Kukaan ei ole tullut valittamaan katkenneita kylkiluitaan
Ragulinin kolmosveljet – Aleksandr, Anatoli ja Mihail – täyttivät hiljattain yhteensä 180 vuotta. Heistä kuuluisinta, Aleksandr Pavlovitshia, kävi tapaamassa Sport-Ekspress-lehden kirjeenvaihtaja Aleksandr Kruzhkov.
Palytsh - ”Suuri Pavlovitsh” – tätä Anatoli Tarasovin antamaa lempinimeä käyttivät Aleksandr Ragulinista niin ZSKA:ssa kuin Neuvostoliiton maajoukkueessakin häntä huomattavasti iäkkäämmät ja kokeneemmatkin joukkuetoverit pelkästä kunnioituksesta Ragulinin valtavia mittoja ja lahjakkuutta kohtaan. (suom.huom.: ainoastaan todellisia merkkihenkilöitä voidaan Venäjällä puhutella pelkästään heidän keskimmäistä eli isännimeään käyttäen; vrt. Suuri Iljitsh=Lenin)
”Suuren Pavlovitshin” kotiin sisään astuessaan joutuu sananmukaisesti museoon. Mitaleita, kunniamerkkejä sekä palkintoja on tarkasti kehyksiin ja vitriineihin aseteltuina niin paljon, että niitä riittäisi vaikka useammalle jääkiekkojoukkueelle. Tosin kyseessä onkin jääkiekkomaailmassa kaikkina aikoina eniten mestaruuksia voittanut puolustaja. Kolminkertainen olympiavoittaja, 10-kertainen maailmanmestari, 9-kertainen Euroopan mestari ja 9-kertainen Neuvostoliiton mestari! Huh-huh…
Valokuvia on niinikään valtavasti. Ragulin ja Buré. Ragulin ja Fetisov. Ragulin ja Bobby Hull. Ragulin yhdessä Pelén, Tysonin ja Tumba Johanssonin kanssa Moskovan golf-klubin avajaisissa. Kaiken huippuna on valtava, melkein lattiasta kattoon ulottuva asunnon haltijaa nuorena esittävä muotokuva, jossa tämä luistelee jäällä maila kädessä ja jääkiekkovarusteet yllään.
-Mainio muotokuva, toteaa haastattelija.
-Aivan, myötäilee Ragulin. -Se miellyttää minuakin kovasti, hän huokaisee. -Aina kun katselen sitä, palaavat vanhat uroteot mieleen, sanoo Ragulin pilke silmäkulmassa. -Työn on maalannut kuuluisa taiteilija Vera Dreznina vuonna 1970. Maalaus oli aluksi esillä urheiluaiheisessa taidenäyttelyssä. Sitten sitä säilytettiin Valtion kuvataidemuseossa. Maalaus ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan, ja haaveilin aina, että saisin sen kotiini. Saadakseni ostaa sen minun oli kirjoitettava anomus Venäjän taiteilijaliitolle. Taulusta piti kyllä pulittaa varsin huomattava summa rahaakin.
Elokuvarooliakin tarjottiin
-Teillähän on muitakin tuttavia taiteen maailmassa?
-Varsinkin näyttelijäpiireissä. Olihan Ljudmila Karaush, ensimmäinen vaimoni, näyttelijä, ja ehdin olla hänen kanssaan naimisissa 20 vuotta ennenkuin erosimme. Ystävystyin monien jääkiekosta pitävien näyttelijöiden ja ohjaajien kanssa – heitä oli paljon ja niihin aikoihin ZSKA:n otteluissa kävi näyttäytymässä paljon muitakin julkisuuden henkilöitä: kosmonautteja kuten Gagarin, Titov ja Popovitsh; Bolshoi-teatterin tanssijoita ja muusikoita ym.
