Olympiastadionilla pelattu ulkoilmaottelu oli yksi Nykoppin uran kohokohdista.

Thomas Nykopp halusi pois huippukiekkoilijan arjesta: liigakaukalot jäävät taakse 27-vuotiaana

Haastattelu
Paljon kolhuja ja paljon hyvää. HIFK-hyökkääjä Thomas Nykopp kertoo, miksi ja millä mielin hän siirtyy yllättäen elämässään ammattilaisuralta uuteen vaiheeseen.

Syyskuun alussa Jääkiekkoliiton siirtolistalta löytyi yllätysnimi – kahdeksan kauden ajan HIFK:n vakiokasvoihin lukeutunut Thomas Nykopp on kesän aikana siirtynyt kolmosdivisioonan Karhu-Kissoihin. Se tarkoittaa miehen ammattilaisuran päättymistä.

Urheilijan tie huipulle on pitkä, raskas ja uhrauksia täynnä. Mutta kun joku haluaa lopettaa peliuransa ennen kolmekymppisiään, herää kysymyksiä. Miksi tehdä järjetön määrä töitä, lapsesta saakka, ja sitten jättää homma ikään kuin kesken?

Joku voisi pitää sitä hukattuna potentiaalina. Joku toinen voisi ottaa sen jopa henkilökohtaisesti, ajatella, että sinähän sait mahdollisuuden ja pärjäsit: miksi ihmeessä luovutit?

Lopulta valinta on yksin pelaajan. Suomessa ja NHL:ssä puolustanut Lee Sweatt lopetti uransa varhain, koska hän halusi rahoitusneuvojaksi; Siim Liivik taas aikoo aloittaa uuden aluevaltauksen radiossa ja televisiossa. Nyt entinen IFK-hyökkääjä Nykopp kertoo omat syynsä jättää huippukiekkoilu taakseen vain 27-vuotiaana.

"Kaikki ne on mennyt"

Thomas Nykoppin koko ammattilaisuraa värittivät loukkaantumiset, ja kuntoutusjaksot olivat miehen mukaan todella kuluttuvia.

Loukkaantumisesta toipuvan pelaajan päivä alkaa yleensä vasta, kun se muilta jo loppuu. Tulet yksin hallille, vaihdat urheiluvarusteet päälle ja käyt fysioterapeutin kanssa hajalla olevat paikat läpi samaan aikaan, kun toiset istuvat palaverissa ja yrittävät saada otetta tulevan vastustajan pelitavasta.

Sitten laitat pukuhuoneessa varusteet niskaan – yksin – ja jäälle mennessäsi kaikki muut apuvalmentajaa, yhtä maalivahtia ja paria A-junioria lukuun ottamatta tulevat kopin ovella vastaan.

Jäällä haetaan ensin vähän tuntumaa, mutta pian kiekot kerätään B-pisteelle ja aletaan hommiin. Tarkoitus on vähitellen nostaa kierroksia, sillä jossain kaukana tulevaisuudessa siintää seuraava ottelu, vaikka juuri nyt tuntuisi siltä, että päivät jumittavat paikallaan.

Valmentaja heittää kiekon kulmaan, luistelet perään ja heität pelivälineen (tai harjoitusvälineen) lasin kautta viivassa odottavalle pakille. Sen jälkeen maskiin täytyy ehtiä ja päästä ennen kuin lyöntilaukaus lähtee. Vedon jälkeen lyhyt kamppailu irtokiekosta ja takaisin lähtöpisteeseen.

Muutaman sekunnin tauko, sama uudestaan.

Tarkoitus ei tietenkään ole toistaa Miracle on Ice -elokuvan viivaluistelukohtausta, mutta siltä se välillä tuntuu. Tempo on kova ja oman keskenkuntoisuuden huomaa.

Se on kuitenkin vain jääkiekkoa, sekin. Runkosarjan pelitunnit vaativat yli tuhat tuntia oheistoimintaa, noin suurin piirtein. Ja kun ei pelaa, suhdeluku vain kasvaa.

Tekikö joskus noilla hetkillä mieli luovuttaa, Thomas Nykopp?

