Pitkään Mestiksessä pelannut ja liigassakin urallaan parin ottelun verran piipahtanut Kai Lehtinen pohtii tällä hetkellä peliuransa jatkoa. Kaksi edelliskautta Lehtinen on pelannut ulkomailla, ensin Alps Hockey Leaguessa, jossa pelaa joukkueita Italiasta, Itävallasta ja Sloveniasta ja sitten Ranskan pääsarjassa.
Alkanut kiekkosyksy kirvoitti mieleen muistoja, joita avattiin nyt Jatkoajan lukijoiden iloiksi eksoottisista Euroopan kiekkosarjoista. Tapahtumat sijoittuvat kiekkokausiin 2018-2020.
Teksti on Kai Lehtisen kirjoittama, mutta Jatkoajan toimittajan editoima ja viimeistelemä, jonka vuoksi kertoja puhuu minä-perspektiivissä.
Pakkasin kassini ja lähdin matkaan. Ensimmäinen paikka oli Ritten, Italia ja Alps Hockey League. Olin kuullut, että kunhan lähden avoimin mielin, kaikki menee hyvin. Rittenissä oli silloin kaksi suomalaista valmentajaa, Riku-Petteri Lehtonen ja Janne Saavelainen. Lehtonen oli ollut siellä jo monta vuotta, mikä helpotti kaikkea.
Ritten oli hieno paikka. Halli oli Mestis-tasoa tai vähän parempi. Meillä oli viimeisen päälle kuntosali hallissa, juoksurata hallin pihalla ja hierojat sekä fysioterapeutit samassa rakennuksessa. Se oli 7000 ihmisen pikku kylä ja porukkaa oli kotipeleissä 200-300 henkeä. Isoin ero Suomeen olivat iltapäiväharjoitukset, muuten vedettiin aika samanlaisia settejä. Vaikein sopeutumisen paikka itselleni olivat juuri iltapäiväharjoitukset ja 20:30 alkavat sarjapelit.
Joukkueesta kaikki ulkomaalaisvahvistuksia lukuun ottamatta kävivät töissä kiekkoilun ohessa. Vieraspelireissulle jätkät hyppäsivät töiden jälkeen suoraan bussiin ja lähdimme puskemaan kohti vieraspaikkakuntaa. Siellä peli oli 20:30-23:00, eli todella myöhään verrattuna Suomeen. Kotimatkalla osa nautti aina viiniä italialaiseen tapaan ja muutamat ottivat olutta. Itselleni juominen bussissa noilla alppiteillä tuntui samalta, kuin menisi kalja kädessä Särkänniemessä Tornadoon ja yrittäisi juoda läikyttämättä.
Korttia läiskittiin takapenkissä ihan samanlailla, kun Suomessakin. Kun kotihallia alettiin lähestyä kellon lyödessä kaksi, heittivät paikalliset siinä usein läppää, että kiva nukkua hetki, ennen kuin mennään taas huomenna töihin seitsemäksi.
Alps Hockey Leaguen pelin taso oli Mestistä heikompi. Se johtui täysin siitä, että alppiliigassa saa pelata vain viisi ulkomaalaista per joukkue. Cup-systeemi Italiassa oli mielenkiintoinen ja sitä pelattiin sarjapelien yhteydessä niin, että tietyistä sarjapeleistä laskettiin pisteet myös cup-sarjaan. Pääsimme cupin finaaliin, eli Italian Supercupiin.
Finaali pelattiin Milanoa vastaan Milanossa. Silloin kuulin ensimmäistä kertaa hullusta fanikultuurista, joka juontaa juurensa jalkapalloon. Kuulemma Milanon jääkiekkojoukkueen faniryhmä koostui suurilta osin jalkapallo aneista, jotka olivat saaneet porttikiellon jalkapallo-otteluihin. Kyllä Italialaiset fanit ovat fanaattisempia, kuin Suomessa, mutta tämäkin ottelu meni kuitenkin hyvin. Nostelimme siinä sitten Italian Cupin voittopokaalia, joukkueen omistaja haki kaljat bussiin ja lähdimme kotia kohti. Osalla oli taas töitä seuraavana päivänä.
Tämä kausi loppui osaltani polvivammaan vain 13 pelin jälkeen ja lähdin kotiin joulun tienoilla.