Tunnettu ohjaaja Edmond Keosajan jopa tarjosi minulle elokuvaroolia. Olisin esittänyt biljardia pelaavaa valkoupseeria kuuluisassa elokuvassa ”The Elusive Avengers”. Raskain sydämin minun oli kuitenkin torjuttava hänen ehdotuksensa, vaikka hän lupasi maskeerata minut niin ettei äitinikään minua tuntisi...
-Miksi ihmeessä kieltäydyitte?
-En halunnut ylimääräisiä vaikeuksia, varsinkaan juuri ennen Olympialaisia. Tiedättehän millaisia aikoja silloin (60-luvun lopulla) elettiin.. Reaktiot olisivat voineet olla arvaamattomia.
-Uusia elokuvarooleja ei sitten enää tarjottu?
-Ei. Tosin poikani Anton on onnistunut elokuvauralla paremmin. Hän on käynyt englanninkielisen erikoiskoulun ja osaa kieltä hyvin. Siksi, kun amerikkalaiset tulivat Venäjälle kuvaamaan filmiä ”Pietari Suuri”, hän sai äitinsä ansiosta roolin Pietari Suuren veljenä. Olin silloin valmentajana Novosibirskissä ja satuin lukemaan lehdestä, että ”Suuren ZSKA-puolustaja Ragulinin poika osaa paitsi pelata jääkiekkoa, myös näytellä”. Tuolloin ymmärsin, että pojasta ei koskaan tule jääkiekkoilijaa. Sääli, sillä fyysisten ominaisuuksien puolesta niin olisi voinut käydä. Ei hänestä tosin näyttelijääkään tullut – hän on nykyään keskitason liikemies.
Maila vai kontrabasso?
-Kerrotaan, että te veljekset olette nuoresta pitäen harrastaneet innokkaasti myös musiikkia?
- Olen jopa käynyt musiikkikoulun. Minä soitin kontrabassoa, Anatoli viulua ja Mihail selloa. Harjoituksissa kävimme kuitenkin vain, koska äiti niin halusi. Jääkiekko kiinnosti
paljon enemmän. Talven tullessa luistimet pantiin jalkaan heti kun vain mahdollista. Menin usein orkesteriharjoituksiin jääkiekkoasu yllä ja bassokotelo olalla. Kun soitot oli soitettu niin ei kun raahaudu toiselle puolelle kaupunkia pelaamaan Moskovan mestaruudesta. Hyvä kun joskus ehdin mukaan edes toiseen tai kolmanteen erään.
-Miksi muista Ragulinin veljeksistä ei tullut tähtiä?
-Johtuu todennäköisesti luonteesta. Velipojat ovat vähän pehmeämpiä luonteita. Minäkin olen pehmeä, mutta vain kaukalon ulkopuolella. Jäällä luonteeni muuttuu salamannopeasti aivan toiseksi. Anatoli-veljeni työskenteli ennen kosmonauttien parissa, nyt hän on neuvonantajana jälleenrakennuskeskuksessa. Mihail toimii urheilujärjestöissä ja on mm. Moskovan salibandyliiton puheenjohtaja.
-Fyysiset ominaisuutenne olivat mainiot – pituutta 192 senttiä ja painoa satakunta kiloa. Pelkäsivätkö vastustajat?
-Pikemminkin kunnioittivat. Suuren massani ansiosta minun oli helppo taklata pelaajia laitaa vasten ja sangen usein niin teinkin. Joillekin kävi siinä rytinässä huonosti: murtui jalkoja, kylki- ja solisluita. Eivät he siitä kaunaa ole kantaneet. He ymmärsivät, että sellaista tapahtuu jääkiekossa.
-Tarasov oli kuuluisa omaperäisistä harjoitteistaan. Yksi niistä oli sellainen, jossa kiekkoilijat pelasivat koripalloa istuen toisen pelaajan olkapäillä. Teitä ei varmaankaan ihan jokainen jaksanut olkapäillään kantaa?