– Ei tullut sellaista fiilistä koskaan. Ei loukkaantumiset sinänsä haitanneet, pelityyli on aina ollut sellainen, että todennäköisyys kolhuille on ollut suuri. Siinä on aika hyvin seuranneet toisiaan toimintatavat ja seuraukset. Mutta kun tässä miettii päästä varpaisiin, niin kaikki ne on mennyt. Sormikin on ihan ässän muotoinen.

Nykopp esittelee keskisormeaan.

– Sakicin lapa.

Taustajoukkojen tuki on aina ollut Nykoppille tärkeää.
Kuva © Jarno Hietanen

Välillä ympäriltä puuttui inhimillisyys

Parhaalla liigakaudella 2014–2015 Nykoppille kertyi pelattuja runkosarjaotteluita 52, muina kausina pelimäärät jäivät tästä selvästi. Kaudella 2018–2019 Nykopp puki IFK:n paidan päälle vain 19 runkosarjaotteluun.

– Yksin oleminen siinä harmittaa eniten. Sen ydinryhmän ulkopuolelle jääminen, eristäytyminen muista. Siinä saattaa olla kahdeksan viikkoa yksin, tai jonkun sellaisen kanssa, joka ei ole välttämättä ole jengissä ihan sun paras kaveri. Onhan se rankkaa, Nykopp pohtii.

Koko pitkän keskustelun ajan Nykopp puhuu hyvin rauhallisesti ja korostaa useaan otteeseen olevansa "todella vanhanaikainen". Hänen mukaansa se tarkoittaa sitä, että keskustellessa toista katsotaan silmiin, sisään mennessä hattu otetaan päästä ja kaikkia uusia tuttavuuksia tervehditään asianmukaisesti.

Hän kutsuu itseään sosiaaliseksi introvertiksi ja kertoo viettäneensä aikaa pukukopin ulkopuolella "kaikkien kahdeksan kauden aikana ehkä kolmen jengikaverin kanssa, ei kauhean hyvä osumisprosentti".

Hän sanoo myös, ettei ole koskaan ole pitänyt itseään "lätkäjätkänä". Pelatessaan Nykopp ei usein tiennyt, ketä vastaan seuraava ottelu oli tai missä kohtaa sarjataulukkoa oma joukkue mahtoi olla.

Päältä päin sitä on vaikea uskoa, sillä nimenomaan lätkäjätkältä Thomas Nykopp näyttää: käsivarret ovat täynnä tatuointeja, alarivistöstä puuttuu useita hampaita ja olemus on muutenkin vankka ja itsevarma. Mutta kun aletaan puhua koppikulttuurista, Nykopp vakavoituu ja kertoo kokevansa, että sillä puolella on vielä paljon kehitettävää.

– Kyllä sieltä välillä inhimillisyys puuttuu. Se on raju, karu, macho ympäristö vieläkin. Siinä mielessä se on muuttunut, että nykyään annetaan ulospäin ymmärtää, että asioita tehdään. Ja tehdäänkin, on näitä henkisiä valmentajia ja muuta, ja kerrotaan mediassa sitä ja tätä. Mutta se on vähän sellaista ongelmien ulkoistamista.

– Se on totta kai vaan mun mielipide, mutta enemmän olisi toivonut, että käytäisiin oikeasti kopissa juttuja läpi kundien kesken. Nythän se on niin, että lyödään käyntikortti käteen ja sanotaan, että käy tämän tyypin kanssa juttelemassa. Ei se apu tunnu silloin hirveän vilpittömältä, Nykopp toteaa.

Kilpailuetu junnuista, kasvu ulkomailla

Thomas Nykopp aloitti kiekkouransa neljävuotiaana Karhu-Kissoissa. D-ikäisenä hän vaihtoi Jokereihin, mutta muistelee, ettei siirto ollut missään nimessä helppo. Viimeinen ottelu viininpunaisissa oli tunteikas tapahtuma – kopissa väännettiin itkua, kun tiedettiin, että osa porukasta oli lähdössä kauden päätyttyä muualle.

B-juniorina Nykopp muutti Yhdysvaltoihin ja kertoo lähtönsä syyksi "täydellisen kyllästymisen Suomeen, aina niihin samoihin Pirkkoloihin ja Paloheiniin".