Loukkaantumisen jälkeen Ranska kutsui
Sain polveni ristisiteen kuntoon seuraavaksi kaudeksi ja suuntana oli Ranska ja Lyon. Sanotaan näin, että se oli hieman erilainen kaupunki kuin edellinen Italiassa, reilu miljoona asukasta. Polven kanssa oli ongelmia ja mietin, että mitenhän ne Ranskassa se huomioidaan, mutta stressasin sitä ihan turhaan. Saavuin paikalle ja kaikki fysioterapeutit ja lääkärit olivat heti paikalla. He tekivät minulle ohjelmia polven kuntoutukseen ja halusivat tutkia sen perinpohjaisesti.
Sen jälkeen aloin treenata fysioterapeutin kanssa ja se vasta olikin ammattilaismeininkiä. Olen nähnyt JYPissä Suomen huipputason fasiliteetit ja harjoitusohjelmat, mutta tämä oli parempaa. Muistan miettineeni Lyonissa parin viikon jälkeen, että "Miksi en ole lähtenyt ulkomaille aikaisemmin". Suomessa ei olla ikinä arvostettu muiden maiden sarjoja, mutta meidän oikeasti kannattaisi.
Lyon olikin liian hyvää ollakseen totta ja kuukauden jälkeen joukkue meni konkurssiin, koska ei saanut lisenssiä Ranskan pääsarjaan Ligue Magnusiin. Sieltä sitten solmin sopimuksen aika pikaisesti toiseen ranskalaiseen joukkueeseen Amiensiin. Se oli aika hätäinen päätös, koska paikat kaikkialle olivat täynnä.
Amiens oli lähellä Englantia Pohjois-Ranskassa. Se paikka tuoksui historialta. Ranska eroaa muista ulkomaisista sarjoista niin, että siellä saa olla kymmenen ulkomaalaista pelaajaa kokoonpanossa. Ranskan pääsarjassa joukkueiden tasoerot ovat valtavia. Huonoimmat joukkueet voitimme kuudella maalilla, mutta sarjan kärkijoukkueita vastaan pelit ovat Suomen liigan tasoisia. Arvioisin sarjan tasoltaan Mestiksen ja Liigan väliin.
Ranskassa kaikki olivat ammattilaisia ja meno olikin sen mukaista. Meidän kanadalainen valmentajamme oli hullu jääkiekkofanaatikko. Olin ollut joukkueessa noin kuukauden, kun istuimme videopalaveriin ja valmentaja oli nauhoittanut omalla käsikamerallaan telkkarista Toronto Maple Leafsin ja Montreal Canadiensin peliä. Siinä me sitten otimme mallia kuinka Kotkaniemi ja kumppanit ajavat maalille.
Jääharjoituksia oli enemmän kuin Suomessa, mutta fysiikkaharjoitukset jäivät todella pieniksi. Kausi oli todella raskas, koska matkustamista oli aivan järjettömästi. Kaikkiin vieraspeleihin mentiin bussilla, jossa pystyi nukkumaan. Yleensä vieraspeliin lähdettiin edellisenä iltana, koska matkaa oli noin 7-10 tuntia. Olimme vieraspaikkakunnalla aamulla ja siitä mentiin aamupalalle ja sitten aamujäille. Aamujään jälkeen päiväunet nukuttiin bussissa, joka oli jätetty hallin parkkipaikalle. Eihän se kauhean siistiä ollut viettää päiviä hallin parkkipaikalla. Pelit olivat myös Ranskassa 20:30 ja voitte kuvitella, kuinka pitkiltä päivät tuntuivat hallien parkkipaikoilla pienessä bussissa.
Pelin jälkeen bussissa vietettiin taas yö, ennen kuin päästiin kotiin. Yhteen vieraspeliin meni aina kaksi yötä ja yksi päivä. Niitä matkoja oli siis yli kaksikymmentä kaudessa.
Kaikki on suhteellista ja tästä kaudesta mietin, että palkkani ei ole tämän arvoista, vaikka se oli kuitenkin yli kaksinkertainen verrattuna Mestikseen. Olin niin kaukana kotoa ja koko ajan bussissa matkalla jonnekin, että nauttiminen jääkiekosta jäi vähälle.