- Höpö höpö! Meillä kaikki kaverit olivat todella vahvoja. Ei minua toki kukaan ihan mielikseen kanniskellut. En minäkään itseäni välittänyt aivan ylenmäärin rasittaa. Osasin säännöstella kuormitusta... ZSKA:n harjoitussalilla oli yksi tietty painonnostolevy, joka ei ulkoisesti poikennut muista, mutta oli puolta kevyempi kuin toiset samankokoiset. Tarasov vain ei sitä osannut arvata. Joukkuetoverit sensijaan tiesivät, että se on Suuren Pavlovitshin levy, eikä siihen kukaan muu ikinä koskenut.
Votkaa ja maitoa
-Oliko teillä Tarasovin kanssa erimielisyyksiä?
-Tottahan toki! Minuakin rankaistiin määräysten rikkomisesta. Saimme ylimmän luokan urheilijarahaa, 220 ruplaa kuukaudessa, mutta Tarasov saattoi pudottaa sen muutaman kuukauden ajaksi toiseksi ylimpään luokkaan, jolloin saimme enää 180 ruplaa. Johan tuollainen rangaistus pisti miettimään tekosiaan…
-Näinköhän tuo piti teidät kurissa?
-Niinpä, aina meistä joku oli rangaistuspalkalla…
-Oliko muuten ZSKA:ssa sellaisia pelaajia, jotka eivät koskaan juoneet viinan tippaa?
-Ei ollut. Jotkut vain jäivät ryyppäämisestä kiinni ja toiset onnistuivat välttymään käryiltä. Joskus mentiin vapaapäivänä saunomaan, ja pukuhuoneessa otettiin kuppia niin että nuppi punoitti. Kerran sattuikin löylyhuoneessa istumaan itse Tarasov. Siinä ei enää selittelyille ollut sijaa… Yleensä kaverit olivat kyllä aika kekseliäitä näissä asioissa. Arkangelin leirillä sekoitettiin votkaa maitoon – juoman väristä ei voinut huomata mitään epäilyttävää. Tai sitten juotiin konjakkia muka teenä; sekoiteltiin vain pöydän ääressä lusikalla kaikessa rauhassa ja kastettiin tyytyväisen näköisinä pullaa "teehen".
-Anteeksi vain, Aleksandr Pavlovitsh, mutta tuskinpa votka maidon kera erityisen maukasta oli!
-No jaa, kyllä sitä juomaan pystyi. Pääasia, että kenenkään ei tarvinnut vasten tahtoaan kokonaan kuivin suin olla. Minun mielestäni kunnon paukku, 150 grammaa, konjakkia tai votkaa pelin jälkeen on vain hyödyksi. Jännitys helpottaa heti ja saa hyvin nukutuksi. Hermojärjestelmää pitää säästää. Muistan, kun palasimme 70-luvulla lentokoneella Montrealin reissulta. Lentokoneen laskuteline juuttui kiinni, ja kiertelimme lentokentän yläpuolella kolme tuntia, jotta polttoaineen määrää saatiin hätälaskua varten vähemmäksi. Aluksi tilanne hirvitti, mutta kun huitaisimme naamariimme 200 grammaa votkaa mieheen, niin heti helpotti. Alettiin sitten pelata korttia. Emmehän me voineet siinä vaiheessa tehdä asian hyväksi mitään, joten mitä sitä turhaan hermoilemaan.
-Jääkiekkoilijat taisivat usein tuoda ulkomaanmatkoiltaan myös mustan pörssin tavaroita. Jouduitte tämän vuoksi varmaankin paljon tekemisiin tulliviranomaisten kanssa?