Perillä Ohiossa kulttuurishokki oli melkoinen, kun Nykopp päätyi kiekkoilun lisäksi konservatiiviseen katoliseen kouluun. Pukua ja kravattia oli pakko käyttää, aamuisin kunnioitettiin lippua ja lähes kaikkien tuntien aluksi rukoiltiin. Sanomista saattoi tulla milloin silmien kohdistamisesta väärään suuntaan, milloin eläytymisestä virsien laulamiseen liian tunteikkaasti.

– Mutta ne jenkkivuodet teki musta aikuisen. Ei pyykätty tai kokattu enää puolesta. Eri puolilta Amerikkaa tuli sinne junnuja, ja sen tajusi vasta jälkeenpäin, että se oli valtava kulttuuripläjäys. Huippuvuosia, erityisesti se eläminen siinä. Oppi aikuiseksi, mitä arjessa pitää tehdä. Ne vuodet on paljon vaikuttaneet siihen, millainen olen tänään. Ainoastaan se jäi harmittamaan, etten ikinä jatkanut siellä yliopistoon, kun tilaisuus oli aika lähellä.

Suomeen palattuaan Nykopp liittyi IFK:n A-junioreihin. Kutsu yläkertaan tuli varsin pian. IFK:ssa Nykoppista pidettiin heti alusta lähtien, ja tunne oli molemminpuolinen. Hän oli ihastunut seuraan jo lapsena.

Ensimmäisellä IFK-kaudella otteluita kertyi lopulta A-junnuissa, Mestiksessä, U20-maajoukkueessa sekä liigajoukkueessa.

Ennen Liigassa pelaamista pisteitä oli kaikissa ikäluokissa syntynyt vakuuttavalla tahdilla. Mutta IFK:ssa jotain tapahtui – Nykopp löysi itsensä uudelta pelipaikalta sentterin tontilta, samalla hän muutti pelityyliään rouheampaan suuntaan. Siltä se ainakin ulospäin näytti. Mieleen tulee Jarkko Ruutu, joka on kertonut viimeisten junnuvuosien aikana tiedostaneensa, ettei vastuuta tulosyksiköissä olisi enää aikuisten sarjoissa luvassa.

Nykopp itse ei koe vertausta Ruutuun mielekkäänä.

– En ikinä ajatellut, että mun pitäisi muuttua tai ajatella jotenkin toisin. Mun pelitapa ei muuttunut millään tapaa, se karvalakkimalli vaan toimi junnuissa. C:ssä riitti se, että pisti kaasun pohjaan ja tuli laidasta sisään ja teki maalin. Jossain vaiheessa vaan se kapasiteetti loppu. Mutta olen itse nähnyt jääkiekon aina niin kuin olen sen nähnyt, ja olen ollut sama tuote koko ajan.

Nykopp jakaa uransa huippuhetket kolmeen etappiin: junnuvuosiin, varhaiseen teini-ikään ja ammattilaisuuteen. Karhu-Kissoista tarttuivat mukaan yhteisöllisyyden tärkeys ja luistelutaito.

– Joka treeneissä luisteltiin. Vartti jotain pitkiä viivoja. Silloinhan niitä vihasi, mutta jälkeenpäin on osannut arvostaa, että tehtiin. Sieltä se ammattilaiseksi asti vienyt kilpailuetu oli lähtöisin. Ja sitten, olihan se perhe. Muistan kaikkien huoltajien ja toimihenkilöiden nimet ja jopa ammatit. Äitikin jäi aina suustaan kiinni muiden vanhempien kanssa, jonkun kiertoharjoitteen aikana näki pleksin läpi, että "aha, siellä se juttelee Sirpan kanssa, vaikka piti mennä kotiin käymään". Se oli vahva yhteisö.

Parhaat muistot liittyvät yhteisöön

C-junnuista jäivät nykyiset parhaat ystävät. Ja vaikka koko ammattilaisuran ajan mukana kulkivat loukkaantumiset, jäi siitä myös paljon hyvää mieleen. Yksittäisiksi kohokohdiksi Nykopp nostaa esiin muun muassa Olympiastadionilla pelatun ulkoilmaottelun, jonka voittamalla IFK jäi historian kirjoihin (pysyvästi) Stadin herraksi.