Amiensissa meillä oli kotipeleissä 2500-3000 katsojaa. Tuli mieleen hienot ajat Sportin Mestis-ajat Kuparisaaren helvetissä. En tiedä kuinka moni nykyisistä Mestis-pelaajista, uskoo, mutta nämä olivat ihan peruslukuja Kuparisaaren keskiviikkoiltoina vuosina 2010-2014. Fanikulttuuri oli upea Amiensissa ja se saikin minut nauttimaan pelaamisesta. Joka ottelun jälkeen kiitettiin tuhatpäinen yleisö ja saatiin heiltä seisovat aplodit, vaikka oltaisiin hävitty.
Ulkomaiden jakson huipennuksena elämän hienoin peli ja viinit pormestarin palatsissa
Ranskan cup oli upea. Se on toteutettu hienosti sarjapelien oheen. Ranskan Cupin pelit olivat aina erillisiä pelejä, ei siis kuten Italissa. Aluksi pelattiin Ranskan 3.- ja 2.-divarin joukkueita vastaan. Ne pelit päättyivätkin aika hurjiin lukemiin. Asetelmaa oli aikalailla sama, kuin jos Porvoon Hunters pelaisi HIFK:ta vastaan.
Lopulta cupissa oli enää jäljellä tietysti pääsarjan joukkueita. Me pääsimme finaaliin asti ja se peli kirjoitetaankin Lehtisen pojan uran hienoimmaksi yksittäiseksi peliksi.
Finaali järjestettiin Pariisissa Accorhotels-areenalla. Kävi hauskasti, että meidän vastustajamme Rouen oli aika läheltä Pariisia, kuten mekin, joten molempien joukkueiden fanit pääsivät helposti paikalle. Molemmat joukkueet saapuivat Pariisiin päivää ennen peliä. Siellä oli yhdet treenit ja kuvaukset, finaalin ympärille oli rakennettu kaikin puolin iso tapahtuma. Pelipäivänä lähdimme kävelemään hallille hotellilta ja siellä odotti punainen matto, jota pitkin sitten käveltiin sisään turvamiesten saattelemana. Molempien joukkueiden fanit olivat meitä katsomassa.
Kun peli sitten starttasi oli koko halli jaettu kahtia, toinen puoli meidän faneillemme ja toinen Rouenin. Yleisöä oli päässyt paikalle 13 500 henkeä. Se on isoin yleisö, jonka edessä olen ikinä pelannut. Peli meni jatkoajalle, rankkareille ja rankkareiden jatkolaukauksille, kunnes sitten voitimme pelin. Se oli kuin pieni välimestaruus, jota en oikein itse osannut siinä hetkessä arvostaa, koska emme me Suomessa välitetä kuin Kanadamaljasta tai maailmanmestaruudesta.
Ranskassa tätä cupin voittoa arvostetaan kuitenkin suuresti ja meille järjestettiin pormestaria myöten torijuhlat. Pääsin siinä kauden sivussa sitten juomaan vähän viini Amiensin pormestarin palatsiinkin.
Lopulta kausi päättyi etuajassa surullisenkuuluisan koronan vuoksi. Muut joukkueet olivat hoitaneet ensimmäisen pudotuspelisarjansa läpi 4–0, mutta me olimme sarjassa häviöllä 1–2 ja matkustimme 10 tuntia toiseen vieraspeliin. Pelipaikalla aamujäiden jälkeen kuulimme, että peli perutaan. Matkustettiin sitten saman tien takas kotiin ja odottelimme mitä seuraavaksi tapahtuu.
Ranskassahan millään ei ole kauhea kiire koskaan. Päättäjät sitten päättivät, että meidän sarjamme pelataan loppuun Pariisissa koronattomalla alueella, tyhjille katsomoille. Se oli outoa pudotuspelikiekkoa ja hävisimme seitsemässä pelissä Mullhouselle. Toisaalta hyvä näin, koska kautemme päättyi, eikä kellekään jäänyt mitään sanomista palkkojen maksusta.
Päästiin sitten lähtemään aika kätevästi kotiin kauden loputtua. Mike Babcockin poika oli ainoa amerikkalainen ja hänelle tuli kiire lähteä, kun Donald Trump ilmoitti laittavansa rajat kiinni. Hän lähtikin sitten heti seuraavana päivänä hippulat vinkuen kotiin. Itse pääsin ihan rauhassa kotiin maaliskuun puolessa välissä. Myös kaikki palkat ja muut hoidettiin Ranskasta ajallaan loppuun asti. Oli hienoa huomata, että Amiensissa meistä pelaajista huolehdittiin loppuun asti erittäin hyvin.