-Todellakin. Jäin kerran kiinni sadetakkien trokaamisesta. Olin antanut niitä myytäväksi erääseen kauppaan tutulle myyjättärelle. Kärähdettyään salakaupasta hän kertoi oitis saaneensa takit minulta. Minut kutsuttiin sitten kuulusteluun ja tiukattiin montako sadetakkia olin tuonut ja myynyt. Mistäpä minä sen olisin muistanut, vuosien jälkeen. Vetäisin sitten luvut hatusta: -Kolmekymmentä niitä oli. -Ja paljollako myit? -70 ruplaa kappale. Siitäpä lätkäistiin sitten minulle sakot: 2100 ruplaa. Kokonainen omaisuus noihin aikoihin. Kaiken kukkuraksi asia tuli vielä puoluepolitrukin tietoon, ja jouduin vielä 5 vuorokaudeksi arestiin Aleshinskin kasarmin putkaan.
Syöty sanomalehti
-Voititte urallanne kaiken mahdollisen. Jäikö jokin voitoista kuitenkin erityisesti mieleen?
-Ehkäpä MM-kisat vuonna 1963. Voittaaksemme mestaruuden, meidän oli ratkaisevassa ottelussa lyötävä Kanada vähintään kahdella maalilla. Hallitsimme peliä ja johdimme turvallisen tuntuisesti 4-0, kunnes ottelun viimeisellä minuutilla tunaroimme ja päästimme kaksi maalia. Vielä yksi, ja kultamitalit olisivat menneet ruotsalaisille. Kestimme kuitenkin. Toinen unohtumaton menestys oli Super Series –72. Siihen liittyy muuan huvittava tapaus. Ottelusarjan aattona eräässä kanadalaisessa sanomalehdessä julkaistiin sikäläisen toimittajan juttu, jossa tämä julisti, että venäläisillä ei ole mitään jakoa, häviävät kaikki ottelut, ja jos edes yhden voittavat, hän syö artikkelinsa ja koko muun lehden samantien. Mies piti sanansa! Seuraavana aamuna, sen jälkeen kun Neuvostoliiton maajoukkue oli voittanut Montrealissa 7-3, kyseinen toimittaja tuli hotelliin, jossa asuimme. Hän istui sisääntuloaulaan puurolautasen ääreen ja alkoi silputa sanomalehteä pieniksi palasiksi sekoittaen ne puuroonsa. Ilmeenkään värähtämättä mies alkoi lusikoida ”aamiaistaan” suuhunsa. Seurasimme hänen suoritustaan mitä suurimmalla mielenkiinnolla.
-Pian tuon legendaarisen Super Series –menestyksen jälkeen lopetitte uranne vain 32-vuotiaana. Vetäydyitte jäiltä melko varhain?
-Olen varma, että olisin helposti pystynyt pelaamaan vielä viitisen vuotta. En kuitenkaan valitettavasti löytänyt Tarasovin kanssa enää yhteistä säveltä. Kausi oli alkanut minulta nihkeästi, eikä se miellyttänyt valmentajaa, vaan hän lähetti minut Minskin valmennusleiriltä kotiin Moskovaan. Tosiasiallisesti päätin lopettaa jääkiekon heti tämän jälkeen.
-Miksi ette siirtynyt johonkin toiseen seuraan?
-Mihin sitten? Minähän olin upseeri. Olisivat ehkä hyväksyneet siirron Leningradin SKA:han, ja se taas ei olisi miellyttänyt minua lainkaan. Aloin sen jälkeen valmentaa ZSKA:n nuorten joukkuetta, kunnes muutin Novosibirskiin. Vuonna 1988 jäin sitten everstiluutnanttina reserviin.
-Harmittaako teitä, kun menestyksenne valmentajana jäi vaatimattomaksi?
-Eipä toki, ei tippaakaan. Jotta voisi työskennellä valmentajana, on oltava fanaattisesti asialleen omistautunut. Kuin Tarasov tai Tihonov. Ajatella jääkiekkoa 24 tuntia vuorokaudessa? Ehei, ei minulle, jos sallitte. Sen lisäksi valmentajan on oltava hyvä psykologi. Oleg Romantsev onkin osuvasti sanonut: on lasten leikkiä pakottaa pelaajat rehkimään harjoituksissa, mutta toimivan kollektiivin rakentaminen – se on valmentamisen taidetta.