– Olen tosi ylpeä, että sain olla siinä pelissä mukana. Se oli kaikille valtavan tärkeä juttu.

Hyväksi muistoksi jää myös kausi 2015–2016, joka päättyi lopulta finaalitappioon Tapparalle. Silloin IFK oli niin tiukasti yhteen hitsautunut kuin on mahdollista. Nykoppin mukaan sen näkyy päälle päin kaikista joukkueista.

– Ihan jo, että tuuletetaanko maaleja sen takia, että niitä tehdään kimpassa vai sen takia, että se tulee selkärangasta nostaa kädet ylös.

Sen huomaa, kun maaleja tehdään aidosti kimpassa.

Lisäksi Nykopp puhuu lämpimään sävyyn muutamista seuran taustalla vaikuttavista toimihenkilöistä. Hän ylistää joukkueen hieroja Mikko Elorantaa sekä Pirjo Kärkkäistä, yhtä IFK:n taloushallinnon työntekijöistä.

– "Guru" [Eloranta] on ihan kingi tyyppi. Se tuki mua myös henkisesti, pysty katsomaan sitä pelaaja-arkea "ulkopuolelta". Ja kiekosta puuttuu usein sitä ihmisyyttä, niin Pirjo oli siitä aina raikas muistutus. Kun meni vaikka toimistolle, sai aina semmosen ihanan kanssakäymisen. Se auttoi mua ihan kaikissa asioissa, Nykopp kiittelee.

Miksi Nykopp sitten on päättänyt lopettaa uransa? Hän vakuuttaa, ettei kyseessä ole hetken päätös eivätkä loukkaantumiset ole siihen vaikuttaneet.

– Loppuvaiheessa loukkaantumiset alkoi olemaan jo helpotus. Ei ne siis silloinkaan mitään kivoja olleet, mutta toi lopulta mielenrauhaa. Ei tarvinnut lähteä Lappeenrantaan ja sieltä jonnekin ja sieltä vielä viikonlopuksi Vaasaan. Pitkään mietin sitä, että korvaukset on tässä hommassa aika hyvät, mutta ei se yksin riittänyt, Nykopp taustoittaa.

– Halusin olla ihmisten kanssa, opiskella, enkä halunnut nähdä sitä, että olisin enää neljäkymppisenä siellä parikymppisten kanssa. Yksinkertaisesti halusin lähteä tekemään asioita, mitkä kiinnostaa, kun se ympäristö ei enää miellyttänyt. Onhan se sielunelämältään usein aika köyhää touhua.

Uuden alku ja paluu vanhaan

Nykyään Thomas Nykopp työskentelee projektipäällikkönä Mediaplanetilla, yli kymmenessä maassa toimivassa sisältömarkkinointifirmassa. Puhuessaan uudesta työympäristöstään ja uusista kollegoistaan Nykopp innostuu silmin nähden ja kertoo muuttuneesta arjestaan vauhdikkain sanankääntein.

– Ja se on pakko sanoa, että koskaan en ollut minkään treenien jälkeen yhtä väsynyt, kuin yhdenkin toimistopäivän jälkeen. Aivojumppa kuluttaa energiaa ihan helvetisti.

Vaikka Nykopp pelasi IFK:ssa lopulta kahdeksan kautta, ei seura ole noteerannut miehen lopettamispäätöstä millään tavalla. Nykopp kuitenkin vakuuttaa, ettei hänellä ole terveisiä myöskään toiseen suuntaan.

– Mulle tärkeät ihmiset on ottaneet yhteyttä ja kyselleet kuulumisia. Se riittää.

Eikä rakkaus jääkiekkoon ole mihinkään kadonnut. Karhu-Kissoissa odottavat vanhat kaverit, ja siellä Thomas pääsee jälleen näkemään lajista riisutun ja hauskan version, sellaisen katteettoman tuotteen kuin se on joskus aikaisemminkin ollut.

» Lähetä palautetta toimitukselle