin. Vaikka ei me haluttaisi nähdä niitä virheitä, mutta tiedostettaisiin, että ne osa tätä peliä. Jos me mentäisiin normaaliin keskivertoon liigamatsiin, niin me nähtäisiin tunneskaalaa laidasta laitaan, eikä siellä olisi yhtään steriiliä tapahtumaa. Siellä olisi paljon uskallusta yrittää uskomattomia juttuja siinä pelin sisällä. Pitäisi myös hyväksyä, että kun molemmat koettaa voittaa, niin siellä saattaa tulla ylilyöntejä. Se ei ole niin vaarallista. Paljon vaarallisempaa on tälle lajille, että me tehdään tästä steriili peli. Se mua pelottaa. Laji-ihmiset ja ne, jotka on päättävissä elimissä, pelkäävät niin pirusti, että mitä jos meistä kirjoitetaan negatiivisesti. Kirjoittakoon. Ei mennä näiden ei-laji-ihmisten hömppään mukaan.



"Jääkiekon suosio laskekoon."

Lehkosen ajatukset jääkiekon juniorimäärien pienentämisestä ja toiveet sidosryhmille pyllistämisestä johtaisivat tietyissä ajatuskuvioissa kohti tilannetta, että jääkiekko ei välttämättä olisi enää Suomen suosituin urheilulaji. Lehkonen on kuitenkin maksamaan sen hinnan.

– Ehdottomasti. Tietysti haluan uusia ihmisiä tämän lajin pariin, mutta en halua mukaan sellaisia ihmisiä, jotka vievät tätä lajia väärään suuntaan. En halua tästä mitään verkkopeliä. Kun minä hyppäsin tähän lajiin mukaan, niin olin niin tohkeissani, kun yksi ottelu oli kuin pikkuruinen elämä. Nyt jos tämä menee siihen, että me ollaan varpaisillaan koko ajan, niin ei saada mukaan enää niitä pelaajia, jotka haluaisivat pelata äijämäistä peliä. Mä tiedän tapauksia, että joku on aloittanut lätkäharrastuksen, kun joku esikuva ampuu hyvin. Nyt meillä on junnuissa lämärikielto. Aivan uskomaton juttu! Sitten mä olen kuullut, että joku haluaa taklata kovaa. Nyt meillä on pennuissa taklauskielto, kun ne on elastisimmillaan ja niiden motoriikka on parhaimmillaan. Ne pennut ihmettelee, että mihin ne oikein on tullut. Yksikin poika sanoi mulle, että “Mä tulin pelaamaan jääkiekkoa, mutta kun tässä pelissä ei saa taklata, niin mitä mä täällä teen? Isi, vie mut salibandyyn takaisin.” Pikkupoika ilmoitti näin.

– Lisäksi kaipaan taitoa. Kiekon syöttämistä ja vastaanottamista. Sitä, että kovassa vauhdissa uskalletaan pelata kiekollista peliä. Ettei se aina ole sitä, että heitetään kiekko päätyyn. Toivon, että uskallettaisiin pelata klap klap -kiekkoa silläkin uhalla, että kiekko menetetään siniviivalla. Liigassa kymmenen joukkuetta menee pudotuspeleihin, niin onko se niin kauheaa ottaa riskejä kiekon kanssa?

Lehkonen kuitenkin kannattaa avointa SM-liigaa, joten hän myöntää, että karsintaottelujen kaltaisissa elämän ja kuoleman otteluissa riskinotto ei ole aina mahdollista.

– Pikkujengit joutuu miettimään näitä asioita. Valmennusfilosofisia asioita nämä ovat, että paljonko otat riskejä. Mutta tämä heijastuu tuonne junnupuolelle, kun junnuvalmentajat apinoi liigavalmentajia. Jääkiekkoliitto valmentaa näitä junnuvalmentajia ja siellä puhutaan sellaisista asioista kuin numeraalinen jääkiekko eli esimerkiksi enemmän siirtoja ja purkuja tehnyt joukkue yleensä voittaa ottelun. Tämä on ihan tilastollista faktaa. Tämä taas tarkoittaa, että moni junnuvalmentaja sanoo, että ykkösellä pois ja punaiselta päätyyn. Kun junioripeleissä siirtojen määrä alkaa olemaan 80-90, niin se on aika uskomaton määrä kuinka monta kertaa luovutaan vapaaehtoisesti kiekosta. Kiekkoa vaan siirretään pois alueelta ja oman maalin läheltä. Se on sitä, kun voittamisen vimma on niin suuri, mutta jos pennut saisi päättää, niin luopuisiko ne siitä pelivälineestä? Valmentajat haluavat voittaa turvatakseen oman asemansa, mutta hinta on, että ylemmäs ei siirry taitavampia pelaajia.

Ismo Lehkoselta löytyy myös kokemusta muiden kiekkokulttuurien tuotteiden valmentamisesta. IFK:n aikana hän valmensi muun muassa Jan Calounia, Marek Zidlickyä ja Jaroslav Bednaria.

– Kun me puhuttiin, että pelataan se pitkä vaihto pomminvarmasti, niin ne eivät voineet ymmärtää sitä, eivätkä ne halunneet toteuttaa sitä. Runkosarjassa tuo ajatus oli mahdoton. Kun me johdettiin maalilla tai kahdella ja puhutaan kuitenkin tiimille pelaamisesta. Se oli niille käsittämätöntä, että miksi perkeleessä me luovutaan tuosta kiekosta. Pelataan alas tai haetaan uudestaan, mutta kun siinä joukossa on myös suomalaisia pelaajia, jotka haluaa päästä nopeasti vaihtoon. Zidlickykin kikkaili aina alimpana miehenä kiekon kanssa hirveällä itseluottamuksella. Välillä menetti ja multa hiukset lähti päästä, mutta mä tiesin, että mun on ihan turha mennä räpeltämään siihen. Mä kuitenkin tykkään kiekollisesta pelistä, joten olin valmis maksamaan sen hinnan. Ne jätkät tiesi sen. Mutta kun me saataisiin Suomessa enemmän ihmisiä pienestä pitäen tuohon ajattelutapaan, niin se olisi makeeta. Tämä on mun mielipide ja mä tiedän, että se ei ole voittavaa jääkiekkoa. Tässä pitää kuitenkin erottaa ne pelit, joissa pelataan mestaruuksista ja meidän kasvattavat sarjat. Sellaiseksi tulkitsen esimerkiksi Liigan runkosarjan ja Mestiksen runkosarjan.

» Lähetä palautetta toimitukselle