Neljättä mestaruutta jaksaa yhä juhlia
Nea Katajamäki kertoo, että mestaruuden voittaminen tuntuu aina yhtä hyvältä.
– Olen voittanut mestaruuden neljästi. Jokainen on ollut upea kokemus ja jokainen on painunut mieleen omalla tavallaan. Tämän tulen muistamaan aina siitä, että kaikesta epävarmuudesta huolimatta saimme pelata kauden loppuun ja ratkaista mestaruuden pelaamalla.
– Koska viime kaudelta peruttiin finaalit, oli jouduttu kauan tekemään töitä ilman varmuutta siitä, saammeko nytkään pelata mestaruudesta. Tuntuu huikealta, että pääsimme pelaamaan kauden loppuun ja vielä onnistuimme voittamaan.
Pudotuspelit pelattiin ilman yleisöä. Se harmitti, mutta toisaalta Katajamäki koki sen tuoneen myös paljon hyvää.
– Kun yleisöä ei ollut, meidän täytyi itse vastata tunnelman säilymisestä. Kun jouduimme joukkueena pitämään huolen kannustamisesta ja metelin pitämisestä, me-henki parani entisestään ja tunnelma pysyi hyvänä läpi pudotuspelisarjojen.
Katajamäki piti finaaliparia tasaisena ja uskoo, että voitto ratkesi lopulta henkisillä ominaisuuksilla. Kaksi ensimmäistä peliä Kiekko-Espoo voitti hänen mukaansa vahvan puolustuspelin kautta, mutta ratkaisuhetkillä tahto ratkaisi.
– Kun KalPa tasoitti neljännen finaalin, uskoimme, että kyllä tarpeellinen maali vielä tulee. Pelin viimeiset minuutit olivat taistelua siitä, kummalla pysyy pää kylmänä loppuun asti ja kumpi pystyy rauhallisesti taistelemaan voitosta. Me halusimme voittoa enemmän ja saimme sen.
24-vuotias Katajamäki on nuoresta iästään huolimatta jo kokenut monet mestaruusjuhlat. Neljäs mestaruus tuntuu kuitenkin yhtä hyvältä kuin edellisetkin.
– Todellakin jaksan juhlia! Ei näistä voi millään tavalla saada tarpeekseen, hän nauraa.
Ensikertalainen avainasemassa
22-vuotias Tiia Pajarinen pääsi juhlimaan uransa ensimmäistä mestaruutta. Finaalipaikan hän saavutti jo viime vuonna, mutta kuten todettu, ne finaalit peruttiin.
– Aivan uskomaton tunne! Voitin Kuortaneen joukkueessa pronssia vuonna 2018. Sekin on huikea asia, koska se oli Kuortaneen historian ensimmäinen mitali. Mutta tämä kulta on vielä paljon parempaa. Yhteistä näillä mitaleilla on se, että ne on saavutettu huikean joukkuehengen avulla. Näitä isoja pelejä voitetaan vain, kun joukkuehenki on kohdallaan.
Pajarinen pelasi heti finaalien alkuun kaksi upeaa nollapeliä, mutta kolmannessa ottelussa KalPa onnistui maalinteossa useita kertoja.
– Kolmas peli oli KalPalta todella hyvä. He onnistuivat ensimmäisessä erässä loistavasti ja iskivät neljä maalia. Onneksi saimme loppua kohti pelimme paranemaan ja siitä jäi meille hyvä muistijälki. Neljänteen peliin oli sen jälkeen helppo lähteä.
Pajarinen palkittiin pudotuspelien arvokkaimpana pelaajana. Hän arvostaa valintaa ja on siitä iloinen, mutta muistuttaa, että yksin ei olisi sitäkään palkintoa voinut saavuttaa.
– Ei minua olisi valittu parhaaksi, jos joukkue ei olisi pelannut niin hyvin. Kun joukkue puolusti hienosti, minulla oli koko ajan luottavainen ja varma olo. En tavoitellut mitään henkilökohtaista palkintoa, vaan mestaruuspokaali oli ainut, jota ajattelin.
Ratkaisevaa peliä Pajarinen kuvailee melkoiseksi tunteiden vuoristoradaksi.
– Kolmanteen erään lähdimme kahden maalin johdosta, mutta heti alkuun KalPa kavensi rangaistuslaukauksella ja aika lailla loppupuolella tuli tasoitus. Hetki siinä piti nollata tilannetta, mutta eihän se auttanut kuin lähteä pelaamaan seuraavaa kiekkoa. Luotin kuitenkin siihen, että teemme maalin jossain vaiheessa. Voittomaalimme oli melkoinen onnenkantamoinen, mutta onnikin pitää ansaita.
Pajarinen korostaa, että mestaruus oli koko joukkueen yhteinen. Kaikki puhalsivat yhteen hiileen ja kannustivat toisiaan riippumatta siitä, oliko oma rooli joukkueen pelissä iso vai pieni.
– Kaikki ajattelivat koko ajan joukkueen parasta. Siksi me voitimme mestaruuden, hän kiteyttää.