Heinolasta lähtöisin oleva Markus Juurikkala ehti toimia Pelicansin junioreissa taitovalmentajana kolme kautta, kunnes hänelle avautui tilausuus lähteä Itävaltaan valmennustöihin. Vielä kun seura oli hänelle entuudestaan tuttu, siirtyminen ulkomaille tuntui oikealta ratkaisulta.
− Olin yhden kauden ollut täällä työharjoittelussa silloin, kun opiskelin Vierumäellä valmentamista. Silloin jo päätin, että jos tilaisuus ulkomaille lähtemiseen tulee, otan työn vastaan. Tunsin täkäläiset ihmiset ja he minut, niin oli aika helppo tänne palata. Täällä aloitin ensin valmennuspäällikkönä ja U17-valmentajana. Nyt olen siis miesten edustusjoukkueen päävalmentajana, kertoo Juurikkala.
Tilastoja kun katsoo, Juurikkala näyttäisi työskennelleen myös Sveitsissä, mutta aivan näin ei kuitenkaan ole.
− Olen koko ajan ollut täällä Dornbirnin kaupungissa, joka sijaitsee Bregenzerwaldin vieressä ja joukkueemme myös harjoittelee täällä. Nuo Sveitsiin merkityt vuodetkin olin täällä, mutta joukkue osallistui Sveitsin sarjaan. Olemme aivan Sveitsin rajan tuntumassa ja pelaajistakin osa on sveitsiläisiä, siksi oli kätevää hakea kovempia vastustajia Sveitsin puolelta.
Ulkomailla Juurikkalaa kiehtoivat itsensä kehittämisen lisäksi erilaiset työkuviot. Suomessa valmennuspäällikön ja taitovalmentajan tehtävät muodostuivat herkästi enemmän seuratyöksi kuin varsinaiseksi valmentamiseksi.
− Siinä alkoi pohtia, mitä sitä alkaisi tehdä ja ulkomaat kiinnostivat itsensä kehittämiseksi. Myös halu nähdä eri kulttuuria ja miten muualla tehdään asioita. Sitten sain tietää, että täällä U17-joukkue etsi päävalmentajaa ja samalla seuran valmennuspäällikköä.
− Totesin, että tämä olisi minulle hyvä sekoitus. Pääsisin samalla tekemään seuratyötä valmennuspäällikkönä, mutta saisin samalla valmentaa, mistä todella tykkään. Siinä kohtaa ei ollut niin iso juttu se, että oliko se ulkomaat tai Suomi.
Itävallassa pelaajamateriaali on kapea
Suurimmat erot juniorityössä Suomen ja Itävallan välillä hän näkee pelaajamateriaalin kapeutena.
− Täällä ei niin hirveästi pelaajia ole, joten tarkemmin täytyy pitää pelaajista kiinni. Jos sellaisia tapauksia, jotka Suomessa laitettaisiin pois tai he lopettaisivat kiekkoilun, niin täällä sen sijaan koetetaan kääntää jokainen kivi, jotta se pelaaja jatkaisi.
− Suomessa ollaan myös pelaajan oma-aloitteellisuudessa jonkin verran edellä. Täällä on ollut niin paljon pohjoisamerikkalaisia valmentajia, jotka ovat sanoneet aina mitä ja miten tehdään, ja porukka on tottunut siihen. Suomessa pelaajia on vastuullistettu paljon enemmän. Olen suomalaista tyyliä tuonut ja varsinkin alussa se tuotti jonkin verran haasteita. Nyt siihen aletaan jo tottua, Juurikkala pohtii.
Markus Juurikkala luettelee useita syitä viihtymiselle Itävallassa: työnteko on antoisaa ja ympäristön luonnonkauneus houkuttaa, jäähallin ulkopuolella kohoavat upeat maisemat vuorineen.
− Minua on kohdeltu täällä hyvin. Toki ensimmäisen kahden vuoden U17-pestin jälkeen olin valmis lähtemään muuallekin, se homma tuli ikään kuin jo nähtyä. Sitten kuitenkin aukeni uusi mahdollisuus miesten joukkueen päävalmentajana, helppoa oli vielä jäädä tänne itseään kehittämään.
Nykyisen pestin jälkeinen aika on suomalaisvalmentajalle itselleenkin arvoitus. Paluu Suomeenkin saattaa olla ajankohtainen.
− Olen pyrkinyt avarakatseisesti miettimään eri vaihtoehtoja, ja päätöshän on sitten monen eri asian summa. Täällä olen saanut paljon tehdä erilaisia asioita ja oppinut aivan älyttömästi. Toki täällä on ollut hiukan yksin, verrattuna suomalaiseen tiimityöskentelyyn. Vertaistukea ei kauheasti ole ollut tarjolla. Ehkä toimiva tiimi saattaa nousta merkittäväksi tekijäksi uutta hommaa valitessa. Olisi hienoa päästä kehittämään itseään vahvan tiimityön kautta.
− Kohde voi olla Suomessa tai ulkomailla, sen suhteen en ole rajoittanut hakua. Valmennus tuntuu mukavalta ja on haastavaa työtä, josta nauttii. Työtä mikä ei periaatteessa tunnu työltä, vaikka raskasta ja vaikeaa hetkittäin onkin. Se on ehkä se hieno juttu valmentamisessa. Olen kiitollinen, että saan tätä työtä tehdä.
Korona on vaikuttanut luonnollisesti myös Alppiliigan toimintaan, mutta pelit ovat kuitenkin pyörineet suhteellisen normaalisti. Kesän pienryhmäjakson jälkeen joukkue on päässyt harjoittelemaan normaalisti.