-Oletteko tyytyväinen nykyiseen asemaanne?
-Täysin tyytyväinen. Vedän Jääkiekkoveteraanien liittoa ja olen ”Kultainen kiekko”-klubin varapuheenjohtaja. Töitä riittää. Teemme kaikkemme, jotta nuoret pojat pysyisivät poissa kaduilta. Pelatkoot mieluummin sitten vaikka jääkiekkoa…
Pienen pojan mieli
-Mitä mieltä olette tämän päivän jääkiekosta? Onko moista nähty – Venäjän maajoukkue ei yhdeksään vuoteen ole saanut MM-kisoista edes pronssia!
-Ennen maajoukkueeseen pääsy oli kaikkien jääkiekkoilijoiden hartain toive. Maineen ja kunnian lisäksi siitä oli myös huomattavaa taloudellista etua – lisäpalkkaa ja stipendejä Urheilukomitealta. Nykyään pelaajat saavat seuroiltaan niin paljon palkkaa, että maajoukkue ei houkuttele. Kutsu maajoukkueeseen ei herätä suurta riemastusta. Tämä koskee niin NHL-pelureita kuin Venäjän Superliigankin pelureita. Kyllähän he tietysti maajoukkueessa parhaansa yrittävät, mutta eivät liiemmin syty taistelemaan.
-Toivoa paremmasta ei siis ole?
-Toivon, että kuitenkin on. Matkustan aika paljon pitkin Venäjää ja olen nähnyt, että meillä kasvaa uusi sukupolvi lahjakkaita nuoria. Lisäksi sellaisilla alueilla, missä jääkiekkoa ei ennen pelattu lainkaan. Kunpa lasten valmentajille vielä maksettaisiin samantasoista palkkaa kuin edustusjoukkuetta valmentaville kollegoilleen! Juniorijoukkueiden valmentajat nimenomaan pitävät jääkiekkoa hengissä.
-Oletteko ihmetelleet sitä, että monet kiekkoilijat ovat palanneet Amerikasta takaisin Venäjälle?
-En yhtään. NHL:ssä he saavat 2-3 miljoonaa dollaria vuodessa, Venäjällä on tyytyminen 200-300 tuhanteen dollariin. NHL:ssä he kuitenkin pelaavat jopa 100 ottelua kaudessa ja ovat sen jälkeen aivan kuin tyhjiin puserrettuja sitruunoita. Meillä kausi on puolta lyhyempi. Ja verotusasiat vielä. Amerikassa niiltä ei voi välttyä, mitään ”mustia kassoja” ei siellä tunneta. Joten, kun laskee kuinka paljon energiaa on palkan eteen kulutettava, voikin osoittautua, että meillä ei makseta oikeastaan ollenkaan vähemmän kuin NHL:ssä.
-Täytitte juuri 60 vuotta. Merkkipäiväänne muistettiin monin tavoin, ja Venäjän presidentti myönsi teille korkean kunniamerkin.
-Turha kieltää, tällainen huomio on oikein miellyttävää. Olen erittäin kiitollinen kaikille niille, jotka olivat mukana upeiden juhlallisuuksien järjestelyissä.
-Tunnetteko itsenne 60-vuotiaaksi?
-Vai vielä! Mieleltäni olen yhä pieni poika. Viime talvena liukastuin kadulla ja lihas venähti. Luuletteko, että se oli pelkkä sattuma? Ei ollut, se tapahtui kun teki yhtäkkiä mieli laskea mäkeä pienen jäisen lumikasan päältä…
Aleksandr Kruzhkov
Koko tarina on luettavissa alkukielellä osoitteessa: http://www.sport-express.ru/cgi-bin/se/prn_html?34972