− Taloudellisesti korona on tietenkin haitannut, kun yleisöä ei saa olla katsomossa. Sarjasysteemiä tilanne on muuttanut sen verran, että Italiassa emme ole pelanneet ollenkaan. Vasta nyt kevätkaudella alamme sielläkin pelaamaan. Kauden alussa pelattiin ainoastaan lähialueen joukkueita vastaan, nyt olemme pelanneet jo muitakin itävaltalaisia ja slovenialaisia joukkueita vastaan.
Juurikkalan joukkue on kauden yllättäjä
Vuodenvaihteessa Juurikkalan Bregenzerwald on Alppiliigassa viidentenä. Se on pieni myönteinen yllätys.
− Nyt on pelit menneet tuloksellisesti ihan hyvin, olemme tehneet asioita oikein. Lähtökohtaisesti meitä ei ihan kärkijoukkueeksi muutoinkaan lasketa, olemme tällainen pieni seura isompien joukossa. Varmasti monissa ennakkoveikkauksissa meidät on aika pohjille veikattu.
− Meillä on aika paljon pelaajia, jotka ovat olleet pitkään meidän mukanamme, ja he ovat ottaneet aika isoja steppejä. Sieltä joukkueen menestyminen suurimmaksi osaksi tulee. Jokaista peliä lähdemme jatkossakin voittamaan ja tavoite on olla keväällä mahdollisimman korkealla ja pelata mahdollisimman pitkälle, Juurikkala toteaa.
Joukkueesta löytyy suomalaisosaamista myös pelaajistosta. Juurikkala kertoo pelipaikkakyselyitä tulevan niin pelaajilta itseltään kuin heidän agenteiltaan.
− Hyyppään Panu on ollut täällä jo pitkään ja lasketaan melkein omaksi pojaksi. Panu on hyvä ja kokenut pelaaja, tuo rutiinia ja on hyvä jätkä kopissa. Puolustuspelaaminen on hänellä tähän sarjaan todella hyvää, on toki monipuolinen pelaaja muutoinkin.
− Rajamäen Tuukka saapui aivan hiljattain ja hän tuo meille puolestaan hyökkäyspään osaamista. Kunhan pääsee kunnolla sisään sarjaan ja meidän toimintaamme, uskon hänestä olevan paljon hyötyä.
− Ulkomaan vahvistuksista on pakko mainita latvialainen Roberts Lipsbergs, joka on neljä edellistä kautta pelannut KHL:ssä. Hän on nyt yhdeksään peliin iskenyt tehot 15+8 ja on ollut todella merkittävä tekijä menetyksen suhteen, Juurikkala kehaisee.
Itävallan jääkiekkoilun tasoa on Juurikkalan mukaan haastavaa verrata kotimaiseen tasoon. Tasoerot niin joukkueiden välillä kuin niiden sisälläkin saattavat olla todella suuret.
− Ensinnäkin joukkueiden sisällä on suuria tasoeroja kuten myös sarjan sisällä joukkueiden kesken. Sarjan kärkipelaajat ovat tosi hyviä pelaajia, mutta joukkueiden ykkös- ja nelosketjujen välinen ero saattaa olla todella suuri. Siinä suhteessa varmaan Mestis on parempi sarja. Kärkijoukkueet pärjäisivät varmaan ihan Mestiksen kärjen kanssa.
Kotimaan pelien seuraaminen kiinnostaa yhä
Kotimaista kiekkoilua Juurikkala tunnustaa seuraavansa, myös opiskelumielessä.
− Kyllähän sitä tulee seurattua. Varsinkin Liigaa katselen, siellähän on tuttuja valmentajia ja pelaajiakin. Toki meillä on omat pelit ja harjoitukset iltaisin, joten se vähän rajoittaa Suomen-pelien seuraamista reaaliaikaisesti. Tietysti kiinnostaa seurata, miten Suomessa pelataan ja onko sieltä jotain otettavaa omaan peliin.
Varsinkin Mestiksestä on lähtenyt paljon pelaajia eurooppalaisiin sarjoihin ja kotimaan toiseksi korkeimman sarjatason pelaajisto on nykyään melko nuorta. Tähän Juurikkala epäilee suurimman syyn olevan suljettu Liiga ja sitä kautta Mestiksen arvostuksen laskeminen.
"kun olet pari vuotta Mestistä pelannut eikä Liigan portit ole auenneet, halu lähteä ulkomaille syntyy."
− Varmasti lähes jokainen, joka lajin parissa toimii ja ajattelee urheilullisesti, kannattaa Liigan avaamista. Tietysti siinä ympärillä on muita asioita, jotka siihen vaikuttavat. Mutta ymmärrän sen, että kun olet pari vuotta Mestistä pelannut eikä Liigan portit ole auenneet, halu lähteä ulkomaille syntyy. Mestis ei kuitenkaan rahasampo pelaajille ole. Jollakin tarvitsee elääkin ja ulkomailla maksetaan paremmin. Mutta kyllähän Mestis on hyvä sarja ja hyvää lätkää siellä pelataan, siitä ei pääse mihinkään.
Juurikkala suosittelee kotimaisille valmentajille ulkomaille lähtemistä. Siirtyminen erilaiseen kulttuuriin ja erilaisten toimintatapojen pariin antaa hänen mukaansa aivan erilaisia katsantokantoja jääkiekkoiluun ja elämään ylipäätänsä.
− Pahinta mitä voi tapahtua, on epäonnistuminen ja siitähän aina selvitään. Se on vaan oppia eikä siinä isoja vahinkoja pääse sattumaan. Ja kun niitäkin miettii jälkeenpäin, kyllähän paljon on varmasti jäänyt omaankin käteen. Ja paitsi jääkiekon kannalta niin muutoinkin, asuminen ja eläminen vieraassa kulttuurissa avartaa näkemystä kummasti.